Yhä useampi uupuu, sillä 2020-luvulla ainoastaan työ ei ole uuvuttavaa. Koko elämä on uuvuttavaa. (Kolu 2020, 26). Uupuminen voi johtua esimerkiksi liian pitkään, liian kuormittavan stressin ja työn merkityksettömyyden seurauksena (Hyvärinen 2019).  Myös se, ettei voi vaikuttaa omiin opintoihin tai työhönsä lisää riskiä uupumuksesta (Mielenterveystalo). Eeva Kolun kirjoittamassa kirjassa Korkeintaan vähän väsynyt, kerrotaan suomalaistutkimuksesta, jonka mukaan 18% lukiolaistytöistä kertoi olevansa uupunut (Kolu 2020, 32). Uupumus on kuin uusi normaali (Hyvärinen 2019). Nykyään maailma menee niin hurjaa vauhtia eteenpäin. Tuntuu siltä, että tipahtaa pois kyydistä, jos ei pysy ajan hermolla. Nykyään pitäisi olla jo viimeistään 30 vuotiaana oma omistusasunto, ura, sekä kumppani että lapset. Puuttumattakaan siitä, että jatkuvasti pitää olla saatavilla ja perillä maailman menosta. Tämän kaiken päälle emme kehtaa näyttäytyä ihmisenä, joka tekee välillä virheitä. Esiinnymme oman elämämme näyttämöllä, jolla pyrimme tekemään oscar-palkinnon arvoisen roolisuorituksen. 

Minulle oltiin suositeltu jo aijemmin tätä kirjaa ”korkeintaan vähän väsynyt”. Ajattelin, että eihän minun tarvitse sellaista lukea, en minä ole väsynyt tai uupunut. Tai kyllä minä tiesin, että olen uupunut. Mutta “elin jaksamisen suhteen laina-ajalla ja unohdin kokonaan, että takaisinmaksuaika tulee” (Kolu. s.168). Ja sehän tuli. Olin uuvuttanut itseni niin pahasti, etten päässyt enää vain yksinkertaisesti sängystä ylös. Ja jos sainkin itseni pakotettua ylös (koska se, että et pääse sängystä ylös, ei ole tarpeeksi vahva merkki mistään uupumuksesta. Olet vain laiska), sitä seurasi itkukohtaukset pitkin aamua, koska olin niin loppu. Mutta arvatkaa vaan tuhat kertaa vedinkö “strong independent woman” maskin tälläisen itkukohtauksen jälkeen naamalleni, ja lähdin suorittamaan päivääni. Ajattelin, että jos nyt pysähdyn, en ehkä koskaan pääse enää ylös. Jos nyt pysähdyn, elämä menee ohi. Jos nyt pysähdyn olen epäonnistunut. Kaiken kukkuraksi sain tietää keväällä, että minun uupumiseni taustalla voisikin olla sellainen pieni asia kuten adhd. (tästä aiheesta voisin tehdä jo toisen esseen.) Olen jatkuvasti ponnistellut juurikin sellaisten asioiden kanssa elämässä, jotka liittyvät adhd oireisiin. Olen jatkuvasti ajatellut olevani vain tyhmä, laiska ja aikaansaamaton. (Mikä on ilmeisesti hyvin yleinen ajatus ihmisillä, jotka ovat saaneet vasta aikuisiällä diagnoosin.) Onnekseni olen saanut paljon tukea tiimiltä ja olen saanut avoimesti jakaa ajatuksia (varsinkin mökkipajassa viime keväänä). Silloin tunsin ensimmäistä kertaa, että pystyin antamaan itselleni luvan pysähtyä.

All or nothing

Moni elää puolittaista elämää all or nothing asenteen takia. Tekee asiat loppuun asti siihen ryhtyessään, ja antaa kaikkensa oman jaksamisen kustannuksella. Sitten kun jokin asia ei kiinnosta, tai tietää että ei voi antaa johonkin kaikkeansa, niin ei tartu siihen ollenkaan. Koska jos ei saa aikaiseksi täydellistä, alkaa sisällä kalvaa tunne siitä, että olisi voinut antaa enemmän. Koko potentiaali ei päässyt käyttöön, joten miksi edes yrittää? Tai mikä pahempaa, siinä voi jopa epäonnistua. Eeva Kolu kirjoittaa, että yrittämättä jättäminen kumpuaa häpeästä ja pelostamme näyttäytyä muille ”virheellisenä” (Kolu 2020, 76). Haluamme näyttäytyä muille täydellisenä versiona itsestämme. Piilotamme epäkohtamme ja vältämme paikkoja joissa epäkohta voisi edes pilkahtaa. Esitämme roolia täydellisestä itsestämme, jota ei ole olemassa. Tai on se olemassa katsojille, mutta tiedämme sisimmässämme kokoajan, että se on vain kulissia. Jokainen ihminen tekee varmasti tätä oman maskin taakse piiloutumista jossain määrin. Se voi olla äärimmillään sitä, että vältämme jokaisen tilanteen, missä tämän maskin taakse voisi kurkistaa.

