1 SE OLI MAALISKUU 

Mitenkö nimeni päätyi kirjan kanteen? Niin… Sitä jään itsekin pohtimaan aina silloin tällöin. Kun joku sitä kysyy, vastaan kyllä informatiivisesti, mutta onko se koko totuus? Ei välttämättä.  

Se informatiivinen versio on tämä: valmentajat pohdiskelivat, että Proakatemian juhlavuoden kunniaksi olisi hauska saada kerättyä valmistuneiden tarinoita yksiin kansiin. Toivetta välitettiin opiskelijoille, ja sitä höystettiin mahdollisuudella tehdä samalla myös opinnäytetyö. Tartuin tilaisuuteen ja näin teki myös moni muu. Moni aiemman vuosikurssin opiskelija oli ilmaissut kiinnostuksensa, heille opinnäytetyö oli juuri tuolloin ajankohtainen. Omasta tiimistäni myös Lassi oli käynyt kyselemässä projektista. Vähitellen kiinnostuneiden massa pieneni. Osa löysi opinnäytetyölleen aiheen muualta. Pian jäljellä olimme enää minä ja Lassi. Kokoonnuimme valmentajamme Liisan kanssa keskustelemaan projektista. Siitä lähtien oli selvää, että tämä kaksikko lähtisi kirjaa tekemään.  

No entäs sitten se epävirallinen versio? Istuimme siinä Proakatemian Puistossa, tarkoituksenamme kysellä valmentajaltamme Liisalta, mitä valmentajat projektilta odottivat ja mistä lähtökohdista hommaa lähdettäisiin tekemään. Pintapuolisesti esitimme järkeviä kysymyksiä; pinnan alla mittailimme toinen toisiamme. Tulisikohan tästä mitään? Ai tuon kanssa? Onkohan tämä nyt järkevää? Olimmehan me samasta osuuskunnasta, mutta loppujen lopuksi emme olleet juurikaan tehneet töitä samassa projektissa, saati sitten ihan keskenämme. Molemmat tiesivät olevansa erilaisia, ja sekös siinä pelottikin!  

On turvallista tehdä töitä samanlaisen ihmisen kanssa. On helppo ymmärtää toisen käytöstä ja reaktioita, kun tietää itse toimivansa samalla tavalla. Ei tarvitse elää epävarmuudessa, koska voi luottaa siihen, että toinen toimii tietyllä tavalla. Ei tarvitse pelätä yllätyksiä. Se on mukavaa ja helppoa. On hauskaa, kun joku ärsyyntyy samoista asioista kuin sinä tai arvostaa samanlaisia toimintatapoja. Se on tietynlaista itsensä pönkittämistä. “Oma tapani toimia on hyvä, koska tuo toinenkin toimii näin.” Se vahvistaa omaa itseluottamusta. 

Sinä iltapäivänä Puistossa istuessamme harkitsin hiljaa mielessäni vielä ihan vakavasti projektiin lähtemistä. Olisi siistiä tehdä oma kirja! Olisi siistiä jättää jälkensä Proakatemialle. Olishan se nyt siistiä, mutta… Mukana oli monta muttaa. Oli vaikea arvioida, kuinka paljon aikaa projekti tulisi viemään. Se oli varmaa, että kesästä pitäisi investoida iso osa kirjan tekemiseen. Olisinko valmis siihen? Vaikka kirjoittaminen oli tuttua, kirjan tekemisestä ei meillä kummallakaan ollut minkäänlaista aikaisempaa kokemusta. Sekin vaikeutti omalta osaltaan ajankäytön arviointia. Kirjaa toivottiin tietysti julkaistavaksi Proakatemian syntymäpäiväjuhlilla syyskuussa, ja istuessamme Puistossa elettiin jo maaliskuuta. Olisiko realistista edes pyrkiä siihen? Ei hajuakaan.  

