Vuosi 2023 lähenee loppuaan ja on aika esittää kysymys, joka on joka vuosi tähän aikaan kaikkien huulilla: Mihin tämä vuosi on oikein mennyt? Minne omassa tapauksessani koko akatemialla vietetty aika syksystä 2022 tähän päivään on mennyt? Minne on hujahtanut kaikki se aika, jonka kuvittelin käyttäväni tehokkaasti niin akatemialla, kuin henkilökohtaisessa elämässäni esimerkiksi perheeni ja harrastusten parissa? Missä ovat kaikki ne projektit ja yhteistyöt, joita vielä vuosi sitten kuvittelin tähän mennessä saavuttaneeni? Olenko kaikesta huolimatta käyttänyt aikani edes suurin piirtein oikein? Vaikka se hieman kirveleekin, on pakko aukaista silmät ja tarkkailla raa´an rehellisesti aikaani akatemialla tähän päivään saakka.

Korkeakouluopinnot, unelmien täyttymys?

Kun sain tiedon opiskelupaikastani Proakatemialla, olin täynnä intoa ja onnea. Olin vihdoin reilusti yli kolmenkymmenen ikävuoden jälkeen uskaltanut hakea opiskelemaan korkeakouluun ja pääsin sisään. Proakatemia oli kevään yhteishaussa ollut viides vaihtoehtoni, mutta mitä pidemmälle kevät eteni, tajusin, että akatemia onkin oikeasti juuri sitä, mitä halusin ja kuvittelin sen olevan itselleni kaikista ideaalein opiskelumuoto.

Kun opiskelut alkoivat, lähdin koulutielle kuin intoa täynnä oleva ekaluokkalainen. Olen luonteeltani rohkeasti ihmisiä lähestyvä ja tottunut small talkaamaan ja esimerkiksi esittelemään itseni tilanteessa, kuin tilanteessa. Jo ensimmäisenä päivänä huomasin olevani toimintatyyliltäni hieman outolintu, sillä kanssani ei juurikaan haluttu jutella, esittäytymisyritykseni tuntuivat vaikuttavan muista oudoilta ja tunsin heti olevani hieman porukan ulkopuolella ja ulkopuolinen. Onneksi tutustuin muutamiin ihmisiin ja heidän kanssaan tunsin kaverustuvani ja jopa ystävystyväni nopeasti.

Ensimmäisenä syksynä opiskelijatapahtumia oli valtavasti. Lähestulkoon kaikki näistä jäivät minulta väliin, sillä minulla on pieni lapsi. Minua ei haitannut olla tapahtumista poissa, sillä haluan viettää kaiken mahdollisen ajan lapseni kanssa, mutta jossain vaiheessa sosiaalinen puoli tilanteessa alkoi mietityttää. Koska tunsin muutenkin oloni ulkopuoliseksi mietin,  kuinka paljon kaikista tiimiyttävistä tapahtumista pois jääminen vaikutti siihen, että erkanin muista entistä kauemmaksi?

Jossain vaiheessa huomasin jo melko lailla luovuttaneeni tiimiytymisen suhteen ja yritin hyväksyä sen, että akatemialla oli vain muutama ihminen, joita pystyin kutsumaan kavereikseni ja ystävikseni. Tämä oli minulle vaikeaa, sillä kaipaan ihmisiä ympärilleni, joukkoonkuulumisen tunnetta, ja olen tottunut saamaan ystäviä vaivatta. Pitkin akatemiamatkaani olen miettinyt, mikä minussa on vikana, kun en sovi täällä joukkoon. Tämä on varmasti vaikuttanut myös paljon siihen, etten usein koe voivani tai uskaltavani olla oma itseni ja persoonastani jää paljon näkymättä muille. Huomasin myös kevään myötä muuttuvani kyyniseksi ja pessimistiseksi niin tiimiä, kuin koko akatemiaa kohtaan ja aloin pohtia, onko akatemia lainkaan minun paikkani.

Tiimin haasteet

Tiimillämme on ollut suuria haasteita muotoutua, yhdistyä ja löytää oma tapansa toimia. Itse olin alusta saakka tyytyväinen tiimimme kokoonpanoon, mutta näin ei ollut kaikkien osalta. Osalla jäi hyviä ystäviä toisiin tiimeihin, osasta meidän tiimimme ei ehkä muuten vaan tuntunut parhaalta mahdolliselta kokoonpanolta.

