Olen toiminut useamman kuukauden ajan nuorten jääkiekkoilijoiden fysiikkavalmentajana, tavaten heitä kahtena päivänä viikossa. Kuukausien aikana nuorten jaksamine on ollut yhä isomman huomion alla. Valmentajat vaikuttavat hyvin tuohtuneilta, nuorten urheilijoiden ilmoittaessa treenien jäävän väliin jaksamisen puutteen tai erinäisten kipuilujen takia. Tällaisen sattuessa, valmentajien kopissa puidaan kovaan ääneen, sitä miten nuorien pitäisi fyysisesti jaksaa, haasteista huolimatta. Onko asia tosiaan näin? Entä psyykkinen puoli? Tästä en ole kuullut puhuttavan kertaakaan koko pienen valmennusurani aikana. Jos tosiaan on niin, että puolet lapsen nuoruudesta kuuluisi pyöriä tietyn lajin parissa, miten vältyttäisiin vammoilta, motivaation puutteelta ja loppuun palamiselta. Uskon näiden ongelmien kulminoituvan kahteen, usein sivuutettuun seikkaan; liialliseen fyysiseen ja henkiseen rasitukseen sekä nuoren unen ja palautumisen määrään. Olen jakanut nämä kaksi teemaa erillisiin esseisiin.

Valmentamani nuoret ovat 13-14 vuotiaita, joka on nuorilla pojilla vilkkainta kasvunaikaa. Tässä iässä tapahtuu usein nopeimmat kasvupyrähdykset ja nuoren keho on muutenkin hormonaalisen myllerryksen alla. Keho muuttuu pienen ajan sisällä paljon ja tämä usein sivuutetaan täysin valmennuksia suunnitellessa. Mikä ikäluokan urheilullisissa tavoitteissa on mielestäni hyvinkin ristiriitaista, on se että vaikka fyysisten muutoksien takia yksipuoleista lajiharjoittelua ja yleistä rasitusta tulisi rajoittaa, on tämä aikaa, jolloin treenien ja lihaskunnon määrää nimenomaisesti lisätään. Kun yksipuoleinen harjoittelu lisääntyy kehittyvä luusto ja pehmytkudos muokkaantuu sen mukaisesti. Näen tällöin riskiksi sen, että virheasennot ja kehon epätasapainoisuus lisääntyvät ja aiheuttavat täten ongelmia myös nuoren tulevaisuudessa.

Yleisimmät rasitusvammat nuorilla on todettu johtuvan tauottomasta lajiharjoittelusta ja sen yksipuoleisuudesta. Yhtenä selittävänä syynä on esitetty myös vapaa-ajan liikkumisen vähentyminen, joka olisi juuri nuorien kaipaamaa monipuolista liikkumista sekä myös erityisen tärkeää, aivoja kehittävää leikkiä.  Vammatilastoissa on havaittavissa selvä piikki, nuorten tullessa murrosikään. Huolestuttavinta on se, että nuorimmat rasitusvammoista kärsivät urheilijat ovat vasta kymmenen vuotiaita. Mikä murrosiän muutoksissa sitten oikein vaikuttaa rasitusvammojen syntyyn?

Kun nuoren luusto kasvaa vauhdilla, ei pehmytkudokset luiden ympärillä pysty muokkaantumaan tarvittavaa vauhtia. Tämä tarkoittaa sitä, että luita ympäröivät tukirakenteet venyvät ja vaurioituvat helpommin, eivätkä näin pysty tukemaan tai rajoittamaan nivelten liikettä tarvittavissa määrin. Tukirakenteiden puute lisää puolestaan loukkaantumisriskin vaaraa ja voi luoda koviakin kasvukipuja. Jo pelkästään kasvukivut voivat rajoittaa nuoren pystyvyyttä urheilla samalla tasolla kuin ennen. Kivut vaikuttavat suuresti myös motivaatioon harrastaa.

Kasvuun liittyvät muutokset ovat hyvin yksilöllisiä ja tämän takia niitä on vaikea ennaltaehkäistä tai ennustaa. Yhtenä ennaltaehkäisevänä keinona voisi käyttää yksilöllistä harjoittelun ohjausta, mikä tällä hetkellä on hyvin vähäistä harrastemaailmassa. Tämän ikäisiä treenatessa onkin siis tärkeää ottaa huomioon iän aiheuttamat vaatimukset ja rajoitukset.

Nykyään 13-14 vuotiaat jääkiekkoilijat saavat enintään yhden lepopäivän viikossa, jolloin heidän ei tarvitse urheilla. Pakollisia treenejä järjestetään noin viisi kertaa viikossa. Näihin harjoitteluihin sisältyvät tunnin lämmittely ja oheisharjoittelu sekä tunnin kestävä jää- ja lajiharjoittelu. Lisäksi viikonloppuisin on yhdestä kahteen peliä, joita ennen järjestetään lämmittelevää harjoittelua. Jäähallin ulkopuolella nuorten tulee suorittaa omatoimisia harjoitteita, kuten esimerkiksi ennalta määrättyjä lenkkejä, joista heidän on osoitettava todisteen valmentajalle, esimerkiksi askelia seuraavan puhelinapplikaation avulla. Ei siis ole ihme, että nuoret ylirasittuvat ja kropat ovat kovilla.