Minulle ehkä haastavinta on se, että olen kiinnostunut liian monesta asiasta, enkä osaa päättää mihin suuntaan lähtisin. Itseluottamukseni on myös ollut hetken aikaa jo niin pohjalukemissa, että en voisi antaa kaikkeani. Tämä ja all or nothing ajattelumalli on ajanut minut siihen pisteeseen, että olen vain istunut lamaantuneena omien ajatusteni kanssa vailla selkeää suuntaa. Koska enhän minä voi tuosta vain valita, että lähden tuohon suuntaan. Mitä jos se onkin vain ajanhukkaa. (Tai mitä jos mokaan.) Disclaimer! Ajanhukkaahan on myös tämä vatvominen.

Ei siis ole ihme että uuvumme, koska meillä ei ole tilaa. Ei ole tilaa epäonnistua, tai tehdä virheitä. Eli kokeilla, tai olla omia itsejämme. Mutta miten voimme olla jossakin hyviä kokeilematta? Rajaamme elämäämme todella ahtaalle, jos emme anna edes mahdollisuutta kehittyä jossain asiassa. Kaikessa ei nimittäin voi olla heti hyvä ja paras. Ei puukaan päätä olla kasvamatta, jos ei heti kasva korkeimmaksi ja vahvimmaksi puuksi metsässä. Se kannattelee silti lehtiään ylpeydellä.

Toipuva perfektionisti

Olen itse koko elämäni kamppaillut tunteen kanssa, että en kuulu joukkoon. Minussa on pakko olla jotain hyvin perusteellista vikana. Riittämättömyyden tunnetta yritin paikkailla suorittamalla. Jos vain yritän kovemmin, ja teen aina kaiken täydellisesti, pääsen ehkä samalle viivalle muiden kanssa. En halunnut kokea ainaista kalvavaa tunnetta riittämättömydestä, vaan olin valmis ylläpitämään täydellisyyden illuusiota yllä. Olin valmis siihen uhraamalla myös aitoja kohtaamisia tai kokemuksia. Opin Eeva Kolun kirjasta sen, että olen perfektionisti (Kolu 2020, 185). En ole aina sitä ollut. Muutuin sellaiseksi, kun ajattelin, että en kelpaa tällaisena. Eeva Kolu selittää perfektionistin sellaisena, että perfektionisti ajattelee, että vain täydellisenä välttyy häpeältä ja tuomitsemiselta (mt, 187). Eli siinä on kyse pelosta. Miten muut ihmiset minut näkevät. Hyväksynnän tarve on keskiössä. Eeva Kolun neuvo perfektionismiin on, että joutuu tietoisesti luopumaan kaikki tai ei mitään ajattelusta. (mt., 195). Toipuvan perfektionistin pitää kohdata pelkonsa epäonnistumisesta. Epäonnistumiset ovat merkki yrittämisestä ja eteenpäin menosta. Epäonnistumisista oppii ja epäonnistumisia tulee kaikille. Maailman menestyksekkäimmät ihmiset ovat epäonnistuneet monia kertoja, ennen kun ovat menestyneet. Lue vaikka jokin menestystarina, niin hämmästyt. Kukaan ei ole tässä maailmassa täydellinen. Meidän pitää uskaltaa raottaa maskiamme.

