Tampere
26 May, Sunday
23° C

Proakatemian esseepankki

Kielletyt kyyneleet



Kirjoittanut: Annaliina Jokinen - tiimistä Samoa.

Esseen tyyppi: Akateeminen essee / 3 esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
työhyvinvointi
Tunteet ei kuulu työpaikalle
Marjut Manka
Camilla Tuominen
Esseen arvioitu lukuaika on 5 minuuttia.

“Olen itkenyt joskus: se aarre vain minulla jäljellä on.” – Alfred de Musset – suom. Aale Tynni

 

Johdanto

Tämän soluesseen ovat kirjoittaneet Annaliina Jokinen ja Susanna Mäkelä.

 

Olemme molemmat itkuherkkiä ihmisiä – toinen vähän enemmän kuin toinen. Pystymme molemmat itkemään muiden seurassa niin ilosta kuin surusta, ja pystymme kohtaamaan toisen itkevän ihmisen. Tiedämme kuitenkin, että näin ei ole kaikkien kohdalla. Omassa tiimissämmekin on ihmisiä, jotka ovat myöntäneet, että muiden itkeminen saa heidät vaivaantumaan. Aloimme pohtia, miksi ylipäätään itkemme ja miksi itkemiseen suhtaudutaan niin eri tavoin yhteiskunnassamme?

 

Mitä itkeminen oikein on?

Itkeminen on tunnereaktio, joka ottaa ihmisen koko kehon valtaansa. Itkiessä ihmisen kehossa tapahtuu erilaisia muutoksia – asento saattaa romahtaa, kasvojen väri muuttua ja alahuuli väpättää. Puheen tuottaminen muuttuu usein hankalaksi. Se, että silmistämme valuu kyyneliä, ei välttämättä kieli siitä, että itkemme. Kyyneliäkin on kolmenlaisia.

 

Päivän ja yön mittaan silmistämme erittyy peruskyyneleitä ilman, että edes huomaamme sitä. Nämä kyyneleet suojaavat sarveiskalvon pintaa. Ne toimivat ikään kuin silmätippoina.

Ärsytyskyyneleritys kiihtyy, jos silmää ärsytetään tai siihen tulee naarmu tai roska. Kyynelneste huuhtelee roskat ja sen mukana silmään tulee paranemista tehostavia aineita.

Emotionaaliset kyyneleet syntyvät, sillä aivojen tunteita käsittelevistä järjestelmistä on yhteys kyynelrauhasiin. Iän myötä kyyneleritys vähenee. (Korhonen 2016.)

 

Vaikka itkeminen on yhtä luonnollinen tunnereaktio kuin esimerkiksi nauraminen, itkemistä on tutkittu hyvin vähän. Itkemistä on koitettu selittää eri näkökulmista, sillä esimerkiksi vastasyntynyt lapsi itkee eri syistä kuin läheisensä menettänyt aikuinen. Vastasyntyneillä itkeminen on tärkein tunteiden ilmaisukeino, ja se tulkitaan hädäksi tai avunpyynnöksi. Aikuisten itkemistä on selitetty stressin lieventämiskeinona tai luottamuksen osoittamisena toiselle yksilölle. (Korhonen 2016.) Kaikki eivät kuitenkaan itke yhtä paljon tai samoissa tilanteissa. Esimerkiksi läheisen ihmisen hautajaisissa kaikki sukulaiset eivät itke, vaikka menetetty henkilö olisi ollut yhtä rakas jokaiselle heistä. Jotkut ihmiset kykenevät itkemään sekä yksin että muiden seurassa, kun taas jotkut ihmiset itkevät ainoastaan muiden katseilta piilossa. Meille on lapsena opetettu erilaisia tunteiden käsittelemisen tapoja. Olemme myös oppineet kasvattajiltamme erilaisia malleja heidän tunteidensa käsittelemistä seuraamalla. Jonkun kotona ei ole koskaan itketty muiden läsnä ollessa. Olet saattanut kuitenkin ohimennen kuulla vanhempasi itkevän makuuhuoneessa suljetun oven takana. Esimerkiksi luokkakaverisi kotona onkin saattanut olla täysin erilainen meininki. Siellä aikuiset ja vanhemmat lapset ovat itkeneet avoimesti muiden kuullen, ja itkeminen on ollut hyväksyttävä reaktio. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki ne, keitä lapsena on kielletty itkemästä muiden nähden, olisivat vielä aikuisenakin tätä mieltä itse. Opituilla tavoilla sekä kasvatuksellamme on kuitenkin merkitystä. Useat meistä eivät edes tiedä miksi itkeminen tuntuu vaikealta tai miksi joku toinen ihminen itkee surusta, ilosta ja oikeastaan kaikesta. Myös erilaiset “tunnesäännöt” näkyvät, kun niitä rikotaan – esimerkiksi suomalaisessa kulttuurissa hautajaisissa nauraminen on sopimatonta, kun taas itkeminen on sallittua ja hyväksyttyä (Korhonen 2016).