On sanomattakin selvää, että nuoren urheilijan arki on hyvin liikuntapainotteista ja vaatii erityisen paljon motivaatiota kyseisen lajin harrastamiseen. Toisen puolikkaan päivästä vievät kaiken lisäksi koulu ja siihen liittyvät kotitehtävät. Useimmat haastattelemani nuoret pitävät urheilusta ja ovat sitoutuneita lajiinsa, vaikka selvää uupumista olisikin ilmassa. Usein motivaation puutteen tai uupumisen merkit huomataan, vasta kun nuori ilmoittaa jäävänsä päivän treeneistä pois. Mihin vedetään raja harrastuksen ja tavoitteellisen urheilun, jolle pitäisi omistaa puolet elämästään, välille? Milloin hauskasta harrastamisesta tuli verta, hikeä ja kyyneliä vaativaa rääkkiä? Olisiko harrastaminen entistä hauskempaa ja kasvaisiko motivaatio, jos treenien kertamääriä ja vaativuustasoa vähennettäisiin?

Ehdotukseni urheilumaailmalle olisikin seuraavan lainen; Mitä jos treenien ja lajiharjoittelun jatkuvan lisäämisen sijasta niitä vähennettäisiin. Nuorten ollessa pahimmassa kasvuiässä, eli noin 10-16 vuotiaina, oheisharjoittelu keskittyisikin enemmän kehonhuoltoon, tasapainoon, koordinaatioon sekä psyykkiseen valmennukseen. Yksipuoleista, lajille ominaista harjoittelua vähennettäisiin, kuin myös nivelille kovaa rasitusta aiheuttavia harjoituksia. Jäljelle jääneellä ajalla voitaisiin keskittyä lajin teoreettiseen puoleen ja opettaa esimerkiksi pelin strategisia piirteitä. Idea saattaa kuulostaa hullulta, lajien vaatiessa yhä enemmän urheilijoilta heidän noustessa ikäluokissa ylöspäin, mutta uskon tämän olevan tuottoisampi ratkaisu pitkällä aikavälillä. Kun harjoitteet olisi laadittu nuorten kehon tarpeita vastaaviksi, loukkaantumisten riski olisi minimoitu ja näin ollen myös sairaspoissaolot vähenisivät ja harjoitteluihin ei tulisi pitkiä välejä kauden aikana. Myös usein unohdetuista psyykkisen puolen sekä kehonhuollon harjoitteista olisi nuorelle paljon hyötyä jatkon kannalta. Kun keho on oikein huollettu, eikä sitä rasita liikaa, se jaksaa paremmin. Myös tehdyt harjoitteet tulee tehtyä oikein ja näin ollen myös vaikuttavammin.

Haluan myös herättää ajatusta kahdenlaisesta harrastamismahdollisuudesta, jossa nuori saisi itse päättää sitoutumisestaan lajiin, oman motivaationsa pohjalta. Esimerkiksi jääkiekossa, jokaiselle ikäryhmälle olisi kaksi eri harrastemuotoa; joukkue heille, jotka haluaisivat vain pitää hauskaa mieluisan lajin parissa sekä joukkue, jolla olisi selvänä tavoitteena tähdätä oman sarjansa voittoon. Tällä hetkellä nuorille urheilijoille ei ole muuta harrastemahdollisuutta, kuin tavoitteellinen, kilpailuun kannustava urheilu. Kun olin itse nuori halusin aloittaa jonkin joukkuelajin harrastamisen. Olin tosin liian vanha aloittaakseni harrastesarjoissa ’’alusta’’ ja liian kokematon aloittamaan suoraan kilpatasoisen urheilun.  Vain aikuiset harrastavat nykyisin ’’höntsäämistä’’, eli rentoa pelailua joukkueessa. Tämä mahdollisuus olisi minusta annettava myös nuorille harrastajille, jolloin harrastus olisi mahdollista myös pitää harrastuksena, eikä ammattiuraan tähtäävänä harjoitteluna. Uskoisin urheiluharrastuksen pysyvän mielekkäämpänä, treenien ollessa vapaaehtoisia ja vähemmän rasittavia. Eikö harrastamisessa ole tärkeintä se, että nuori nauttii liikkumisesta ja saa pitää hauskaa yhdessä ystäviensä kanssaä? Paras hyöty lapsuusajan harrastuksista saadaan, kun nuori oppii liikkumisen ilon ja aktiivisen elämäntavan jo nuorena ja jatkaa tätä myös aikuisiällä.

Lähteet:

Heinonen, O. Mehiläinen. 2019. Liikuntatieteen erikoislääkäri. Lasten rasitusvammat. Luettu 13.12.2019. https://www.mehilainen.fi/lasten-mehilainen/rasitusvammat

Saarelma, O. 2019. Rasitusmurtuma. Lääkärikirja Duodecim. Luettu 10.12.2019. https://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00771

Terveystalo. 2018. Nuoren urheilijan rasitusvammat. Julkaistu 31.5.2018. Luettu 10.12.2019.  https://www.terveystalo.com/fi/Palvelut/Urheilijat-ja-aktiiviliikkujat-Sport/Tietoa-urheiluterveydesta/Kuinka-valttaa-lapsen-rasitusvammat/