Toipuvan perfektionistin tulee harjoitella myös hankkimaan hyväksyntä itseltään. Jos hyväksymme itsemme sellaisina kuin olemme, ei sitä tarvitse hankkia ulkopuolelta. Jos olemme empaattisia itseämme kohtaan, ei häpeällä ole sijaa. Siksi myös asioista avoimesti puhuminen auttaa. Se, että koemme ettemme ole maailman ainut ihminen, jossakin meitä hävettävässä asiassa, päästää häpeä meistä otettaan. Onneksi tämäkin on asia mikä on saanut muutosta esimerkiksi kasvatuksessa. Aiemmin on ollut normaalia, että tietyt asiat ovat olleet häpeällistä ja meidät on opetettu häpeämään niitä. Onneksi nykyään epätäydellisyydestä ja häpeästä puhutaan avoimemmin. Esimerkiksi itse en olisi koskaan varmaankaan saanut tietää, että oma “epätäydellisyyteni” johtuu adhd:sta. Esimerkiksi jatkuva myöhästely, tavaroiden hukkaaminen ja tärkeiden päivämäärien unohtelu. Ei ole vain kyse laiskuudesta ja aikaansaamattomuudesta. (Huttunen, Socada 2019). Puff häpeä katoaa ja alan ymmärtää itseäni ja olen itseäni kohtaan empaattisempi. “Itsemyötätuntotutkijan Kristin Neffin mukaan itsemyötätuntoiset ihmiset ovat motivoituneempia, kuin ne jotka ovat ankaria itseään kohtaan. “Lempeys, armo ja myötätunto auttavat meitä kasvamaan todelliseen potentiaaliimme ihmisinä.” Olen itse esimerkiksi vaatinut itseltäni täydellistä täsmällisyyttä, en saa olla mistään ikinä myöhässä. Olenko onnistunut tässä? No en. Myöhästelyni jopa paheni asettamani paineen myötä. Nyt kun ymmärrän, mistä vaikeus ajan hahmottamiseen johtuu, osaan olla itseäni kohtaan myötätuntoisempi ja kohdata ongelman oikealla tavalla. Motivaationikin on mukavasti noussut asian kehittämistä kohtaan.

Onneen ei ole oikotietä, mutta helvettiin on

“Heti kun yritetään tavoitella täydellisyyttä siinä on oikotie helvettiin” – Magnus Appelberg

Kirjassa pohditaan, voiko itsensä kehittäminen liiallisissa ja pakkomielteen tasolla jopa tehdä meistä onnettomampia, sillä onnellisuus ei ole asia jonka voi saavuttaa. Onnellisuus on nimittäin tunne. Tunteiden lailla onnellisuus on ohimenevää. Onnellinen elämä muodostuu siis asioista, jotka tuovat meille onnellisuuden tunnetta. (Kolu 2020, 278). (Onnellisuus on myös siitä hauska tunne, että jos kokisimme kokoajan pelkkää onnellisuutta, ei se tuntuisi enää onnellisuudelta. Kaikki tunteet tarvitsevat toisia tunteita toimiakseen.) Eli jos tavoittelemme onnea asialla, joka ei tuo meille onnea prosessin aikana, emme tule elämään onnellista elämää. Sillä tulos on vain hyvin pieni hetki elämästä. Ja usein kun saavutamme jotain, haluamme kehittää itseämme lisää ja lisää. Eli kierre onnettomaan elämään on valmis. Ja sitä paitsi, mitä jos emme saavutakkaan raskaan uurastuksen jälkeen tavoitetta? Epäonnistumme tai emme saa “ansaitsemaamme” palkintoa? Tässä tulee juonipaljastus: elämä ei ole sinulle mitään velkaa. On siis kannattavampaa “Nauttia prosessista”. Jos nautimme prosessista, niin voimme olla aika varmoja siitä, että elämme hetkessä ja elämme onnellista elämää. En tarkoita tällä sitä, että elämämme kuuluisi olla pelkkiä kukkasia ja yksisarvisia. Vaan, se, että jos nautimme prosessista, on jonkin asian tavoittelu huomattavasti miellyttävämpää ja epäonnistumiset tai vastoinkäymiset eivät kaada meitä totaalisesti. Merkityksellisyyden merkityksestä tavoitteissa minun ei varmasti tarvitse edes puhua. Mitä merkityksellisempi jokin tavoite on, sitä intohimoisemmin siihen suhtautuu.