Siitä, että sanoin tälle projektille lopulta “joo”, voin kiittää Proakatemiaa. Olen pyörinyt näissä ympyröissä nyt 2,5 vuotta, ja jos jotain olen täällä oppinut, niin sen, että silloin tällöin täytyy uskaltaa sanoa “joo”. Proakatemia on opettanut minulle sen, että mahdollisuuksia lipuu kyllä ohi jatkuvasti, mutta jos ei niihin tartu, ne kiitävät ohi ja tipahtavat jonkun muun syliin. Jos tuntuu siltä, että olisi tosi siistiä kirjoittaa itse kirja, olisi tuhlausta jättää sellainen mahdollisuus käyttämättä. “Jos ei nyt, niin koskas sitten?”, minä ajattelin, ja vastasin “JOO!” 

2 IHMISET 

Sitä helposti kuvittelee, että kirjan kirjoittaminen on enimmäkseen yksin puurtamista. Kun huhtikuun alussa istuimme Lassin kanssa ensimmäisen kerran alas suunnittelemaan projektia, sain itse huomata, että hommasta on yksin puuhastelu kaukana. Huhti-toukokuussa tapasimme Lassin kanssa usein, vähintään kerran viikossa, joskus useamminkin. Viestittelimme myös paljon, sillä moni asia ei voinut odottaa seuraavan viikon palaveriin asti. Koska kirjan tekeminen oli molemmille vieras prosessi, projekti vaati paljon ennakkotyöskentelyä. Luimme omakustannekirjan painattamisesta, kalastelimme vinkkejä ja haastattelimme kirjan kirjoittaneita. Mitä pitää ottaa huomioon? Keneltä kannattaa kysyä neuvoa?  

Jo projektin alkuvaiheessa kävi selväksi, että kaksistaan emme tähän pystyisi. Koko hommasta ei olisi tullut yhtään mitään, ellei meillä molemmilla olisi ollut palavaa intohimoa kirjoittamiseen, ja tämä yhteinen kiinnostuksenkohde tietysti kannatteli koko projektia. Se ei kuitenkaan riittänyt, sillä meiltä puuttui sellaista visuaalista näkemystä, jotta tarvittaisiin kirjan taittamiseen. Olin itse ollut edellisenä vuonna mukana tekemässä Proakatemian vuosikirjaa, ja siinä yhteydessä olin vilaukselta tutustunut taittoprosessiin. Jos niillä taidoilla olisi lähdetty kirjaa taittamaan, olisi se varmasti vieläkin kesken. Koska me Lassin kanssa osasimme tutkia asioita kielellisestä näkökulmasta, kaipasimme muutenkin projektiin kolmatta henkilöä, joka pystyisi näyttämään meille asioiden toisenkin puolen. 

Proakatemiasta kertovaan kirjaan haluttiin tietysti tekijöiksi proakatemialaisia. Ryhdyimme rekrytoimaan tiimiyrittäjäkollegoiden joukosta taittajaa, joka olisi valmis myös suunnittelemaan kirjan kannet. Vastasin itse projektin taloudesta, ja minua hikoilutti aina kun jouduin rekrytointimielessä kertomaan projektista jollekin. Kirja painatettiin minun omista projekteistani tienaamillani varoilla, ja se asetti rajat kaikelle tekemiselle. Tiesimme, ettemme pystyisi maksamaan päätähuimaavaa palkkiota taittajalle, mutta karsimme kaikesta mahdollisesta sen, minkä pystyimme, koska meille oli tärkeää, että pystyisimme tarjoamaan taittajalle sellaisen palkkion, että hommaan olisi kannattavaa ryhtyä. Pidimme jatkuvasti kiinni siitä, että mitä tahansa tapahtuikin, taittajalle maksettaisiin ensimmäisenä. 

Projektista juteltiin monien proakatemialaisten kanssa, mutta lopulta apu löytyikin lähempää kuin olimme ajatelleet. Kun kevät alkoi jo kääntyä kesän puolelle ja meidän paineemme löytää jonkinlainen taittaja alkoivat jo pikkiriikkisen kasautua, omasta osuuskunnastamme Annikki kertoi haluavansa lähteä mukaan. Annikki saatiin tiimiin kreivin aikaan, ja hänen ansiostaan projektia saatiin taas etenemään. Se, että olemme kaikki samasta osuuskunnasta, teki yhteisten palaverien sopimisesta äärettömän helppoa. Työskentelyä helpotti myös se, että tunsimme toisemme jollain tasolla jo etukäteen, vaikka näin paljon en ollut aikaisemmin tehnyt yhteistyötä niin Lassin kuin Annikinkaan kanssa.  

