Helsingin Sanomat uutisoivat 27.11.2019 Italian maahanmuuttajalähiöstä paljastuneesta hikipajasta, jossa paperittomat siirtolaiset valmistivat nahkatuotteita muun muassa eurooppalaisille luksusbrändeille kuten Armanille ja Saint Laurentille. Yritykset eivät kuitenkaan myöntäneet yhteyksiään kyseiseen tehtaaseen. Tehtaan omistaja pidätettiin epäiltynä laittoman työvoiman käytöstä ja sieppauksesta. (Mikkonen, M. / HS).

Kuluttajille on ollut jo pitkään tuttua, että tekstiiliteollisuuden työolot ovat monesti kurjaakin kurjemmat Aasiassa. Monelle tulee kuitenkin yllätyksenä, että myös EU-maasta paljastuu näinkin kyseenalaisia työoloja. Huonot työolot on yleisesti mielletty edulliseen pikamuotiin. (Mikkonen, M. / HS) On tärkeää, että tieto vaatealan ongelmien laajuudesta laajenee kuluttajille, kun  luksusbrändejä kyseenalaistetaan. Yritysten vastuullisuudesta on lähes mahdotonta pysyä kärryillä, sillä heidän ei tarvitse kertoa tuotantoketjuaan julkisesti. Tämä mahdollistaa sen, etteivät yritysten päättäjät välttämättä itsekään tiedä, missä tai millaisissa oloissa heidän tuotteitaan valmistetaan. (Eetti ry). On siis hyvin mahdollista, etteivät Armani tai Saint Laurent osaa heti kertoa, onko kyseinen tehdas heidän käytössään.

Eettisen kaupan puolesta ry eli Eetti ry kertoo nettisivuillaan matalien palkkojen, huonojen työolojen ja vaarallisten kemikaalien käytön olevan arkipäivää globaalissa vaate- ja kenkätuotannossa. Kun tuotantoketjujen avoimuus on vähäistä eikä velvoitettua, brändejä ja tuottajia on vaikeaa asettaa vastuuseen. Heidän on helppo sivuuttaa vastuullisuuskysymykset toteamalla, etteivät ongelmat koske heitä, eikä työoloihin ja ympäristövaikutuksiin päästä puuttumaan. Kun yritykset eivät tiedä tai myönnä toimintansa faktoja, on kuluttajankin mahdotonta selvittää, onko tuotteen valmistusprosessi ollut oikeudenmukainen työntekijöiden tai luonnon näkökulmasta. (Eetti ry).

On epäreilua, ettei kuluttajalle anneta oikeutta tietää, millaista prosessia hän ostopäätöksellään tukee. Tuotantoketjujen ja valmistuspaikkojen läpinäkyvyydellä mahdollistettaisiin apu ja yhteistyö, kun kansalaisjärjestöt ja ammattiliitot voisivat varmistaa yritysten vastuullisuuslupauksia ja ongelmia voitaisiin ratkoa yhdessä tehtailla brändiyritysten kanssa. (Eetti ry)

Vastuullisuus on ristiriitaista ja helposti turhauttavaakin. Vastuullisuutta on vaikeaa mitata, kun näkökulmia on niin paljon. Välillä tuntuu, ettei mikään ole oikein tai vastuullista. On hyvä, että valintoja joutuu pohtimaan, mutta vastuullisuudesta ei saisi tulla mahdottoman tuntuista. Eetti ry:n nettisivuilla todetaan tekstiiliteollisuus maailman toiseksi saastuttavimmaksi teollisuuden alaksi öljyn jälkeen. Ongelma on todellinen myös Suomessa. Arvioidaan, että Suomessa tekstiilijätettä heitetään pois yli 70 miljoonaa kiloa joka vuosi. Se tarkoittaa 13 kiloa jokaista suomalaista kohden. (Eetti ry). Siksi on tärkeää, että kuluttajat tuntevat voivansa vaikuttaa, jotta muutoksia saadaan aikaan.

Eetti ry:n tänä vuonna käynnistämä #lempivaatteeni-kampanja tavoittelee vaatteille pidempää käyttöikää. Ekologisesti kestämättömästä pikamuodista halutaan eroon siitäkin syystä, ettei kuluttajille haluta viestiä, että identiteetti tulisi luoda uudelleen ja uudelleen vaihtuvan muodin mukaiseksi. Tyylistä on mahdollista luoda vaihtuvaa muotia pidempiaikaista – ja sitä sen kuuluisi ollakin. (Eetti ry). Ei ole mitään järkeä, että tuotteita valmistetaan koko ajan lisää ja yhä useamman tuottajan toimesta. Vaikka tuotanto-olot olisivat reilut ja läpinäkyvät, ei uuden valmistaminen ole ikinä ekologista ja vastuullista. Onko uusille brändeille oikeasti tarvetta? Eikö nykyisten brändien esilletuomiseen voitaisi keskittyä uusien brändien rakentamisen sijaan? Miksi ”vastuulliset” brändit valmistavat omia tuotteita kilpaillakseen samoja arvoja edustavia yrityksiä vastaan?

