Ajatteletko sinä, että kyllä nukkumaan kerkeää sitten viikonloppuisin? Tai että jos katsoisi vielä yhden jakson, ja menisi vasta sen jälkeen nukkumaan? Aamuisin on vähän tahmeaa ja tuntuu että ei oikein saa vaihdetta silmään, jotta saisi vauhtia koneeseen? Minäpä kerron sinulle tarinan nuoresta miehestä, jonka fiiliksistä nämä kysymykset on poimittu.

Sankarimme ajatteli elävänsä hyvinkin terveellistä elämää, jossa ei juuri ollut enää varaa hienosäätää parempaan suuntaan. Kävihän hän vielä lukioikäisenä useammissa jalkapalloharjoituksissa viikon aikana ja siihen päälle oli juuri alkanut tutustumaan kaverinsa kanssa lajiin nimeltä Crossfit. Näitäkin jumppia kertyi viikkoon useampi, joten liikuntaa nyt ainakin tuli riittävästi. Ja koska liikkui niin paljon kuin hahmomme teki, niin eihän silloin ole mitään väliä mitä syö, kun kulutus on tähtitieteellistä. Omassa huoneessa pystyi vielä iltaisin helposti selaamaan Facebookia tai tekemään jotain muuta yhtä tärkeää nukkumisen sijasta, kun oli juuri saanut elämänsä ensimmäisen oman läppärin.

Sankarimme ajatteli, että eihän nukkumista edes kannata yrittää ennen puolta yötä, kun ei kuitenkaan saa nukutuksi. Kello soi kuitenkin aamuisin parhaimmillaan ennen seitsemää, kun ensimmäiset tunnit lukiolla starttasivat 08:15. Sankarillamme olikin tapana jäädä sohvalle aamupalan jälkeen koska ”vähän kerkeää vielä lepäämään”, ja saapua tunnille noin 15min myöhässä, koska unihan siinä sohvalla maatessa tuli. Siinä sitten painettiin menemään kuudesta kahdeksaan tuntinen koulupäivä, jonka jälkeen mahdollisesti suoraan harjoituksiin ja illalla taas sama touhu ennen nukkumaan menemistä. Ja sitten aamulla taas sama rumba.

Treeneihin sankarillemme tuli jo ennen lukion loppumista parin viikon mittainen stoppi, kun ylikuormitustila alkoi näkyä sykkeen rajuna nousuna jo muutaman juoksuaskeleen jälkeen. Eihän se kai ole mikään ihmekään, kun ottaa huomioon sen, että painaa jatkuvasti pitkää päivää parin eri lajin harjoituksilla höystettynä, ja sitten jättää priorisoimatta yhden tärkeimmistä, ellei jopa tärkeimmän palautumiseen vaikuttavan palikan kokonaan. No, muutaman viikon lepo harjoituksista auttoi sykeoireisiin, niin sankarimme päätti olla tekemättä mitään nukkumiselleen.

Armeijassa sankarimme meni muutaman ensimmäisen viikon ajan kiltisti nukkumaan hiljaisuuden tullessa, koska perinteiseen tapaan herätykset olivat tuskaisen aikaisin. Tästäkin kuitenkin alettiin valua pikkuhiljaa, kun kaikki kaveritkin menivät vielä ainakin tunniksi tykkihalliin katsomaan jotain sarjaa tai muuten vaan viettämään aikaa. Hierojakoulussa Espanjassa tarinamme sankari omaksui nopeasti paikallisesta kulttuurista siestat, eli kun yöllä valvoo pidempään, niin päivällä voi ottaa vähintään tunnin päiväunet, kun tulee koulusta kotiin, ja sitten voi taas valvoa pidempään yöllä. Ja niin edelleen.

Fysioterapiakoulutuksen alkaessa sankarimme muutti ensimmäistä kertaa omaan yksiöön Suomessa, joka mahdollisti puolestaan ensimmäistä kertaa oikeasti Playstationin pelaamisen yöaikaan ilman että kukaan häiriintyi. Varsinkin viikonloppuisin nukkumaan meneminen venyi helposti melkein aamuun asti, kun ei ollut mitään syytä herätä aikaisin aamulla. Edelleen sankarimme päässä oli sama, jo vuosia mukana kulkenut ajatusmalli, että eihän puolta ennen kannata edes yrittää nukkua. Ei se uni tule kuitenkaan.