Mutta pitääkö suorittamisesta luopua, vaikka siitä nauttisikin? Suorittaminen ei itsessään ole paha asia, vaan jos elämästä tulee sarja suorittamisia (Kolu 2020, 265). Kun viimein myönnyin jäämään sairaslomalle ja luopumaan suorittamisesta (sen jälkeen, kun olin vain nukkunut kolmisen kuukautta), rupesin toden teolla työstämään ajatuksia siitä, miten olen päätynyt tällaiseen tilanteeseen ja miten tästä päästään pois ja miten voidaan välttää ettei näin käy uudelleen. Olen paljon pohtinut, miksi minä uuvuin? Uuvuin omien odotusteni alle. Odotan itseltäni jatkuvasti parempaa suoriutumista kaikesta, joudun kuitenkin päivittäin pettymään itseeni. Uuvuin jatkuvaan ponnisteluun, ja epäonnistumisen tunteeseen. Tuotin siis päivittäin monia epäonnistumisen tunteita päivässä, koska asetin jo alun alkaen tavoitteet liian korkealle. Päivässä tulisi olla monia pieniä (ja välillä suuria), onnistumisen kokemuksia. Ne kohottavat itsetuntoa ja itsetunto vaikuttaa kaikkiin elämänosa-alueisiin. Hyvä itseluottamus ja itsetunto auttavat masentuneen mielen hoidossa. (Terve.fi). Tämän myötä, jokainen tekemiseni liittyi jollain tapaa suorittamiseen. Mittasin kaikkea ja kaikelle oli tavoite. Lapsena asioihin ei liittynyt mikään tavoite. Tanssi, koska se oli vain kivaa. Tarvitseeko siis kaikelle aina olla jokin tavoite? Piätisikö meidän aikuisten tehdä päätös luopua joistakin tavoitteista, ja tehdä myös niiden vastapainona asioita, jotka tuovat vain iloa. Tavoitteita on siis hyvä olla, ja ilman niitä ei asiat varmasti menisi eteenpäin. Mutta tarvitsemme vastapainoksi aikaa, jolloin olemme tavoite vapaita ja nauttisimme elämästä kuten lapsena. Ehkä aidot ilon ja onnellisuuden tunteet saavuttaisivat meidät ihan huomaamattamme.

Hallitseeko sosiaalinen media sinua?

Kolu nostaa esiin teoksessaan seikan, jota ei olisi tullut edes ajatelleeksi “asiat jotka uuvuttaa” listalle: some ja puhelin. Sosiaalisessa mediassa olet jakuvasti alttiina palautteelle. Somessa on myös alttiina ulkonäköpaineille sekä kiusaamiselle.  Enää ei riitä, että saat palautteen vain tykkäyksien tai kommenttien muodossa, koska olet itse jakanut sisältöä, vaan nykyään esim. taksipalvelu uberissa ja second hand sovelluksessa tisessä voidaan arvostella myös kuluttaja! Eli uberkuski arvioi millainen matkustaja olit ja tisessä arvosanan saa, millainen ostaja olet ollut. Myös tykkäyksien ja kommenttien puuttuminen on palautetta. Jatkuva palaute on kuormittavaa. Muiden vertaaminen on myös erittäin kuormittavaa. Näemme muiden elämän somen kautta täydellisenä, sillä sinne päivitetään usein elämän kohokohtia. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että elämä on täynnä priorisointia ja valintoja. Ei tule verrata toisen elämää omaansa, jos priorisoitte täysin erilaisia asioita. Olen kuullut monesti, kuinka tätä täydellisyyden kulttuuria kritisoidaan. Pitäisi enemmän näyttää elämän kurjaakin puolta. Miksi ihmeessä? Muiden onni ei ole itseltä pois. Ei ole kenenkään vastuulla päivittää elämänsä ikävistä puolista, jotta jollekkin muulle tulisi omasta elämästään parempi mieli. On vain hyvä pitää mielessä, että nämä kuva ja videogalleriat ovat niitä henkilön onnen hetkiä. (Kolu 2020, 224)

Somen yrityksiltä on alettu vaatia samaa vastuunottoa kuin tupakkayhtiöiltä (mt., 213). Sosiaalinen media vaikuttaa nuorilla aivojen kehitykseen ja aiheuttaa mielenterveysongelmia. (McKinlay 2023) Esimerkiksi somen kanssa kasvaneiden nuorten kyky tuntea empatiaa on heikentynyt. (Kolu 2020, 214) Tilanne on siis huolestuttava, ja onneksi siitä puhutaan yhä enemmän. Puhelin piippaa jatkuvasti ja eri sovellukset puskevat jatkuvasti ilmoituksia kannustaen käyttäjiä avaamaan ja koukuttumaan sovellukseen. Omaa käyttöä on mahdollista rajata. Ei ole pakko olla jatkuvasti saatavilla. Sovelluksien ilmoitukset voi kytkeä pois päältä, somea ja sisältöä ei tarvitse seurata, joka aiheuttaa pahaa mieltä. Voitaisiinko me enemmän soittaa toisillemme tykkäyksen ja instakommentin sijaan? Some paastot eivät Eeva Kolun mielestä pitkällä tähtäimellä auta mitään. Tässäkään tilanteessa ei pidä ajatella all or nothing. Sen sijaan olisi hyvä määritellä itselleen ja muille selkeät rajat teknologian ja tavoitettavuuden suhteen. Voimme käyttää someakin työkaluna ja kohtuudella. (mt., 232)

Miten palautua uupumuksesta?