Olen iloinen, että olen jo nuorena ymmärtänyt pohtia, mistä ja mitä haluan ostaa. Vaateostoksilla olen harkitseva, ja koen tuntevani tyylini hyvin. Ostan vaatteita vain tarpeeseen, ja vain jos voin olla varma, että vaate päätyy käyttöön useasti. Käytän ostoksia tehdessä sääntöä, että minun on keksittävä ainakin viisi erilaista asukokonaisuutta, joihin uusi vaate sopisi. Vaatteet ja muoti eivät ole minulle intohimo, joten vaatekaapin hillitseminen on minulle helpompaa kuin alaa harrastaville. En kiertele vaatekauppoja huvikseni enkä oikeastaan seuraa muotia tai nykyistä vaatekauppojen tarjontaa säännöllisesti instagramissa tai liikkeiden nettisivuilla, joten houkutuksia uusista tuotteista ei tule usein esiin. Tiedostan, että nähdessäni jatkuvasti kauniita, kiinnostavia, uudenlaisia vaatteita ja asusteita, alan alitajuntaisesti luomaan itselleni tarpeita. En tietenkään ole kuluttajana täydellinen. Teen välillä virheostoja ja olen välillä hetkellisten ”tarpeideni” vietävänä. Koitan kuitenkin välttää nopeita ostopäätöksiä. Teen listaa tarpeista, joita mieleeni juolahtaa ja palaan listaan esimerkiksi kuukauden tai muutaman kuluttua. Tällöin huomaan, onko tarpeeni edelleen olemassa vai oliko kyseessä halu, joka ehkä meni jo ohi.

Etunani on myös nirsouteni. Olen tarkka materiaaleista laadun ja ympäristön lisäksi mukavuussyistä. Odotan mieluummin sen oikean vaatteen löytymistä sen sijaan, että ostaisin hätäisesti ihan ok -tuotteen. Samat säännöt koskevat minua myös kirppareilla. On ihanaa, että second hand on yleistynyt ja siitä on tullut trendikästä. Vaarana on kuitenkin se, että kuluttajat sallivat ostoksia itselleen helpommalla, kun he voivat ajatella myyvänsä tuotteen eteenpäin helposti. Vaate saattaa pahimmillaan olla päätymättä kertaakaan alkuperäisen ostajan päälle. Ostopäätös on helppoa tehdä, kun voi ajatella, että ”myyn tämän sitten pois, jos en käytäkään”. Tämä ajattelutapa on vastuun siirtämistä itseltä seuraavalle. Kirppariltakin vaatteen ostaessa annetaan viesti, että vaatteille on kysyntää. Ostopäätös ei voi olla perusteltu vain sillä, että se oli second hand -tuote. Taustalla on oltava myös tarve.

Niin kuluttajana kuin yrittäjänäkin haluan kantaa vastuun vaikutusvallastani. Meidän on Apajassa mietittävä yritysvastuutamme ja tarkasteltava projektiemme positiivisten ja negatiivisten vaikutusten suhdetta. Teemmehän enemmän hyvää kuin hallaa? Huomaan, että harjoittelun ja oppimisen lomassa on vaikeaa muistaa ja huomioida asioiden vakavuus. Esimerkiksi Jäätelökioski Elianderia tehdessä jouduimme käyttämään kertakäyttöastioita, koska kahvilassamme ei ollut mahdollisuutta tiskata suuria astiamääriä. Tuotimme todella paljon roskaa kesän aikana. Projektia aloittaessa oli helppoa ajatella, että meillä ei nyt vain ole muita mahdollisuuksia kuin toimia näin ja tärkeintä on se oppi, jonka liiketoimintaa harjoittaessa saamme. Tunsin kuitenkin huonoa omatuntoa epäekologisuudestamme. Ajattelin, että jos perustaisin ”oikeasti” kahvilan, en ikinä käyttäisi kertakäyttöastioita. Mutta kesäkahvilammehan oli oikea kahvila, mitä oikein ajattelin? Sysäsin vastuuta pois itseltäni suhtautuessani projektiimme harjoituksena vähätellen sen vaikutusta maailman tilaan. Ihmettelen, miksi olen tarkka henkilökohtaisissa valinnoissani, jos yritystoimintaa tehdessä olen valmis ostamaan tuhansia paperikippoja ja muovilusikoita, joita käytetään vain yhden kerran. Kokemus oli minulle tärkeä ja herättelevä. Seuraavissa projekteissa osaan toivottavasti ottaa itseni ja liiketoimintamme vakavammin. Haluan olla mukana luomassa vastuullista yrittäjyyttä, ja siinä vasta riittääkin opeteltavaa. En voi enää erotella projekteja harjoitteluksi ja sillä oikeuttaa niille erilaisen vastuun.

LÄHTEET:

Eettisen kaupan puolesta ry. 2019. Lempivaatteeni kampanja on täällä! Julkaistu 9.1.2019. Luettu 30.11.2019. https://eetti.fi/2019/01/09/lempivaatteeni-kampanja-on-taalla/

Eettisen kaupan puolesta ry. Vastuullinen kuluttaminen. Luettu 30.11.2019. https://eetti.fi/toiminta/teemat/vastuullinen-kuluttaminen/

Mikkonen, M. 2019. Italialaisen luksusbrändin vaatteen voi ommella paperiton siirtolainen, jolle maksetaan nälkä­palkkaa – Miten se on mahdollista? Helsingin Sanomat. Julkaistu 27.11.2019. Luettu 27.11.2019. https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000006321834.html