Ensimmäinen viikko Belgiassa meni hujauksessa, ja oli aika ensimmäisen harjoittelujakson. Olin ottanut viikkoa aikasemmin yhteuttä mentoriini, joka kertoi käytännön asioista. Olimme käyneet kaverini kanssa edellisellä viikolla hakemassa kulkulätkän ja nimikyltin, mutta työvaatteet vaaterobotilta pääsi hakemaan vasta harjoittelun alettua. Ensimmäinen harjoitteluni oli Gentin yliopistollisessa sairaalassa amputaatio ja polytrauma kuntoutusosastoolla/-keskuksessa, jossa puolet potilaista oli amputaation tai monitrauma jälkeisessä kuntoutuksessa. Osalla potilaista oli takana pitkä sairaalajakso, ja he yöpyvät edelleen sairaalassa, ja osa potilaista asui kotona ja he kulkivat joko omalla kyydillä tai ambulanssilla kuntoutukseen. Kuntoutus kestää yleensä useita kuukausia, mutta alle vuoden. Fysioterapiassa potilaat käyvät noin 3-5 päivänä viikossa, jotkut jopa kaksi kertaa päivässä. Kuntoutukseen kuuluu myös toimintaterapiaa sekä allasterapiaa. Fysioterapeutteja osastolla toimii neljä, joista yksi oli harjoitteluni aikana pidemmällä sairaslomalla, enkä tästä syystä tavannut häntä koko neljän viikon harjoittelun aikana.

Fysioterapia-asiakkaita oli yleensä tunnin aikana noin 4-6, ja he olivat noin 18-60 vuotiaita. Suurin osa heistä puhui todella sujuvaa ja ymmärrettävää englantia, ja alusta asti minulla oli tervetullut olo uudessa paikassa. Osa potilaista kuntoutuskeskuksessa olivat hyvin avoimia onnettomuudestaan, sairaudestaan tai siitä miksi heiltä on amputoitu jokin raaja tai millaisessa onnettomuudessa he ovat olleet. Polytrauma eli monitrauma potilaista suurin osa olivat joutuneet liikenne- tai työtapaturmaonnettomuuteen. Potilaiden kuntoutuksen tavoitteena oli suurimman osan kohdalla kuntouttaa heistä työkuntoisia, vaikka edellinen työ tai ammatti ei olisikaan enää mahdollista. Suurin osa amputaatiopotilaista harjoitteli proteesien käyttöä, joka oli iso osa fysioterapiaa erityisesti alaraaja amputoiduilla. Potilailla, joiden amputaatio/amputaatiot olivat tuoreempia, fysioterapia keskittyi monipuoliseen lihasvoima- ja liikkuvuusharjoitteluun sekä perusliikkumisen ja tasapainon ylläpitoon yksilöllisesti terveydentilan sallimissa rajoissa.

Ensimmäisenä harkkapäivän pääsin seuraamaan aamun ensimmäisen potilaan fysioterapiaa, johon kuului noin 10 minuutin mobilisointi ja sen jälkeen kävelyharjoittelua proteesilla. Tämän jälkeen pääsi itse hommiin. Minulle kerrottiin potilaan nimi, mikä hänen tilanteensa on, kuuluuko fysioterapiaan mobilisointia tai manuaalista käsittelyä ja millaisia harjoitteita olisi hyvä tehdä. Ensimmäisen ’’oman’’ potilaani saatua ensimmäisenä päivänä olin hieman hämmentynyt, että mitä teen, koska en ollut tehnyt mobilisaatiota edellisissä harjoitteluissa, ja koulussa siitä olevista harjoitustunneista on kauan aikaa. Täällä se kuitenkin oli käytäntönä, että fysioterapiaan kuuluu mobilisointi osana terapiaa.

Mikä fiilis?

Ensimmäisestä päivästä jäi hieman ristiriitaiset tunnelmat, koska olen Suomessa tottunut saamaan kunnollisen perehdytyksen harjoittelun alussa. Myös rakennuksen tai sairaalan tiloja on esitelty, mutta nyt minut lähinnä heitettiin suoraan töihin ja käytännön asioista keskusteleminen uupui. Kysymyksiä nousu pintaan, kuten esimerkiksi mobilisoivatko he kaikki potilaat ennen harjoitteita, kuinka kauan se kestää, pitääkö minun antaa harjoitteita yhdelle potilaalle ja mobilisoida toinen samaan aikaan yms. Onneksi seuraavana päivänä sain tilaisuuden keskustella toisen fysioterapeutin kanssa, ja minulle selvisi hieman enemmän heidän työskentelytapansa ja miten kaikki toimii.