 

On hassua, kuinka vastasyntyneen itkeminen julkisella paikalla on usein meistä hyväksyttävää, eikä kukaan oikeastaan kiinnitä siihen erityisempää huomiota. Julkisella paikalla itkevään aikuiseen kiinnitetään kuitenkin enemmän huomiota, eivätkä kaikki edes osaa lähestyä itkevää aikuista. Jollakin itkevän aikuisen kohtaaminen aiheuttaa välittömän auttamisen tarpeen sekä empaattisuus korostuu. Toinen taas saattaa vaivaantua toisesta itkevästä aikuisesta niin paljon, että menee niin sanotusti täysin kädettömäksi tilanteessa. Usein itkevän henkilön seurassa tulee tunne, että itku täytyy saada loppumaan, hinnalla millä hyvänsä. Toinen saattaa alkaa vitsailemaan tai kehottaa lopettaa itkemisen. Vaikka lauseilla: ”älä itke” tai ”ei se ole itkemisen arvoista” tarkoitetaan hyvää, voi tällaiset kehotukset usein saada itkijän tuntemaan, että ei ole hyväksyttävää itkeä. Toisen henkilön tehtävä ei kuitenkaan ole saada itkua loppumaan. Usein on jopa hyvä, että saa rauhassa itkeä. Sen jälkeen on todennäköisesti parempi olo, kun on saanut purettua tunteitaan.

 

Mikäli henkilöllä, joka itkee, on oikeasti joku hätänä, parasta mitä voit tehdä, on kuunnella. Ole läsnä ja kuuntele.  Ei kannata lähteä ”ratkaisemaan” toisen ongelmaa, vaan antaa toisen kertoa itse. Ihminen on taitava ratkaisemaan ongelmansa itse (Tuominen 2020, 117). Kuten Tuominen kirjassaan kertoo, usein ihminen ratkaisee itse ongelmansa, jos hänelle ei kerrota ”miten kuuluisi toimia”. Tuominen kertoi esimerkiksi hänen tavastaan lähetellä ääniviestejä ystävänsä kanssa, jossa he kertovat toisilleen kaikki yrittäjän huolet ja murheet. Puhuessaan ääniviestille, kukaan ei vastaa heti, vaan henkilö itse joutuu pohtimaan ja reflektoimaan omia ongelmiaan. Näin ongelmat yleensä ratkeavat helpommin. (Tuominen 2020.)

 

Itkeminen on sosiaalista

Olemme huomanneet, että itkeminen myös tarttuu. Usein, kun näkee toisen ihmisen itkevän, voi itseäänkin alkaa itkettämään, joka todennäköisesti johtuu ihmisten empaattisuudesta – toisen paha mieli aiheuttaa itsellekin huolta. Olemme myös huomanneet, että kun joku uskaltaa ensimmäisenä itkeä jossain yhteisössä, se on muillekin huomattavasti helpompaa jatkossa. Jokainen, joka ei ehkä tiedostamattomastikaan itse ole uskaltanut julkisesti itkeä, on saanut siihen ”luvan”, kun toinen on itkenyt ensin. Ensimmäisen itkijän jälkeen on huomattu, että muut saattavatkin suhtautua asiaan hyvin, eikä kukaan ajattele, että olisi väärin itkeä.

