Niko ja Makke Leppäsen kirjan Itseluottamus – Kestomenestys mielessä (2017) mukaan itseluottamus on yksi merkittävimmistä onnistumisen ja menestyksen selittäjistä. Se on avain huippusuorituksiin ja hyviin sosiaalisiin suhteisiin. Itseluottamus myös kompensoi puutteita taidoissa ja tiedoissa. Tästä esimerkkinä kirjassa mainitaan Kalle Palanderin elämäkerta, jossa hän kertoo, ettei hän koskaan ole kokenut olevansa taidollisesti lahjakkain ja samalla tasolla maailman huippujen kanssa. Hän kuitenkin oivalsi, ettei se tarkoittanut sitä, etteikö hänestä voisi tulla maailman parasta alppihiihtäjää, sillä hän tiesi pystyvänsä kompensoimaan teknisiä puutteitaan henkisellä vahvuudella ja korkealla itseluottamuksella, jolloin hän saa kaiken irti omasta kapasiteetistaan.

Itseensä luottava ihminen uskaltaa sanoa omia mielipiteitään, kokee olonsa merkittäväksi ja tietää omat rajansa ja vastaavasti myös oman rajattomuutensa. Kun ihmisellä on itseluottamusta, hän asettaa korkeampia tavoitteita, valikoi vaikeampia tehtäviä, saa energiaa haasteista, on itseohjautuva ja kestää paremmin vastoinkäymisiä (Leppänen & Leppänen: 2017, 23).

Itseluottamus on perustilamme. Se on yksi tärkeimmistä ominaisuuksistamme, joka mahdollistaa kehittymisen ja kasvamisen. Itseluottamuksen puute voi estää meitä tarttumasta unelmiimme ja tavoitteisiimme sekä estää meitä kulkemasta kohti uusia mahdollisuuksia ja uutta suuntaa. Elämämme alkutaipaleella itseluottamus on ollut suuressa roolissa, sillä ilman itseluottamusta emme koskaan olisi oppineet esimerkiksi puhumaan tai kävelemään. Siksi veljekset uskovat, että itseluottamus on synnynnäistä. (Leppänen & Leppänen: 2017.)

Synnynnäistä itseensä luottamista ja omiin kykyihinsä uskomista kutsutaan luontaiseksi itseluottamukseksi. Luontainen itseluottamus ei ole riippuvaista ulkoisista tekijöistä: Pieni lapsi kykenee luottamaan itseensä missä tilanteessa ja ympäristössä tahansa. (Leppänen & Leppänen: 2017, 33, 39.)

Lapsena ulkoiset olosuhteet eivät vaikuttaneet itseluottamukseemme samalla tavalla, kuin ne tuntuvat vaikuttavan aikuisiällä. Jossain vaiheessa kasvuamme tilanne muuttui ja aloimme luoda itseluottamukselle rajoitteita ja vaatimuksia, jolloin luontaisen itseluottamuksen sijaan itseluottamuksestamme tuli enimmäkseen ulkoistettua. (Leppänen & Leppänen: 2017, 33.)

Mutta mistä itseluottamuksen ulkoistaminen oikeastaan juontaa juurensa? Aikuisiällä eletään usein huomattavasti enemmän tulevaisuudessa, kuin tässä hetkessä. Tuhlaamme energiaamme siihen, mitä voi tapahtua tai ehkä jopa siihen, mitä olisi voinut tapahtua. Emme ajattele tarpeeksi sitä, mitä tapahtuu juuri nyt tai miltä minusta itsestä juuri nyt tuntuu. Lapsi sen sijaan miettii vain, miten ihanaa on laulaa lempikappaleita ja saada siitä kehuja sekä kannustusta. Hän ei mieti, millaisia tunteita esiintyminen kuulijoissa herättää, hän vain esiintyy koska se tuntuu hänestä hyvältä juuri silloin.

