Sosiaalialalla oma persoona on työkalu. Tämän takia on hyvä oppia tuntemaan itseään, tunteitaan ja tapaansa reagoida, jotta saa ladattua akkuja ja jaksaa taas auttaa muita.

Psykoteraupetti Katja Myllyviita kuvaa kirjassaan ”Tunne tunteesi” tunteiden toimintamekaniikkaa niiden fysiologisesta synnystä aina säätelyyn ja tulkintaan asti. Kirjassa on myös useampia harjoitteita rauhoittumiseen ja omien tunteiden tunnistamiseen. Yhdessä esimerkkitarinoiden kanssa ne tauottavat teoreettisempaa osuutta mukavasti.

Hyvät, pahat tunteet?

Pitäisi muistaa, etteivät tunteet itsessään ole pahoja tai hyviä ja että ne syntyvät jostakin syystä. Jonkin tunteen tunteminen ja tunnistaminen ei tarkoita, että sen mukaan tarvitsisi reagoida. Tästä tuli esimerkkinä mieleeni, että jos mieli on maassa, saattaa ensimmäinen ajatus olla ”no mutta mullahan on kaikki hyvin, pitäisi olla iloinen”. Tämä on kuitenkin väärä lähestymistapa, sillä tunteen kieltäminen tuo vain ahdistusta. Mielestäni Myllyviita pukee asian sanoiksi hyvin: tunne yrittää lähettää sinulle jonkin viestin. Jos jätät sen huomiotta, tunteen pitää kasvaa voimakkaammaksi, jotta sen viesti tulisi huomatuksi. Ajatuksena on siis hyväksyä tunne ja kysyä sitten itseltään, miksi tämä tunne syntyi?

Lapsuudella ja kaikilla muilla aiemmilla tapahtumilla on luonnollisesti vaikutusta siihen, millaisena näemme ja koemme ulkopuolisen maailman. Myös tunteiden kokeminen rakentuu kokemuksiemme kautta, sekä sosiaalisessa vertailussa ympärillämme oleviin ihmisiin. Ajattelisin, että tunteiden näyttämiseen taasen vaikuttavat lähinnä oma temperamentti, sekä kulttuurin ja ympäristön asettamat mallit ja normit.

Wagnerin tyytyväisyys muuttuu sosiaalisessa vertailussa naapuriin.

Tunteet sosionomin työssä

Jäin pohtimaan tunteita erityisesti ammatillisesta näkökulmasta. Asiakastyössä sosiaalialalla toimitaan asiakkaan tunteiden peilinä ja joskus niiden sanoittajana. Työntekijä ei saa mennä rikki tai alkaa vaikkapa itkeä riippumatta siitä, millainen tarina tai miten voimakkaita tunteita asiakkaan suunnalta tulee. Termit myötätuntouupumus ja sijaistraumatisoituminen ovat nousseet pintaan auttamistyötä tekevien ihmisten jaksamista tutkittaessa.

Myllyviita toteaa osuvasti ”ilman tunteita olemme muiden parissa kuin merimies ilman kompassia”. Tunteiden ja sanattomien viestien lukutaito on ensiarvoisen tärkeää muiden ihmisten kanssa toimiessa – on tutkittu, että jos verbaalinen ja nonverbaalinen viesti ovat ristiriidassa, on helpompi uskoa kehollista viestiä. Keho lukeekin toisen sanattomia viestejä tehokkaasti ja tunteet tarttuvat hyvin helposti, kiitos aivojen peilisolujärjestelmän. Juuri tämän vuoksi on mielestäni tärkeää, ettei sosiaalialan työntekijällä ole omia käsittelemättömiä asioita, jotka herättävät hyvin voimakkaita tunteita. Esimerkiksi itse väkivaltaa kokenut työntekijä voi eläytyä väkivaltaa kohdanneen asiakkaan tilanteeseen liikaa oman taustansa takia ja kadottaa näin tilanteessa ammatillisuutensa. Toinen tärkeä asia on osata erotella asiakkaan tunteet omista.

Omaa tulevaa työelämää miettiessä olen pohtinut, että haasteena on juurikin raja siinä, että on empaattinen ja näyttää “sopivasti” tunteitaan pitäen kuitenkin edelleen tilanteen hallinnassa. Kylmän asiallisen ja tunteettoman oloisen työntekijän kohtaaminen pysäyttää jo vaikkapa kaupan kassalla – puhumattakaan sosiaalialan työstä, tällaiselle henkilölle ei tee mieli purkaa ajatuksiaan asiakkaana. Minua herätteli myös ajatus siitä, että muiden miellyttäminen saattaa sokeuttaa omien tunteiden huomaamiselle. Varmasti moni tunnistaa huomaamatta suhtautuvansa armollisemmin toisten tekemiin virheisiin ja olevansa hyvin kriittinen itseään kohtaan. Erityisesti auttamistyötä tekevän pitäisi muistaa olla myötätuntoinen myös itselleen.