Kevätpuoli meni suurelta osin tiimiä rakentaessa ja haahuillessa. Vaikka koin koko ajan tehneeni jotain tuntui silti, että sekä minä, että koko tiimimme oli kuin parvi haukia haaleassa vedessä lillumassa. Tuntui, että mistään oikein saa otetta, esseet olivat pakkopullaa, jotka oli vain kirjoitettava, viikot ja kuukaudet kuluivat ilman, että olisi syntynyt mitään konkreettista. Hyvin samankaltaista viestiä toivat esiin myös muut tiimiläiset. Olimme väsyneitä sekä tiimimme muodostumisen haasteisiin, että siihen, ettei mikään projekti oikein edennyt käytännön toteuttamiseen asti. Projektien ja rahan puute vaikuttivat tiimin hyvinvointiin monella tasolla huomattavasti. Meidän oli vaikea luottaa toisimme, toistemme tekemiseen, osaamiseen ja yleisesti asioiden tasapuolisuuteen.

No entäs sitten ne itse opiskelut?

Olen Proakatemia-aikanani kokenut ehdottomasti tehokkaimmaksi ja hyödyllisimmäksi ajaksi ensimmäisen syksyn, jolloin opiskelimme selkeän kurssimuotoisesti, pääasiassa oppitunneilla istuen, kuunnellen ja perinteiseen malliin töitä tehden. Tämä oli kaltaiselleni adhd-aivoiselle ihanan selkeää ja nautin runsaasta kurssien määrästä sekä niistä saatavasta numeroarvioinnista – koska täydellisyyteen on aina tähdättävä, oli vain vitonen kyllin hyvä arvosana ja kaikki muu tarkoitti omalla kohdallani vähintäänkin lievää epäonnistumista. Pidän tämän tyylisestä selkeästä ja konkreettisesta työskentelystä ja palautteesta.

Keväältä koen omalta osaltani hyödylliseksi tekemiseksi ainoastaan selkeät kurssit, eli palvelumuotoilun ja markkinoinnin kurssit. Toki nämä kurssit olivat hyvin tiiviitä ja nopeita ja minulla on suuri palo opiskella aiheesta enemmän, joko kurssimuotoisesti tai itsenäisesti opiskelemalla.

Koen, että koko akatemia-aikani olen oppinut vain murto-osan siitä, mitä olisin halunnut ja voinut oppia. Rimani opiskeluiden ja oppimisen suhteen on hyvin korkealla ja olen varmasti liian kauan vain odottanut, että saisin vielä lisää suoraan valmiiksiannettua perinteisempää opiskelumateriaalia ja kurssioppimista akatemian puolelta. Pikkuhiljaa olen alkanut ymmärtää, että vastuuni opiskeluideni laadun ja syvällisyyden suhteen on paljon suurempi, kuin osasin aluksi ymmärtää.

Syksy 2023

Vaikka kesä 2023 ei tuonut lainkaan lepoa tai palautumista, koska olin töissä lähes koko kesän, palasin silti akatemialle syksyllä iloisin ja odottavaisin mielin. Myös useat muut tiimiläisemme vaikuttivat innokkailta aloittamaan uutta syksyä porukalla. Monet meistä, minä mukaan lukien, kokivat syksyn olevan uusi, raikas alku tiimillemme.

Syksyn 2023 huomasi pian toistavan menneen kevään kaavaa. Samat tiimin ongelmat jatkuivat. Etenkin tiimiytymisen, tiimihengen, muiden huomioonottamisen ja yhteisten sääntöjen kanssa on koko tiimin olemassaolon ajan tanssittu melkoista cha chata – on menty kaksi askelta eteen ja yksi taakse. Tiimistämme oli jo alkuvuonna 2023 lähtenyt kaksi jäsentä, tosin ymmärtääkseni käytännön syiden vuoksi. Alkusyksystä 2023 tiimimme pieneni jälleen, kun kaksi tiimillemme tärkeää ja näkyvää henkilöä lähti tiimistä. Myöhemmin syksyllä sanoimme hyvästit myös viidennelle lähtijälle, joka oli minulle läheinen ihminen ja josta oli jo yhteistöiden myötä muodostunut minulle ystävä. Hänen lähtönsä oli minulle henkilökohtaisesti kova paikka ja aloin entistä vahvemmin miettiä omaa tulevaisuuttani tiimissä.

Lähteä vai jäädä?

Olin jo keväällä 2023 miettinyt, onko akatemia minulle oikea paikka. Toisaalta minulla ei ollut aavistustakaan, minne menisin, jos akatemialta lähtisin. En halunnut jättää korkeakouluopiskeluja kesken, mutta tunsin myös tuhlaavani aikaani ja vieläpä sellaisessa ympäristössä, jossa kadotan itseni, jossa en ole tärkeä, osaamisellani ei ole merkitystä, enkä koe oppivani juurikaan mitään.