 

Tunteidensa näyttäminen tekee ihmisistä inhimillisiä ja herättääkin usein enemmän luottamusta kuin paheksuntaa. Voit itse kuvitella eteesi kaksi ihmistä, joista toinen kertoo perheestään liikuttuen, iloiten ja silmät kostuen ja toinen kertoo perheestään kasvot peruslukemilla, ilmekään värähtämättä. Kumpi herättää enemmän luottamusta ja kumman seurassa vietät itse mieluummin aikaa?

 

Tunteet työpaikalla

Vielä nykyäänkin itkemistä pidetään lähtökohtaisesti negatiivisena asiana. Esimerkiksi Merja Perttulan kirjoittamassa artikkelissa 9 kysymystä ja vastausta itkusta (2017) yksi kysymyksistä on: ”Miten voi hillitä herkästi tapahtuvaa itkemistä tai liikuttumista?”. Perttula myös kirjoittaa: ”Jos töissä itkettää, kyyneleet voi koettaa säästää kotiin, mennä vessaan itkemään tai lähteä ulos kävelylle.” Miksi itkemistä tai liikuttumista pitäisi hillitä? Miksei tunteitaan saa näyttää avoimesti myös muille, silloin kun siltä tuntuu? Miksi omia tunteitaan pitäisi hävetä? Miksi pitää itkeä piilossa vessassa, niin ettei kukaan näe? Teit sitten ajatustyötä tai fyysistä työtä, työ kasvattaa usein tunnekuormaa. Vuonna 2015 teetetyn Euroopan työolotutkimuksen mukaan naisista 35 prosenttia ja miehistä 28 prosenttia kertoo joutuvansa kätkemään tunteensa työpäivän aikana joko miltei tai kaiken aikaa (Manka & Manka 2016, 29). Tunteiden kätkeminen voi siis lisätä tunnekuorman myötä myös stressiä, jolla voi olla negatiivisia vaikutuksia työssä jaksamiseen.

 

Itkeminen, nauraminen ja huutaminen ovat esimerkkejä jonkun tunteen purkautumisesta. Tunneälyyn kuuluu Mayerin ja Saloveyn kykymallin mukaan neljä taitoa:

  • tunteiden havaitseminen, omien ja muiden
  • tunteiden käyttäminen (esimerkiksi ajattelun tukena)
  • tunteiden ymmärtäminen (muun muassa eri tunteiden erottaminen, tunteiden kehittyminen ajan myötä ja minkälaiset tunteet soveltuvat tiettyyn tilanteeseen) ja
  • tunteiden hallinta, omien ja muiden (2016, 142.)

Tunneälyyn kuuluu siis merkittävänä osana omien tunteiden purkautumisen vaikutusten ennakointi ja havainnointi. Kuinka käytökseni vaikuttaa ympärillä oleviin, jos vaikka suutuksissani huudan kollegalle tai läimäytän käden neukkarin pöytään? Entä miten itkeminen muiden läsnä ollessa vaikuttaa yhteisesti koettuun ilmapiiriin?

 

Stereotypiat

Itkemiseen liittyy todella paljon stereotypioita. Pojat ei itke, isot tytöt ei itke, itkeminen on heikoille ja niin edelleen. Näitä stereotypioita on monille toisteltu pienestä pitäen. Aina on sanottu ”älä itke” tai ”ei se ole itkemisen arvoista”. Vaikka näillä fraaseilla ei välttämättä tarkoiteta siinä tilanteessa mitään pahaa, saavat ne alitajuntaisesti kuitenkin ajattelemaan, että ei ole hyväksyttävää itkeä. Itkeminen pitäisi aina lopettaa joka tilanteessa ja julkisilla paikoilla ei saa itkeä. Kun näitä asioita on pienestä pitäen kuullut, se muuttuu todeksi. Kun normina on ollut pienestä pitäen, että ”vain heikot itkevät”, ei itkeminen ole aikuisenakaan helppoa.