Proakatemialla puhutaan jatkuvasti tiimityöstä ja siitä, miten upeisiin saavutuksiin tiimissä voidaan päästä, jos tiimissä ollaan valmiita hyödyntämään kaikkien tiimiläisten vahvuuksia. Tämä kuulosti aikaisemmin omaan korvaani vähän “sanahelinältä”, mutta kirjan valmistuttua olen alkanut ymmärtää, että saattaahan tuossa olla perääkin. Koska olemme Lassin kanssa niin kovin erilaisia, olimme projektin aikana kerran, jos toisenkin, napit vastakkain kiistelemässä mitä mitättömimmistä asioista. Toisaalta en pystyisi edes laskemaan, kuinka monesti olen projektin aikana hämmästynyt jostain, mitä Lassi on sattunut huomauttamaan, ja löytänyt itseni hihkaisemasta “hei tosi hyvä idea!”  

Minun ja Lassin verbaalisten mittelöiden timmellyksessä meidän nappien välistä löytyi usein Annikki, joka yritti parhaansa mukaan löytää molempien mielipiteistä ne parhaat puolet. Silloin tällöin tarvittiin Annikin syvää huokausta, silmien pyöräytystä tai huulten mutristusta kertomaan meille, että nyt riittää. Olimme kaikki kolme riittävän erilaisia. Meillä kaikilla on omat vahvuutemme ja heikkoutemme, ja juuri siksi, että olemme niin erilaisia, näitä vahvuuksia oli helppo hyödyntää. Olemme niin erilaisia, ettemme välttämättä pystyisi (tai haluaisi) viettää pelkästään keskenämme viikonloppua mökillä, mutta jos kyse on omakustannekirjasta, niin annahan meille nelisen kuukautta, niin kyllä me sellainen saadaan aikaan! 

Haastattelemistani alumneista kaikki ne, jotka pyörittävät yritystä yhdessä jonkun toisen kanssa, painottavat myös tätä erilaisuuden merkitystä. Johanna Raiskio ja Taru Kumpulainen johtavat Unfair Lean Marketing Oy:ä kahden johtajan mallilla, mutta homma ei varmasti toimisi, jos naisten persoonat eivät sopisi yhteen. Johanna on peloton ideoija, ja Taru taas osaa viedä Johannan ideat käytäntöön. Ville Nikunen ja Markus Malvisalo painottavat myös sitä, että molempien täytyy olla sitoutuneita yhteiseen tavoitteeseen, muuten homma ei voi toimia. 

3 PROJEKTINI ORJA 

Se että kirjoitan tästä projektista vasta nyt, ei ole sattumaa. Takana oleva syksy on ollut niin kiireinen, että olisi tuntunut vaikealta pysähtyä pohtimaan tätä projektia kunnolla. Onhan tätä pohdittu pintapuolisesti jo useaan otteeseen, mutta uskon, että monet asiat kirkastuvat nyt vasta myöhemmin, kun asiaa on ehtinyt kunnolla reflektoida. Hetki tuntui otolliselta myös siksi, että olimme asettaneet vuodenvaihteeseen tavoitteen, ja nyt on muutenkin aika arvioida, miten tavoitteen suhteen onnistuttiin. Tätä kokoonnumme varmasti vielä yhdessä Lassin ja Annikin kanssa puimaan tarkemmin. 

Nyt kun tarkastelen kulunutta syksyä tarkemmin, huomaan päätyneeni kirjan julkaisun jälkeen moniin sellaisiin tehtäviin, joissa projektista on ollut hirvittävän paljon hyötyä. Syksyn aikana olen kirjoittanut lyhyitä tekstejä Y-kampuksen markkinointia varten, ja kaikki nämä tekstit on kirjoitettu haastattelujen perusteella. Ennen kirjaa en ollut oikeastaan tehnyt haastatteluja, saati sitten kirjoittanut niiden perusteella, mutta kirjaa tehdessä haastatteluihin kehittyi tietynlainen rutiini ja siksi Y-kampuksen haastatteluja oli todella helppo lähteä työstämään.  