Syksyllä nämä ajatukset vahvistuivat, etenkin tiimiystäväni lähdön myötä. Yritin itsekin saada siirtoa niin sanotuksi sailoriksi, eli irtopääksi, jolloin olisin suorittanut opintoja itsenäisesti ja yksin. Tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista, mikä pakotti minut miettimään, miten jatkan eteenpäin.

Ahdistus ja väsymys tilanteesta johti siihen, että pidin valmentajan kannustuksesta marraskuussa pari viikkoa lomaa akatemialta. Tämä teki minulle todella hyvää. Sain nukuttua, pääsin irti jatkuvasta ylivireystilasta ja sain sekä henkisesti että fyysisesti happea akatemiasta ja tiimistäni. Palattuani takaisin kaikki näytti jo paljon valoisammalta. Sain ja jouduin heti tarttumaan tiimin kanssa 12h-haasteeseen, missä onnistuneesti toteutettu toimeksianto ja tiimityö saivat aikaan uskoa omaa tekemistä ja tiimiä kohtaan. Sain uskomattoman paljon uutta toivoa ja hyvää oloa tiimikavereilta saamasta positiivisesta ja kannustavasta palautteesta.

Minä silloin ja nyt

Olen aina ollut perfektionisti ja negatiivisen, tai kauniimmin ilmaistuna rakentavan palautteen vastaanottaminen on ollut minulle haastavaa. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että rakentavaa palautetta saa ja pitää antaa, mutta minun on vaikea käsitellä sitä, että en ole pystynyt tekemään jotain täydellisesti tai esimerkiksi, että toiminnassani tai käytöksessäni on jotain vikaa. Olen hyvin armoton itseäni ja joskus myös muita kohtaan.

Akatemialla olen joutunut reflektoimaan itseäni ja omaa toimintaani paljon. Se ei ole ollut helppoa, sillä uusia kehityskohtia huomaa jatkuvasti ja kehittymiseni niissä ei aina ole tahdiltaan sitä, mitä toivoisin. Olen kuitenkin huomannut pikkuhiljaa syksyn mittaan oppineeni useassakin tilanteessa suhtautumaan saamaani palautteeseen neutraalisti ja miettimään, mitä voisin tehdä, jotta jatkossa asiat sujuisivat paremmin. Takapakkia tilanteeseen tosin toi syksyn mittaan pahentunut uupumiseni ja uniongelmani, joiden vuoksi aloin olla hyvin herkkä kritiikille ja tiukoille keskusteluille. Onneksi edes pieni määrä parempaa unta tuntui tuovan heti helpotuksen tilanteeseen ja huomattavasti lisääntynyttä sietokykyä asioille.

Olenko käyttänyt aikani oikein?

Vastaus esseeni alussa esitettyyn kysymykseen: Ei, en ole käyttänyt aikaani oikein. Olen akateemisesti ja proakatemialaisesti alisuoriutunut, käyttänyt aikani murehtien, epäillen itseäni, suunnitellut projekteja niin pikkutarkasti, että itse toteutus on venynyt ja venynyt ja lopulta lähes lässähtänyt. Olen antanut tilanteiden, ihmisten ja energioiden vaikuttaa minuun ja tekemiseeni liikaa, olen luovuttanut ja väsynyt. Olen jättänyt harrastukseni koko vuoden ajaksi syrjään. Perheeni on saanut minusta hyvin pitkälti vain minimin, sillä aikani ei tunnu riittävän edes niille kaikista rakkaimmille ihmisille – tosin lapseni kanssa vietetystä ajasta en tingi koskaan.

Tilanne ei voi jatkua enää näin. Tahdon saada akatemialla vietetystä ajastani kaiken mahdollisen irti, sekä akateemisesti, että ihmisenä kasvamisen kannalta ja niin, että muu elämäni mahtuu myös tähän yhtälöön kivuttomasti. Tämän vuoksi olenkin laatinut itselleni suunnitelman vuodelle 2024. Suunnitelman, jossa muun muassa pohdin, mitä haluan tehdä, mitä minun pitää tehdä ja kuinka saan aikani riittämään tähän kaikkeen olematta jatkuvasti hermoromahduksen ja burnoutin partaalla heiluva stressipallo. Vuoden 2024 toimintasuunnitelmani löydät esseestäni ”Uusi vuosi, uudet kujeet ja uusi mindset”.