Itkeminen on tietenkin vain yksi tapa näyttää tunteitaan, eikä tietenkään ole kaikille se sopivin tapa. Kuitenkin, jos sinun on vaikea olla itkevän ihmisen seurassa, kannattaa miettiä, mistä se johtuu. Onko teillä kotona saanut itkeä vapaasti vai onko pitänyt mennä salaa omaan huoneeseen itkemään? Oletko tottunut olemaan itkevien ihmisten seurassa jo pienenä? Huomaatko yhtenäisyyksiä omassa käyttäytymisessäsi ja siinä, miten vanhempasi tai huoltajasi ovat käyttäytyneet, kun olit pieni?

 

 

Myötätunnon merkitys

Meistä tuntuu jo esseemme lähteiden erilaisuuden vuoksi, että yhteiskunnassamme on edelleen erimielisyyttä siitä, mitä tunteita työpaikalla tulee näyttää ja mitä ei. Asiaan tuskin on yhtä ja oikeaa vastausta, vaan kussakin ääripäässä on puolensa. Mikäli siirrymme tarkastelemaan tunteiden näyttämistä työn merkityksellisyyden ja onnellisuuden näkökulmista, voimme todeta seuraavaa: yhteisöllisyydellä on vahva perusta: myötätunnon tunteminen ja toisten tunteiden havaitseminen ja ymmärtäminen lisäävät onnellisuutta (2016, 73). Jotta onnellisuutta voitaisiin lisätä organisaatiossa, täytyy organisaation jäsenten kyetä tuntemaan myötätuntoa toisia kohtaan sekä havaita ja ymmärtää toisten tunteita. Mitä paremmin tunnet työkaverisi tai tiimikaverisi, sitä herkemmin havaitset heissä tapahtuvia tunnereaktiota sekä ymmärrät niitä. Tällöin myös psykologinen turvallisuus sekä onnellisuuden tunne kasvavat organisaation ja tiimin sisällä. Psykologisen turvallisuuden lisääntyessä myös esimerkiksi palautteen antaminen helpottuu, jolloin voimme herkemmin antaa toisillemme palautetta ikävästä käytöksestä tilanteissa, joissa jotain ilmaistua tunnereaktiota ei koettukaan soveliaaksi.

 

Ainakin Samoassa meidän itkuherkkyytemme tuntuu olevan jo arkipäivää, tosin Annaliinan enemmän kuin Susannan. Olemme onnellisia siitä, että yhä useampi on alkanut itkemään tiimin kesken. Jopa sellaiset tyypit, jotka ovat itse kertoneet, etteivät koskaan itke. Se kertoo kasvaneesta luottamuksesta, jota ei pidä ottaa itsestäänselvyytenä, vaan sitä tulee vaalia.

 

“Itke, lapseni, se lohduttaa. Itke sydämesi sulaksi, pois kaikki kylmyys. Itke pois kaikki jäykkyys, sydämesi nöyräksi. Itke kaikki ynseys rakkaudeksi.” – Teuvo Pakkala

 

Lähteet

Korhonen, N. 2016. Itkua ei kannata pidättää, sillä se helpottaa stressiä ja lujittaa ihmissuhteita. Luettu 20.11.2021. https://www.aamulehti.fi/ihmiset/art-2000007390928.html

Manka, M & Manka, M. 2016. Työhyvinvointi. Alma Talent Oy.

 

Perttula, M. 2017. 9 kysymystä ja vastausta itkusta. Luettu 27.11.2021. https://www.apu.fi/artikkelit/9-kysymysta-ja-vastausta-itkusta

 

Tuominen, C. 2020. Tunteet ei kuulu työpaikalle. Otava.

Aihetunnisteet:
Kommentoi