Äskettäin järjestetyssä ”Väkivalta sosiaalialalla” -seminaarissa eräs paneelikeskustelun asiantuntija totesi, että kommentit ”ymmärrän” ja ”minä tiedän miltä sinusta tuntuu” ovat suusta pääseviä sammakoita sosiaalialan työntekijälle. Vaikka työntekijä olisi itse kokenut juuri vastaavanlaisen tilanteen, ei hän voi tietää asiakkaan tunnekokemusta. Nopeasti ajateltuna edellä mainitut ilmaisut voivat vaikuttaa hyviltä ja empaattisilta vastauksilta, joten niiden käyttöön pitää kiinnittää huomiota. Toisaalta olen hieman eri mieltä ”ymmärrän”-sanan käytössä, mielestäni se voi olla tarpeellinen joissain tilanteissa.

Merkityksellistä elämää? No ehkä ensi viikolla.

Poimin kirjasta muistutuksen käyttää aikaa omien arvojensa mukaisesti. Varmasti jokaisella Proakatemialla tänä syksynä aloittaneena on ollut hankaluuksia hahmottaa, mihin projekteihin kannattaisi lähteä mukaan, miten paljon mihinkin projektiin täytyy varata aikaa ja miten oma aikataulutus toimii.  Kaikilla on monta rautaa tulessa, kun mielenkiintoisia asioita tulee vastaan harva se päivä. Jos päivät kuitenkin täyttyvät pelkästä suorittamisesta, olisi hyvä pysähtyä miettimään, mikä on oikeasti tärkeää juuri nyt. Mihin käytän päivässäni aikaa? Missä suhteessa se on niihin asioihin, joita pidän itselleni merkityksellisinä?

Myllyviita viittaa tutkimukseen, jonka mukaan ”merkityksellinen elämä on tärkeää, muttei juuri nyt”. Tutkimuksen koehenkilöistä suurin osa valitsi nautinnollisen elämän, kuten TV:n katselun tai suklaalevyn, lähitulevaisuudessa ja merkityksellisen elämän, kuten uuden harrastuksen tai laihduttamisen, pitkällä aikavälillä. Kuitenkin, kun koehenkilöt näkivät vaivaa päivittäin 2 viikon ajan johonkin heille tärkeään, positiivisten tunteiden määrä, elämän merkityksellisyys ja itsearvostus kohosivat. Rutiinien nopea löytyminen on hyvä, kun pitää nopeasti sopeutua uuteen ympäristöön. Mutta kun rutiineista on tullut raskaita huomaamatta tai tietoisestikin, vaatii niiden muuttaminen aikaa ja vaivannäköä.

Lopuksi

Olen viime aikoina kiinnittänyt erityisesti huomiota siihen, miten pinnalla erilaiset mindfullness ja tietoisen läsnäolon kurssit ja metodit tuntuvat olevan. Puhutaan itsensä johtamisesta, elämänhallinnasta ja oman ajan tärkeydestä. Ei ole ihme, että suorituskeskeisessä ja yhä enemmän ja enemmän vaativassa yhteiskunnassa ihmisillä on tarve hiljentyä ja palata niiden asioiden äärelle, mitkä ovat tärkeitä. Toisaalta välillä minusta tuntuu, että ihmiset jopa luovat itselleen kiirettä ja tekemistä. Tällöin voidaan samalla välttää itsensä, tunteidensa ja ajatustensa kohtaamista.

Kirjassa oli paljon harjoituksia, joista osa menee kuitenkin hyvin yksityiskohtaisiin kysymyksiin esimerkiksi lapsuuteen liittyen. Minusta alkoikin tuntua, että tässä sukelletaan lopulta ihan liian syvälle. Toisaalta psykoterapeutin näkökulmasta voikin odottaa hyvin syvällistä tulkintaa. Lisäksi kirja päätyy mielestäni toistamaan joitakin itsestäänselvyyksiä, mutta muistutti tärkeistä asioista ja antoi muutamia oivalluksia. Se oli varsin virkistävä ja helppolukuinen, ehkäpä juuri siksi se tulikin luettua loppuun asti.

Lähteet:

Isku vasten kasvoja – Väkivalta sosiaalialalla seminaari 7.10.2017, Tampereen Yliopisto

Knuutinen, T. 2017. Kenen tunteita kannat? Kehotietoisuus auttamistyössä. Luettu 19.10.2017 https://www.hellamieli.fi/kenen-tunteita-kannat-kehotietoisuus-auttamistyossa/

Myllyviita, K. 2016. Tunne tunteesi. Helsinki: Duodecim Oy.

Hs.fi. 2017. Viivi ja Wagner. Luettu: 19.10.2017. https://www.hs.fi/viivijawagner/