Itseluottamuksemme muututtua pääsääntöisesti ulkoistetuksi, olemme alkaneet keräämään itseluottamusta muiden muassa kokemuksista, tiedoista ja taidoista. Lisäksi itseluottamustamme voi muokata esimerkiksi kasvatus, suoritukset ja palautteen saaminen. Ulkoistetusta itseluottamuksesta puhutaan kirjassa ajatusmallina ja uskomuksena, jonka mukaan itsemme ulkopuoliset tekijät, joihin emme täysin voi vaikuttaa, luovat itseluottamuksemme. Näin ollen olemme ”ulkoisten olosuhteiden uhreja”.

Tiivistettynä ulkoistettu itseluottamus on sitä, että myönteiset kokemukset kasvattavat itseluottamustamme, kun taas kielteiset madaltavat sitä. Leppästen mielestä ei ole kuitenkaan mahdollista, että sisäisen itseluottamuksen ja ulkoisten tekijöiden välillä olisi selvä syy-seuraussuhde, vaan ulkoistettu itseluottamus on ainoastaan mentaalinen uskomus meidän ajatuksissamme. (Leppänen & Leppänen: 2017, 33-35.)

Itseluottamus on lopulta kuitenkin sitä, mitä tunnemme tässä hetkessä. On mahdollista, että minä luotan itseeni täysin esimerkiksi rakkaan harrastukseni parissa, mutta jokin minulle pääosin tuntematon tehtävä voi viedä minut epämukavuusalueelleni. Voin silti tuntea oloni itsevarmaksi ja hyväksi myös tässä jälkimmäisessä tilanteessa, mikäli en pelkää epäonnistumista, vaan koen tehtävän loistavana mahdollisuutena ja positiivisena haasteena.

Luontainen itseluottamus ei ole tietämistä, vaan sitä, että sietää epätietoisuutta ja uskaltaa kohdata tuntemattoman. Luontaisen itseluottamuksen omaava ihminen ei siis koe epävarmuutta elämän arvaamattomuudesta, vaan uskoo ja tietää kykenevänsä vastaamaan mihin tahansa elämän asettamaan haasteeseen omana itsenään ja juuri tässä hetkessä. Luontaisesta itseluottamuksesta toimiva ihminen kykenee palaamaan nopeasti jaloilleen vastoinkäymisen jälkeen ja on valmis kokeilemaan jotain, vaikkei olisikaan varma, tuleeko lopputulos olemaan miellyttävä onnistuminen. Luontaista itseluottamusta heijastava haluaa kerta toisensa jälkeen yrittää epäonnistunutta tehtävää uudelleen lannistumatta, sillä hän ei ole ulkoistanut itseluottamustaan onnistumisiin ja epäonnistumisiin. (Leppänen & Leppänen: 2017, 38-39.)

Jokainen ihminen kokee toisinaan epävarmuutta ja toisinaan painii suurten tai pienten pelkojen kanssa. Ihmisen perustarpeisiinkin kuuluu selviytyminen, ja siinä epävarmuus ja pelko ovat olleet avainasemassa jo ihmiskunnan kehittymisenkin kannalta. Jotta voimme selviytyä tilanteista, meidän on keskitettävä huomiomme tähän hetkeen. Tokikaan kovin moni esihistoriamme sukujuurista ei ehkä jäänyt tietoisesti alttiiksi ympäristön petoeläimille ja muille vaaroille, vaan ihmisluonto sysäsi automaattisesti ajatukset keinoihin selviytyä. (Leppänen & Leppänen: 2017, 112.)

Mutta kuinka epävarmuus liittyy itsevarmuuteen? On hyvä muistaa, että parhaimmatkin yrittäjät tai urheilutähdet kokevat toisinaan epävarmuuden tunnetta. Yritysjohtajien on tehtävä isoja päätöksiä, jotka vaikuttavat alaisten toimintaan ja ensisijaisesti kuluttajille asti. Urheilutähtien taas on otettava vastaan se paine, minkä esimerkiksi tv-katsojat ja media luovat hänelle isompien kisojen ympärillä. Ei ole ihmekään, jos kokee itsensä epävarmaksi, kun miljoona suomalaista odottaa onnistujalta maailmanmestaruutta tai vähintäänkin mitalia.