Ensimmäiset viikot meni uuteen toimintakulttuuriin tottelemisessa, koska se oli hyvin erilainen verrattuna Suomessa oleviin harjoitteluihin. Opiskelijoiden työpäivät kestävät 8h, sisältäen tunnin lounastauon. Fysioterapiaa tehtiin ilman sen kummempia taukoja, potilaita tuli toisen perään niin ennen kuin jälkeenkin lounastauon. Työtahti oli nopea, ja sain heti kuvan, että täällä tehdään paljon töitä. Fysioterapiatilassa oli käytössä seitsemän hoitopöytää, kuntosalilaitteita, rappusia ja liuska, kävelysuora kaiteilla, vapaata liikkumistilaa ja paljon erilaisia välineitä. Myös ulkona oli mahdollista pelata koripalloa, juosta juoksusuoralla ja käydä ns. temppuradalla. Tilaa ja välineitä oli siis paljon käytössä. Sain vapaat kädet tehdä, mitä haluan eikä palautetta harjoitteista yleensä saanut. Palautteen antaminen tuntui muutenkin olevan todella vähäistä, johon oli vaikea suhtautua, koska Suomessa sitä saa paljon ja palaute on (ainakin omalla kohdallani) ollut rakentavaa ja kehittävää. Gentin yliopistollisessa sairaalassa sitä joutui itse aina kysymään, ja palaute ole melko vähäistä, joka tuntui turhauttavalta. Myös harjoittelun väliarvion perään jouduin kyselemään useampaan otteeseen, ja loppujen lopuksi se toteutui vasta kolmannen viikon lopulla. Palautteen annossa ohjaava fysioterapeutti kertoi, että osa palautteen vähyydestä selittyy kiireellä, ja että heillä ei ole aikaa seurata koko ajan mitä opiskelijat tekevät. Kiire näkyi myös siinä, että minut laitettiin heti toimimaan asiakkaiden kanssa, ja koin karusti sanottuna olevan vain ilmaista työvoimaa. Loppuarviossa minulle myös sanottiin, että olen ollut neljän viikon aikana hyvä työvoima, joka heidän mukaansa kertoo siitä, että he voivat luottaa opiskelijaan ja antaa vastuuta.  Opiskelijana on kuitenkin todella epävarma omasta tekemisestä ja minusta siihen on myös lupa, joten palautteen antaminen olisi älyttömän tärkeää ammatillisen identiteetin ja itsevarmuuden luomisessa.

Yhteenveto ensimmäisestä harjoittelujaksosta

Kokonaisuudessaan ensimmäinen neljän viikon harjoittelu Gentin yliopistollisessa sairaalan amputaation ja polytrauma kuntotusosastolla oli onnistunut. Vastaanotto niin fysioterapeuttien ja potilaiden osalta oli lämmin, ja tunsin että olen osa porukkaa. Harjoittelu vahvisti niitä osa-alueita, jotka koen vahvuudekseni, lisäksi opin uusia asioita ja tekniikoita sekä sain mahdollisuuden kehittää niitä osa-alueita, jotka vaativat työstämistä. Opin paljon uuttaa proteeseista, niiden tekemisestä, mitä proteesin suunnittelussa tulee huomioida, miten kuntoutus etenee amputaation jälkeen ja ylipäätänsä opin kohtaamaan ihmisiä vaikeiden asioiden tiimoilta.

Belgiassa fysioterapia keskittyy hyvin paljon ihmisen fyysiseen puoleen, kun taas Suomessa mielestäni korostuu enemmän kokonaisvaltaisuus. Koin tämän hieman haasteelliseksi, koska biopsykososiaalisuuden huomioiminen on suomalaisessa koulutuksessa (ainakin Tampereen ammattikorkeakoulussa) isossa osassa ja fysioterapian keskiössä. Koin siis jollain tapaa, että fysioterapiasta puuttuu jokin osa. Vaikkakin osa tästä voi selittyä yksityisyyden puuttumisella, sillä  käytössä ei ollut yksilöllisiä fysioterapia huoneita tai erillistä vastaanottoa, vaan fysioterapia toteutui isossa tilassa ja fysioterapia-asiakkaita oli monta samassa tilassa.