Uupumuksesta parantumiskeinona on kehon kuunteleminen. Tai oikeastaan ensimmäinen steppi on hyväksyä, että on uupunut. Tämän jälkeen ainakin itse nukuin melkein koko kesän putkeen. Nukuin kolme kuukautta monien vuosien univelkoja ja suorittamispaineitani pois. Eli lepo ja pysähtyminen. Vasta ihan hetki sitten huomasin, että hei mähän jaksan tehdä muutakin kuin nukkua. Kävin leffassa, nauroin ja huomasin nauttivani auringon säteistä kasvoillani. Isoin uupumuksen pilvi oli hitaasti huomaamattani lipunut yltäni pois.

Avun pyytäminen ja delegointi on myös tärkeässä osassa palautumisprosessin alkamista. Taakkaa tulee keventää, joskus voi olla niin paha tilanne, ettei selviä yksin. Pitää siis uskaltaa pyytää apua. (Syvärinen 2015). Tämän lisäksi pitää osata luopua ja asettaa rajat, sekä itselleen että muille. Luopua asioista, jotka ovat alun alkaen johtaneet uupumiseen. (Syvärinen 2015). Minulle se tarkoitti esimerkiksi töistä pois jäämistä, raskaasta urheilusta luopumista. Elämäntavat on myös hyvä muokata omaa jaksamista tukeviksi. On hyvä miettiä saako tarpeeksi lepoa ja unta tai tukeeko ruokavalio jaksamista. (Syvärinen 2015). Pitää niistä kiinni, eikä taipua perus tarpeistaan muiden takia itsensä kustannuksella.
Tämän jälkeen on hyvä pysähtyä miettimään syitä uupumiselle ja omia toimintamalleja. Mitkä toimintamallit eivät enää palvele minua? Usein uupumus on kuitenkin hyvin syvään juurtuneiden toimintamallien tulos, joten niiden muuttaminen ei tapahdu hetkessä. Siihen voi mennä vuosia. On siis hyvä antaa itselleen aikaa, olla kärsivällinen ja myötätuntoinen itseään kohtaan. Sillä uupumisesta palautuminen jatkuu myös työ- tai opiskeluelämään paluun jälkeenkin. On hyvä tehdä suunnitelma arkeen paluusta asteittain. On hyvä pitää mielessä, että takapakkejakin saattaa tulla. Samaan aikaan opetellaan paljon kannattavampia toimintamalleja pitkässä juoksussa.

Lisäksi tulisi kiinnittää huomiota ennaltaehkäisyyn stressin muodostumisesta krooniseksi distressiksi. Sillä pitkittynyt stressi muodostuu ahdistukseksi ja ahdistus masennukseksi (Forsman 2015, 10). Myös nämä aiheuttavat liudan muita fyysisiä vaivoja (Mattila 2022). Ei ole ihme, että stressiä pidetään niin tappavana tautina. Stressiä ei voi järkeillä pois, se jää kehoon. Olemme ihmisiä kivikautisilla aivoilla, joilla yritämme selviytyä modernista maailmasta. (Kolu 2020, 318). Meidän pitäisi enemmän palata takaisin vaistojemme varaan, kuunnella kehoamme. Stressi on tila, joka kivikautisilla ihmisillä tarkoitti esimerkiksi jonkin petoeläimen karkuun juoksemista. Nykyään kun koemme stressiä, emme lopeta stressiä liikkeeseen, vaan se jää kehoomme. On siis hyvä päästää stressi vapaaksi jonkin liikkeen avulla. Hyviä keinoja päästä stressisyklin loppuun: liikunta, nauru, hengittäminen, myönteinen sosiaalinen kanssakäyminen, läheisyys, itku, luova tekeminen sekä TRE metodi. Ei riitä että sanoo itselleen että kaikki on hyvin, kehoa pitää jotenkin liikuttaa. (Mt., 278).