Tässä kohtaa tulee tarinaan liittyen dramaattinen paljastus. Nimettömänä pysynyt sankarimme olen minä itse. Noin 8 vuoden mittaisen ajanjakson yläasteikäisestä aina ammattikorkeakoulun ensimmäisiin puoleentoista vuoteen asti en kiinnittänyt mitään huomiota siihen, paljonko nukun ja miten se vaikuttaa minuun. Ajattelin vaan aina, että olen yö-ihminen ja yö on paras osa päivää. Silloinhan voi tehdä aidosti mitä itse haluaa, kun päivällä on kaikkia velvollisuuksia. Kesäyö ulkona on edelleen mielestäni parhaita asioita tässä maailmassa, mutta suhtautumiseni nukkumiseen on hieman muuttunut vuodenvaihteen 2017-2018 jälkeen.

Ajattelin aina, että en saa kuitenkaan unta ajoissa, vaikka yrittäisinkin. Siksi en koskaan yrittänyt. Kulutin aikaa tietokoneella sarjoja katsellen tai pleikkarin ääressä siihen asti, että mielestäni oli riittävän myöhä nukkumiselle. Tähän tuli kuitenkin melko nopeasti muutos, kun aloitin parisuhteen, jossa toinen osapuoli menee säännönmukaisesti ajoissa nukkumaan ja haluaa joka yö unta vähintään kahdeksan tuntia. Mielellään yhdeksän. Kymmenen jälkeen ei tarvitse enempää. Tämä tarkoittaa luonnollisesti sitä, että 10 aikaan illalla pitää olla jo sängyssä menossa nukkumaan, jotta saa riittävät tunnit unta kasaan ennen kuin kello soi aamulla. En edes miettinyt mitään pelaamaan jäämistä, vaan sen enempää ajattelematta menin itsekin nukkumaan jo kymmenen aikaan illalla. Ja yllätys yllätys, kyllähän se uni sieltä tuli. Ei tarvinnut säännön mukaisesti pyöriä muutamaa tuntia, jotta kello olisi ”riittävän paljon nukkumiseen”. Päinvastoin, sain palautettakin siitä, että nukahdan naurettavan nopeasti.

Huomasin vaikutukset lähes välittömästi. Kun nukkuu säännönmukaisesti vähintään kahdeksan tuntia yössä, eikä tarkoituksen mukaisesti hajota unirytmiään täysin viikonloppuisin, niin aamut eivät yllättäen ole yhtään niin tiukkoja kuin ennen. Toki kaikki yöt eivät edelleenkään ole täydellisiä, mutta suurimpana osana aamuista herään oikeasti valmiina aloittamaan päivän. Ajatus kulkee kirkkaammin ja jaksaa keskittyä paremmin koulussa, tehdä parempia valintoja ruokakaupassa, saa enemmän itsestään irti treenissä ja niin edelleen. Valehtelematta kaikki osa-alueet arkipäivässä rullaavat mukavammin kuin koskaan ennen.

Olin niin tottunut väsymykseen ja univajeeseen, etten edes tunnistanut kuinka paljon se haittasi suoriutumistani. Olen muun muassa painanut aamutreenille kaverin kanssa kolmen tunnin yöunilla vaan siksi, että olin luvannut mennä kahdeksalta aamulla treenaamaan. Se ei estänyt valvomasta neljään asti aamulla. Oli vähän tukkoinen jumppa. Viime keväänä pudotin kivuttomasti painoa pikkuisen reilun 10 kiloa, kun samaan rytäkkään unen kanssa tuli sitten vähän siistittyä ruokavaliotakin. Ja tosiaan järkevämmät ruokavalinnat ja treenin tekeminen ovat helpompia, kun ei ole jatkuvasti väsynyt, jolloin mieli tekee vain herkkuja tai jäädä sohvalle jumpan sijaan.

