Syksyn aikana akatemialla on keskitytty yhteisön uudelleen rakentamiseen. Monissa projektoreissa on noussut se esille ja yhteisöllisyyden tunnetta on pyritty kasvattamaan akatemian kasvaessa yhä suuremmaksi kokonaisuudeksi.  Lyhenteet eKr. (ennen Koronarajoituksia) ja jKr. (jälkeen Koronarajoituksien) ovat saaneet akatemian arjessa jokseenkin uudet merkitykset, joita toki voi vieläkin jossain määrin verrata uskontoon. Isolla K:lla on kuitenkin ollut valtava merkitys yhteisöllisyyden nimissä.

Väitän, etten ole ainoa, joka alkusyksystä mietti, että mikä hiton yhteisö. Aikaisempien vuosien opiskelijoita ei tuntenut kasvoilta saati nimeltä, eikä samana vuonna opintonsa aloittaneetkaan olleet arjessa tuttuja, koska kevät vietettiin pääosin etänä. Ville kertoi jo keväällä legendaarisia tarinoita Hurmasta, Proakatemian arjesta ja niistä ajoista, ikään kuin niistä olisi montakin vuotta, vaikka todellisuudessa vielä hetki sitten akatemia kuhisi ihmisiä. Apua projekteihin oli oikeasti saatavilla ja helpompi kysyä, kun tiimitilassa oli monenmoista osaajaa ja katteettomat lupaukset pystyi tekemään, sillä oli paikka, mistä kalastaa osaaminen sen hetken tarpeisiin. Oppiva organisaatio tuntuu vieläkin osittain hassulta ja vieraalta termiltä, koska sen käytännössä näkeminen on ollut omalla kohdallani vähäisempää. Vasta projektien ja läsnä pidettävien projektorien kautta siihen on saanut omakohtaista otetta. Tämän tueksi löysin myös mielenkiintoisen kirjan: R. Moilanen, Oppivan organisaation mahdollisuudet, 2001.

Vapaus valita kaaaikkien maailman mielenkiinnon kohteiden väliltä tuntuu upealta mahdollisuudelta, mutta vastuu valitsemisesta on itsellä. Niin kuin sen kuuluukin olla. Miten valita oikein? Mistä tietää, mitä voi valita? Keneltä kysyä, jos ei tiedä? Kauheasti kaikkea hiljaista tietoa, mitä ei ole kirjattu ylös eikä koronankaan takia ole kulkeutunut eteenpäin. Ja jotta ei päästäisi yhtään liian helpolla, paluu akatemialle on ollut hankalaa ja uutta myös joillekin niistä, jotka olivat päässeet aloittamaan opintonsa ennen koronaa lähiopinnoissa.

Pari kuukautta sitten Wauren järjestämässä projektorissa kokoonnuttiin pienryhmissä miettimään hyvinvointia, yhteisöä ja yhteisöllisyyttä. Keskustelimme monesta eri asiasta, mutta kirjurina huomasin esille nousevan selkeän teeman. Syksyn aikana yhteisön rakentaminen oli niin paljon tapetilla, että se tuntui jopa uuvuttavalta. Tuntui, että loputon toitotus kuinka “luota prosessiin” ja “mitä enemmän annat, myös saat” vaativat uhrilahjoina yksilöiden hyvinvoinnin. Yhteisölle siis pitäisi antaa paljon, mutta mistä? Jos voimavarat ovat loppu tai loppumassa, voidaanko vaatia, että anna, niin saat. En usko, että sitä on tällä tavoin ajateltu tai ainakaan suunniteltu, mutta se ei poista erilaista tulkintamahdollisuutta ja raskaaksi kokemista käytännössä.

On olemassa hyvää, positiivista ja innostavaa painetta, mutta sitten on tämä toinen ääripää. Ahdistus, kilpailuhenkisyys ja yhteisöllisyyden tunteessa onnistuminen tuntuivat painavan mieltä niin, ettei niitä voitu ohittaa. Pienryhmämme esitti sketsin aiheesta, jossa keskeisissä rooleissa olivat mm. paineet, keskusteluapu, epätietoisuus sekä yksilön hyvinvoinnin turvaaminen, jotta yhteisö voisi hyvin. Käänsimme vakavan aiheen vitsiksi ja naureskelimme, kuinka YTHS:ltä mielenterveysasioissa tuen saamisessa saattaa kestää monta kuukautta ja Kuntokadullakin pitää aluksi kertoa, millaista Proakatemialla opiskelu on, jotta ymmärretään ja voitaisiin auttaa. Korkeakouluopiskelija ei enää saa maistiaisia oma-aloitteisuudesta niin kuin esimerkiksi lukiossa, vaan sitä lapataan suuhun puurokauhallinen kerrallaan niin, että posket pullottaa. Opinto-ohjaajahan meillä on, mutta ilmeisesti aikataulujen sumpliminen ja myös päävalmentajan vaivaaminen nostaa harmittavan paljon kynnystä edes keskustelun aloittamiselle. Ihan inhimillistä on, ettei sitä halua olla toiselle vaivaksi, vaikka hän kuinka saisi siitä palkkaa.

Pienryhmämme esitteli yksilön hyvinvoinnin turvaamiseksi ratkaisun, jossa akatemialle palkattaisiin uusi opinto-ohjaaja tai opintokuraattori. Hän voisi olla paikan päällä ainakin kerran tai kaksi viikossa, ja hänelle voisi varata ajan tai pistäytyä vain juttelemaan. Hän tietäisi akatemian tavat ja valmentavalla näkökulmalla tarjoaisi sekä apua että kuuntelevaa korvaa. Eikä tämä ole kritiikkiä meidän tämän hetkiselle opinto-ohjaajalle. Tuossa pienryhmässä huomasimme, ettei kaikki edes olleet tietoisia päävalmentajan sivuroolista. Tuodaksemme yksilöiden hyvinvointia korkeammalle tarvitsemme otantaa akatemian yhteisön jäsenien voinnista. Kyselyitä on tehty fyysisestä, psyykkisestä ja sosiaalisesta hyvinvoinnista niin akatemia- kuin myös korkeakoulutasolla. Jotta datasta saisi kaiken hyödyn irti, tarvitaan resursseja käsitellä ja viedä asiaa oikeasti eteenpäin. Tämän kopin voisi hyvin ottaa opintokuraattori. Yhteisö voi paremmin, kun yksilöiden tarpeet tulevat huomioiduksi ja resursseja käytettäisiin ennakoimiseen, ennaltaehkäisemiseen ja oikeasti palauttavaan tarpeeseen.

Sairaslomalle laitto ei aina ole avuliasta. Viime joulukuussa, aikalailla näihin aikoihin, sain viikon sairasloman stressiin ja palautumiseen, joka näin jälkiviisaana oli oikeastaan kuormittavampi ratkaisu minulle. Sen sijaan, että olisin oikeasti saanut palauduttua, nukuttua tai levättyä, mietin viikon ajan sitä, kuinka stressaavaa oli siirtää kaikkia hommia viikolla eteenpäin eli joululomalle. Nuorena ajattelin, että ehkä joku muu fiksumpi näki jotain, mitä minä en. Kun tilanteessa olisi ollut akatemian mallin ymmärtävä henkilö, olisi hänkin voinut todeta, ettei tuo ollut ratkaisu vaan laastari. Siksi yhteistyössä yksilön tarpeet huomioiden unohtamatta kokonaiskuvaa tehtävät ratkaisut, kokeilut ja tuki, saattaisivat olla tarvittava ponnahdus yksilöiden boostaamiseen ja näin panos näkyisi myös yhteisötasolle.