Ihmiset, jotka määrätietoisesti tavoittelevat unelmiaan ja tavoitteitaan, omaavat valmiuden kohdata epävarmuutta päästäkseen tavoitteeseensa. Näissä tilanteissa tekijät kokevat usein epävarmuuden ulkoisena voimana, jonka avulla he haluavat puskea yhä kovempaa kohti valitsemaansa tietä. On kuitenkin muistettava, että jos jää vellomaan epävarmuuden ajatuksiin, siitä ei seuraa mitään meitä hyödyttävää. Nämä ajatukset sisältävätkin usein epävarmuutta omista ajatuksista, toimintatavoista tai jopa omasta hyödyllisyydestä tai vastaavasti hyödyttömyydestä. Esimerkiksi huippu-urheilijan tulee opetella antautumaan suoritushetkelle niin, ettei ympäröivä vaikuta suoritukseen. Ja näin käy usein jo luonnostaankin, kun asioita tehdään täydellä halulla tai sydämellä. Nämä hetket ovat usein myös niitä, jolloin emme tietoisesti yritä olla itsevarmoja. (Leppänen & Leppänen: 2017, 113.)

Useimmiten pyrkimys olla mahdollisimman itsevarma on pahimmillaan epävarmuutta. Toisin sanoen oman epävarmuuden kääntäminen itsevarmuudeksi lisää epävarmuutta, kun sen pyrkii tekemään tietoisesti. Mutta toisaalta, kun ihminen pystyy hyväksymään oman epävarmuutensa, on hän itsevarmempi. Tällöin negatiivinen kokemus hyväksytään, ja siitä tulee positiivinen. Ja usein asiat ovat ongelmia vain, jos ajattelemme ne ongelmina. Epävarmuuden voi rinnastaa samalla tavalla: mikäli sen ajattelee olevan ongelma, se luultavasti myös on tai ainakin kasvaa sellaiseksi. Se vaikuttaa toimintakykyymme ja tekemiseemme silloin, kun pyrimme olemaan mahdollisimman itsevarmoja voidaksemme olla parhaimmillamme. (Leppänen & Leppänen: 2017, 114-115.)

Mutta mitä on todellinen pelko? Kuten aiemminkin mainittiin, selviytymisessä on kyse olemisesta tässä hetkessä. Tämä voidaan luokitella myös yhdeksi pelon tehtävistä. Tällaisessa tilanteessa on oleellista keskittyä ympäristöön ja havainnoida sitä parhaan mukaan. Jokaisen aistin tulee olla käytössä. Useimmiten olisi mukava vaan pysäyttää kohtaus tai jatkaa mainoskatkon jälkeen, mutta lopulta vaihtoehdot ovat yksinkertaiset: taistele tai pakene. (Leppänen & Leppänen: 2017, 115.)

Keho reagoi pelkoon. Verenpaine kohoaa, sydän alkaa tykyttää lujempaa, ehkä mahaakin kipristelee tai näkö tuntuu sumenevan. Jokaisella yksilöllä on oma tapansa reagoida, mihin ei tietoisesti pysty vaikuttamaan. Oireet puhkeavat, kun alamme kiinnittää pelkoa aiheuttaviin ajatuksiin huomiota ja otamme ne todesta (Leppänen & Leppänen: 2017, 118). On kuitenkin mahdollista pienissä määrin hallita vaikutuksia, mutta estää niitä ei voi. Tämän vuoksi pelko on yleensä nopeasti poistuva reaktio, mikäli sille ei lopulta ollutkaan aihetta.

Leppäset toteavat kirjassaan, että harva ihminen on lopulta kokenut todellista pelkoa elämässään. He vertaavat yleiskielen pelkoa ja sen varsinaista tarkoitusta. Yleiskielellä pelosta puhuttaessa tarkoitetaan monesti voimakkaita ahdistuksen tunteita, kun taas oikean pelon tarkoitus on heittää meidät vaihtoehtoon taistelusta tai pakenemisesta. Sen vuoksi todellinen pelko aiheuttaa ainoastaan hetkelliset reaktiot kehossa.