Tänä keväänä otin kuunteluun Matthew Walkerin Miksi nukumme -kirjan, koska kuulin niin monta kertaa sosiaalisessa mediassa sitä suositeltavan. Erityisesti minulle jäi mieleen kirjan alkupuolelta muutama nosto. Walker itse sanoo, että kenties tärkein asia hänen kirjassaan on se, että menetettyä unta ei käytännössä ole mahdollista nukkua takaisin. Eli arjen kroonista univajetta ja sen negatiivisia vaikutuksia ei pysty korjaamaan sillä, että nukkuu viikonloppuna pidempään. Talteen nukkuminen ei onnistu, ja muutenkin kahdessa yössä olisi hankalaa saada niin paljon ”ekstraa” kerättyä, että se korjaisi viiden yön ”vajaat” unet.

Walkerin kirjaa kuunnellessani tunnistin entisestä elämästäni useita jopa krooniseen univajeeseen liittyviä oireita. Olen täysin rehellisesti sitä mieltä, että tällä hetkellä en selviäisi arjestani mitenkään, jos nukkumispuoli ei olisi niin hyvässä kunnossa kun mitä se tällä hetkellä on. Tekemistä on sen verran, että palautuminen ja haluamallani tasolla toiminen niin korkealla, että öisin on levättävä kunnolla jotta pysyn mukana tahdissa.

Maailmassa on myös niitä ihmisiä, jotka aidosti ajattelevat pärjäävänsä muutaman tunnin yöunilla. Kuuluin itsekin heihin vielä puolitoistavuotta sitten. Tai sitten on näitä, jotka noudattavat ohjetta ”jos kuuden tunnin unet eivät riitä, niin nuku nopeammin”.  Tässä ajattelumallissa enempää kuin kuusi tuntia ei kerkeä nukkumaan, koska pitää tehdä töitä. Kuulostako tutulta?

Tähän voisin heittä vastaan ajatuksen, joka pohjautuu evoluutioon. Jokainen tähän mennessä tutkittu eläinlaji nukkuu. Siis joka ikinen. Se tarkoittaa sitä, että uni on sellainen ominaisuus, joka on kehittynyt erikseen niin nisäkkäille, linnuille, kaloille, matelijoille ja hyönteisille. Siitä huolimatta, että unen aikana ei voi syödä, etsiä kumppania, lisääntyä, suojella poikaisia tai paeta uhkia. Esimerkiksi delfiinin olisi helpompaa valvoa koko elämänsä, koska jos se nukkuisi molemmilla aivopuoliskoillaan samaan aikaan, niin se hukkuisi. Mutta siitä huolimatta ne nukkuvat toinen aivopuolisko kerrallaan, ja vaihtavat sitten ajoittain päikseen. Olisikohan meidänkin kannattavaa kiinnittää huomiota ja jopa priorisoida tällainen ominaisuus, jonka mahdollistamisen eteen luonto on nähnyt käsittämättömän määrän aikaa ja vaivaa?

Haastan jokaisen, joka on selviytynyt tänne asti tekstissä kokeilemaan kahden viikon ajan, sitä että jos laittaisikin puhelimen pois vähän aikaisemmin. Tai jos ei katsoisikaan vielä yhtä jaksoa. Saman tien ei tarvitse eikä kannata pyrkiä täydellisyyteen, mutta kiinnitä huomiota siihen, että jos menisitkin hieman aikaisemmin nukkumaan. Viilennä vaikka vähän makuuhuonetta tai lue hetki ennen nukkumaan menemistä. Kokeile jos et joisikaan iltapäiväkahvia. Asenna pimennysverho, jotta makuuhuone on oikeasti pimeä nyt kun valoisa aika lisääntyy. Jos et kahden viikon aikana huomaa olossasi ja tekemisessäsi muutosta parempaan, kun nukut hieman pidempään, niin voit helposti palata takaisin vanhoihin tapoihin. Kokeilemalla et häviä mitään. Nimimerkki: Kokemusta on.