Elämän melun vastapainoksi olisi myös hyvä harjoitella hiljentymistä. Hiljentyminen on ihmisen perustarve. (Kolu 2020, 265). Ennen puhelimia ja sosiaalista mediaa päivässä saattoi olla paljonkin hiljaisia ja “tylsiä” hetkiä. Jotta pääsit käsiksi nettiin, piti sinne erikseen “mennä”. Nykyään netti ja ihmiset kulkevat taskussasi. Vaikka vaihtaisit äänekkäästä huoneesta hiljaiseen, et pääse melua pakoon. Puhelin seuraa mukanasi kaikkialle. On siis hyvä tiedostaa asia ja rajata puhelimen käyttöä itseltä. (mt., 287).

Kaikki ihmiskunnan ongelmat johtuvat ihmisten kyvyttömyydestö istua huoneessa hiljaa ja yksin” – Blaise Pascal

Ei ole ihmekään, kuinka paljon meditoimisesta ja sen hyödyistä puhutaan yhä enemmän. Matkan kohti hiljaisuutta voi aloittaa hyvin yksinkertaisillakin jutuilla. Kuten sillä, että jättää puhelimen kotiin kävelylenkin ajaksi. Heti ei tarvitse olla meditoinnin maailmanmestari. Lisää hiljentymistä ja omissa ajatuksissa olemista asioihin joista pidät. Esimerkiksi automatkat, kävelylenkit tai vaikkapa kokeile tiskata ilman podcastia taustalla. Saatat yllättyä kuinka paljon voit oppia uutta itsestäsi, kun annat ajatusten vain virrata.

Lopuksi

Uupumuksesta toipuminen sekä uusien toimintamallien opettelussa menee oma aikansa. On hyvä olla määrätietoinen, mutta pitää tunnistaa omat rajat ja jaksaminen. Pitää muistaa, ettei aina voi antaa 100%. Joskus omat resurssit mahdollistavat vain 20% tai 70%. Silloinkin antaa silti kaikkensa, nimittäin juuri sen verran energiaa, kun sitä on käytettävissä sillä hetkellä tiettyyn tehtävään. Itselleen tulee olla armollinen. Kaikkea ei voi heti saada. Ja pitää olla kärsivällinen, sillä uupumuksesta toipumista ei voi suorittaa. Voimme kuunnella kehoamme, vähentää tekijöitä jotka kuormittavat meitä ja ottaa enemmän asoita jotka tukevat jaksamistamme. Luovutaan all or nothing ajattelusta, sillä ne pienetkin stepit ovat eteenpäin. Myös pitää muistaa, että toipumisen jälkeinen energia on hyvin haurasta. Kun tuntee olonsa virkeämmäksi, ei pidä sännätä vaikka mieli kovin tekisikin. Juuri silloin pitää muistaa jarruttaa ja nauttia siitä tunteesta, että kyllä se tästä helpottaa. Sillä joskus pysähtyminen on etenemistä. Ja vihdoin on aika aloittaa lainan takaisinmaksu.

Viitteet:

Forsman. A. 2015. Stressi ja stressinhallintakeinot opinnäytetyö.  Forsman_Niemi.pdf

Huttunen. M. 2019. Terveyskirjasto. https://www.terveyskirjasto.fi/dlk00353

Hyvärinen. H. 2019. Joka neljäs työntekijä uupuu – onko työuupumus uusi normaali? Tuni. https://www.tuni.fi/unit-magazine/artikkelit/joka-neljas-tyontekija-uupuu-onko-tyouupumus-uusi-normaali

Kolu. E. Korkeintaan vähän väsynyt. 2020. Gummerrus.

Mattila. A. 2022. Stressi. Duodemic Terveyskirjasto. https://www.terveyskirjasto.fi/dlk00976

McKinlay. H. 2023. Seattle schools sue social media companies, claiming they’re hurting students mental health. https://www.deseret.com/utah/2023/1/10/23548414/seattle-lawsuit-schools-blame-mental-health-crisis-on-social-media

Mielenterveystalo. Omahoito ohjelma. https://www.mielenterveystalo.fi/fi/omahoito/opiskelu-uupumuksen-ehkaisyn-omahoito-ohjelma/1-mista-kyse

Puuttonen. S. Työterveyslaitos. 2021. https://www.aivoliitto.fi/aivoterveys/mieli/aivot-ja-keho-halytystilassa-pitkittyneen-stressin-terveyshaitat#3a77211c

Syvärinen. K. 2015. Näin selvisin uupumuksesta. Hidasta elämää Blogi. https://hidastaelamaa.fi/2015/01/elaman-flow-nain-selvisin-uupumuksesta/

Terve.fi. Itsetunto. https://www.terve.fi/teemat/itsetunto