Vietin viime viikkoni Sprint Innovation 2021 -tapahtumassa. Toimin Zoom hostina ja apuvalmentajana kuudelle tiimille, jotka ratkoivat viikon ajan Café KATTO:n toimeksiantoa. Heidän tuli pohtia, millaista muuta liiketoimintaa kahvilan tiloissa voisi tehdä.

Ennen Sprintiä meille järjestettiin kenraaliharjoitukset viikkoa edeltävänä lauantaina. Tiimikaverini Annaliina ei päässyt osallistumaan kenraaleihin, joten menin yksin paikalle tuntematta ketään. Olin kuitenkin henkisesti varautunut tähän ja päättänyt, että ainahan voin istua erilläni muista ja räplätä puhelintani, jos en löydä tarpeeksi samanhenkisiä juttukavereita. En edes tuntia ehtinyt olla kenraaleissa, kun olin jo löytänyt ympärilleni mukavia ihmisiä. Kenraaleissa tutustuin kahteen tradenomiopiskelijaan. Toinen opiskeli HR- ja esimiestyötä, toinen taloushallintoa. Vaihdoimme ajatuksia opinnoistamme, ja molemmat kyselivät minulta paljon opiskelusta Proakatemialla. Yleensä vastaan tähän kysymykseen jotenkin pöhisten, että ”Proakatemialla on tosi upeaa opiskella, saadaan päättää itse mitä projekteja tehdään, ja meidän opintomme kertyvät ihan huomaamatta!”. Tällä kertaa en kuitenkaan pystynyt enkä edes halunnut vastata näin. Vastasin rehellisesti, että viime aikoina on ollut rankkaa. On toki ihanaa saada valita itse projektinsa, ja tehdä niitä asioita, mistä nauttii. Tätä puolta kuitenkin varjostaa se, että tiimissämme on tällä hetkellä ollut paljon kitkaa, enkä itse edes enää tiennyt, mistä tämä kaikki kitka johtui. Sen tiesin, että se tuntui hyvin ahdistavalta. Olen myös viime aikoina kaivannut luentomaista opetusta. Sitä, että saisin vaan istua, kuunnella ja tehdä muistiinpanoja.

Sprintiä edeltävänä yönä näin painajaisia. Näen todella harvoin painajaisia, vaikka olisin kuinka stressaantunut. Jostain syystä Sprint kuitenkin tunkeutui uniini, ja unessa toheloin kaiken mahdollisen. Voit siis arvata, että en mennyt maanantaiaamuna kello 7.30 turhan innoissani HUBS:in tiloihin TAMK:ille. Lähdin kotoa myös liian myöhään, ja jouduin jättämään autoni aamuksi TAMK:in vierailijaparkkiin, joka kustansi minulle yli 10 euroa. Istuin autossa hetken hiljaa, ja mietin mitäköhän tästä oikein tulee. Otinko liian ison palan, kun lupauduin Zoom hostiksi? Hiljensin nämä ajatukset, ja painelin sisään Kuntokadun ovista. Pääsin HUBS:lle ja minua vastassa oli iloinen joukko ihmisiä, valmiiksi katettu aamupala ja kasa erilaisia herkkuja. Ihmettelin, mihin olen oikein tullut.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty ja vielä paremmin johdettu

Sprintissä oli joka päivälle selkeä aikataulu. Päivien rakenne oli aina sama: aamulla osallistujien rekisteröinti, studiolähetys, tiimityötä, lounas, studiolähetys, tiimityötä ja check out.  Joka aamu, kun saavuimme HUBS:ille, meille pidettiin lyhyt ohjeistus siitä, mitä päivä piti sisällään. Kysymyksiä esitettiin ja pieniä muutoksia tehtiin kaikkien ollessa läsnä. Hosteille oli luotu yhteinen WhatsApp-ryhmä, jossa sai esittää kysymyksiä ja huutaa apua. Lounas vietettiin aina yhdessä HUBS:in tiloissa musiikkia samalle kuunnellen. Sprintin projektitiimistä näki, että he kaikki tekivät töitä yhteisen tavoitteen eteen – tehdä Sprintistä mahdollisimman onnistunut kokemus sekä osallistujille että valmentajille että meille Zoom hosteille. Rattaat rullasivat kuin rasvatut, eikä epätoivo paistanut kenenkään naamalta. Vasta viimeisen päivän jälkeen kuulin, kuinka stressaavaa projektitiimillä oli ollut. Heidän ei alun perin pitänyt hoitaa Zoom hostien aikataulutusta, vaan olivat lennosta saaneet homman itselleen. Kuitenkaan kertaakaan projektitiimi ei tuonut omaa epätoivoaan esiin meille. Meidän edessämme he olivat aina positiivisia ja energisiä, ja se tunne todella tarttui. En rehellisesti sanottuna muista olleeni noin positiivisessa ympäristössä pitkään aikaan. Vaikka jouduin ajamaan viitenä päivänä viikossa Tampereelle, en ollut väsynyt. Fyysisesti ehkä, ja uni kyllä maittoi jokaisen päivän jälkeen. Henkisesti kuitenkin tunsin olevani osa jotain suurempaa ja tunsin itseni korvaamattomaksi. Minulla ei ole ollut vuoteen näin mukavaa mennä töihin.

Viikon ajan olimme pieni yhteisö osa suurempaa yhteisöä

Meille Zoom hosteille syntyi hyvin nopeasti viikon aikana erityinen side. Morjestimme toisiamme aina kohdatessamme, jäimme juttelemaan päivistämme ja jaoimme kokemukset heti avoimesti toisillemme. Meillä oli omia inside-vitsejä, jaoimme toisillemme meemejä ja nauroimme vedet silmissä. Tutustuin myös tiimiläiseeni Annaliinaan viikon aikana paremmin kuin viimeisen vuoden aikana. Käytimme oikeastaan kaiken vapaa-ajan juttelemiseen, tutustumiseen ja esseiden suunnitteluun. Saimme Sprint-tiimiltä viikon lopetuksen yhteydessä molemmat lahjaksi joogalahjakortit, jotta voimme mennä yhdessä joogaamaan. Kukaan ei missään kohtaa kertonut meille mikä meidän tavoitteemme viikolle on. Jostain syystä me kuitenkin teimme kaikki hommia täysillä yhteisen hyvän eteen. Meistä muodostui pieni yhteisö, joka oli osa suurempaa yhteisöä eli TUNI-yhteisöä. Nämä kaksi kenraaliharjoituksissa tapaamaani tradenomiopiskelijaa pysyivät läheisinä minulle koko viikon ajan. Viikon jälkeenkin olemme vaihtaneet viestejä ja jatkaneet tutustumista. Viikon aikana tutustuin myös muihin opiskelijoihin: Proakatemian pinkkuihin, Tampereen yliopiston opiskelijoihin sekä TAMK:in opiskelijoihin. Se oli kaikista virkistävintä koko viikossa. Myös Sprint-toimeksiantoja tehneet tiimit koostuivat kaikki eri alojen opiskelijoista. Joskus minusta tuntuu, että olemme Proakatemialla kovin erillä muista korkeakouluopiskelijoista. Toivottavasti tämä tulee kuitenkin muuttumaan tulevaisuudessa, jotta voimme olla entistä enemmän monialaisia myös meidän projekteissamme.