Kukaan ei pysty elämään täysin virheettömästi tai ilman epäonnistumisia. Jokainen meistä tekee toisinaan virhearvioinnin, mutta tokikin niiden määrään voi vaikuttaa jossakin määrin omilla teoillaan. Emme kuitenkaan pysty havainnoimaan kaikkea ympärillämme, minkä vuoksi virhearvioita toisinaan syntyy. Jokainen myös kokee virheet ja epäonnistumiset eri tavalla. Toisille pieneltä tuntuva asia voi kaataa toisen maailman.

Virhettä kuvataan odotuksina ja toiveina, jotka eivät toteutuneetkaan odotetusti. Ne ovat kuitenkin meille välttämättömiä, jotta voimme oppia niistä ja toimia jatkossa mahdollisesti toisella tavalla. Voisikin sanoa, että virheet ovat tarpeettomia siihen asti, kunnes niistä oppii. Virheet eivät ole ongelma, mutta jos niitä ei osaa käsitellä oikein ja tekee vääriä johtopäätöksiä, ovat ne turhia. Usein pyrimmekin välttämään virheitä, kun meidän pitäisi ottaa ne haasteena ja oppia niistä. (Leppänen & Leppänen: 2017, 124-125.)

Pelkäämme herkästi tehdä virheitä, koska ne saavat meidät usein ajattelemaan tekemisemme epäonnistumisena, josta seuraa häpeää, epätietoisuutta tai itseluottamuksen puutetta. Tämän vuoksi on helpompi vältellä virheitä kuin ottaa ne mahdollisuutena. Se vie tilanteen toisinaan kuitenkin niille raiteille, että ihminen lopettaa yrittämisen. On helppo ajatella, että huippu-urheilijalla on hyvät tukiverkostot tai synnynnäiset lahjat tekemiseen, mutta niistäkin huolimatta matka huipulle vaatii epäonnistumisia ja niiden kohtaamista. (Leppänen & Leppänen: 2017, 127.)

Mutta mitä ovat ne elämämme “isot” virheet ja miten niistä pääsee eteenpäin? Arjessa tapahtuvat pienet mokat jäävät harvoin mieleen usean päivän tai viikon jälkeen, mutta toisinaan havahdumme syyllisyyteen tekemistämme isommista asioista ennemmin tai myöhemmin. Tällöin suurin toive on matkustaa ajassa taakse päin tai pyrkimys korjata virheet ja pyytää niitä anteeksi. Nämä virheet ovat usein myös niitä, joita kannamme mukanamme, ja jotka nousevat toisinaan mieleemme. Paras lopputulos näissä tilanteissa on niin sanotusti saattaa asiat loppuun ja oppia niistä. Näin asioita ei myöskään tarvitse kantaa jatkossa mukanaan, kun ne ovat selvitetty perinpohjaisesti. Toisinaan on kuitenkin pakko vaan todeta, että menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta siitä voi oppia. Useimmiten ihminen ei tekisi samoja asioita uudestaan, mikä tarkoittaa sitä, että hän on oppinut jotakin virheestään. Oikeilla suhtautumistavoilla voimme nähdä virheet ainutlaatuisina kokemuksina, joiden ansiosta voimme jatkossa toimia toisin. (Leppänen & Leppänen: 2017, 129-130.)

Itseluottamus on kokonaisuudessaan toimintamme mukaan muuttuva ominaisuus, joka tuntuu jokaisella hyvinkin yksilöllisesti. On paljon ulkoisia tekijöitä, jotka vaikuttavat ympäristössämme itseluottamuksemme määrään, mutta omilla ajatuksilla ja teoilla pystymme ottamaan epäonnistumiset elämässä haasteina, ja oppimaan niistä.