Osallistuin viime vuonna partionjohtajan jatkokurssille, johon sisältyvä johtamisharjoitus on minulla edelleen työn alla. Omassa johtamisharjoituksessani johdan lippukuntamme dokumentointikäytäntöjen kehittämistä ja historiikin käynnistämistä. Historiikista halutaan tehdä painettu kirja, ja minulla tulee olemaan keskeinen rooli kirjan työstämisessä. Aikataulu tosin on hyvin armollisempi kuin mihin olen tottunut, historiikki julkaistaan näillä näkymin vasta vuonna 2027. Haastattelin juuri toista historiikkiprojektia johtanutta partiolaista, ja huomasin yhtäkkiä, että monet asiat ovat minulle jo entuudestaan tuttuja, koska omakustannekirjan julkaiseminen on nyt prosessina jo kerran käyty läpi.  

Onko siis pelkästään onnellinen sattuma, että satuin maaliskuussa sanomaan “joo”? Olisinko ilman tätä projektia ollut hukassa Y-kampuksen tekstien tai lippukuntahistoriikin kanssa? Vai olenko sanonut myös näihin “joo”, koska olen kirjan myötä ajautunut tietyntyyppisiin hommiin? En usko kohtaloon, mutta uskon kyllä, että aikaisemmat kokemukset ohjaavat meitä eteenpäin. Siksi välillä onkin niin pelottavaa saada kakistettua ulos se “joo”, kun ei voi tietää, mihin se vielä viekään.

4 NO MITÄS SITTEN? 

Eräässä loppusyksyn pajassa jokaisen promisialaisen piti vastata kysymykseen “Missä olet onnistunut kuluneen vuoden aikana?” Jotkut yllättyivät siitä, etten maininnut sanallakaan tätä projektia. Kyllähän me onnistuimme. En itsekään vielä ihan täysin käsitä, miten kirjasta saatiin niinkin hyvä siinä ajassa, mitä meillä oli käytettävissä. Olen sen verran itsekriittinen, että täysin tyytyväinen en kirjaan ole. Siellä on mielestäni monia asioita, jotka olisi voinut tehdä toisinkin, vaikka monessa asiassa on myös onnistuttu. Toisaalta en usko, että yksikään kirjailija on yhteenkään julkaisemaansa kirjaan täysin tyytyväinen. En myöskään usko, että me olisimme pystyneet tekemään kirjasta yhtään parempaa siinä aikataulussa, jonka itsellemme asetimme.  

Kun minulta kysyttiin, missä olet onnistunut kuluneen vuoden aikana, pohdin vastausta paljon laajemmin kuin yksittäisten projektien näkökulmasta. Minulle onnistuminen oli se, että olin saanut opintoni rahoitettua ja pystynyt jatkamaan Proakatemialla. Olen myös onnistunut siinä, että olen kerännyt tarpeeksi rohkeutta voidakseni sanoa tällaisille projekteille “joo”. Onnistuimme yhdessä myös siinä, että teimme tästä projektista upean ja saimme sen vietyä maaliin. Lopputulos ei tässä projektissa ole ollut minulle yhtä tärkeä kuin itse matka kohti sitä. Ja siinä matkassa me onnistuimme. Yhdessä. 

Tämä oli täydellinen projekti. Se yllätti. Se nauratti. Ja se itketti. Siinä opittiin asioista, joista ei etukäteen ollut aavistustakaan. Tavattiin upeita ihmisiä, kiivettiin Pakkahuoneen lavalle, julkaistiin nettisivut, lista on loputon. Projekti opetti tiimityöskentelystä. Se opetti omasta itsestä ja toisista. Se oli ihanaa ja kamalaa.

Se tuntui sydämessä.