Viime aikoina Idiootit ympärilläni kirjan pyörittyä negatiiviseen sävyyn otsikoissa, ryhdyin itsekin pohtimaan ihmisten halua luokitella itseään sekä muita. Otimme tiimini kanssa myös kyseisen kirjan aiheeksi pajaan tammikuussa, joten ajatukseni ovat todella ehtineet juosta asian ympärillä jo pidemmän aikaa.

Henkilökohtaisesti koen, että tietynlaiset raamit, joiden avulla ihmisiä voidaan luokitella esimerkiksi juuri Thomas Eriksonin Idiootit ympärilläni -kirjan mukaisesti, voivat toimia apuvälineinä itsemme ja luonteenpiirteidemme hyväksymiseen sekä työstämiseen. Luin Helsingin Sanomissa 19.1.2020 julkaistun päätoimittaja Anu Ubaudin kolumnin ”Ihmisten väriluokittelu uppoaa minä-ajassa”, jossa kuvaillaan Eriksonin kirjan suosion syiksi ihmisten halua saada selville, miten tulla paremmaksi versioksi itsestään. Itsetuntemus on kääntynyt bisnekseksi ja onnellisuutta tavoitellaan juurikin itsetuntemus kirjojen avulla. Onnellisuuden jatkuvasta tavoittelusta tulee päämäärä, jonka saavuttamisessa itsetuntemuskirjat auttavat. (Ubaud 2020.) Yksilön paine olla onnellinen ja ymmärtää itseään kasvaa, sillä koko ajan on pyrittävä onnellisuuteen: ”Etsimme kuumeisesti vastausta siihen, miten juuri minä tulen onnelliseksi” (Ubaud 2020). Allekirjoitan tämän paineen, sillä koen, että en voi olla ajoittain hukassa, koska paine ymmärtää itseäni kasvaa ympärilläni jatkuvasti. Paine pyrkiä tilanteeseen, jossa voi sanoa olevansa onnellinen.

Niin kuin jo kerroin, koen tietynlaisten persoonaluokittelujen helpottavan itsetutkiskelua sekä muiden ymmärtämistä. Halusin hakea tähän aiheeseen kuitenkin erilaista ja monipuolisempaa tarttumapintaa, kuin Eriksonin kirjassa ja tästä syystä luin Auli Malimaan ”Onni asuu jo sinussa”. Malimaan teos kertoo enneagrammin yhdeksästä erilaisesta persoonallisuustyyppistä, joista jokaisella on omat tapansa toimia ja tuntea. Niin kuin myös Ubaudin kolumnissa, korostuu Malimaan teoksessa onnellisuuden etsiminen. Malimaan teoksessa onnellisuutta ei kuitenkaan etsitä ulkopuolelta, vaan jokaisen sisältä, oman peruspelon takaa. Malimaan mukaan onnellisuus löytyy läheltä, aivan kuten kirjan kansikin kertoo: onni asuu jo sinussa.

Meidän tiimi tutustui enneagrammin persoonallisuustyyppeihin jo syksyllä, sillä jokainen meistä teki enneagrammitestin ja tämän jälkeen purimme pajassa testien tuloksia yhdessä. Jo silloin tuntui, että jokainen sai lisää tarttumapintaa niin itseensä kuin myös muihin. Erilaiset persoonallisuustestit ovat siis vahvasti läsnä jo pelkästään koulun kautta. Enneagrammin persoonallisuustyyppien avulla on helpompi alkaa pureksimaan sitä, millainen minä tai tiimikaverini on ja mitkä asiat tähän mahdollisesti vaikuttavat. Ajatustyötä tämän suhteen on vaikea tehdä, jos ei tiedä mistä edes lähteä liikkeelle. Enneagrammitestin kysymykset saavat väkisinkin pysähtymään hetkeksi ja miettimään itseään sekä toimintatapojaan. Testi myös haastaa pohtimaan, teenkö minä todella persoonallisuusnumerossani kuvatulla tavalla. Tässä herää esiin terve kyseenalaistaminen, sillä mitään ei voi sokeasti uskoa, kuten Eriksonin teoksen taustojen paljastuminen meille on osoittanut.

Meidän tiimissä korostuu kolmosten eli itseään kehittävien ja tavoitteellisten, jopa suorittajien, läsnäolo. Malimaan (2019, 102) mukaan kolmoset ovat kunnianhimoisia ja tämä näkyy meidän tiimissäkin. Kolmoset puskevat meitä kohti tavoitteitamme ja usein turhautuvat pitkän keskustelun keskellä ja pyytävät tiimiä tekemään päätöksiä, jotta pääsemme eteenpäin. Tiimissämme korostuu myös luovien ja innostuvien suunnittelijoiden, eli nelosten ja seiskojen läsnäolo. He heittelevät rohkeasti erilaisia ja toinen toistaan omaperäisempiä ideoita ja keksivät myös erilaisia tapoja ja menetelmiä ideoiden heittelyn tueksi. Heidän ansiostaan ideoiden tai innostuksen puute ei tule olemaan tiimillemme ongelma.

Malimaan (2019) teoksessa puhutaan peruspelosta, joka rajoittaa meitä ja sitä väistääksemme toimintaamme on muodostunut ohjaavia alitajuisia uskomuksia ja tarpeita, joita noudattamalla yritämme selviytyä elämästä. Peruspelko estää onnellisuutemme, sillä alitajuiset perustarpeet ohjaavat meitä onnellisuutemme kannalta väärään suuntaan. Perustarpeemme yrittävät vakuuttaa meille, että onnellisuutemme on jossain itsemme ulkopuolella. Jotta voimme tulla onnellisiksi, tulee meidän tutkia peruspelkoamme. (Malimaa 2019, 54.) Persoonallisuustyyppeihin pureutuessa on siis mahdollista löytää omaa onnellisuutta rajoittavia tekijöitä. Tätä pohtiessa tulee silti säilyttää terve kriittisyys, eikä uskoa kaikkea niin sinisilmäisesti. Avaan kuitenkin Malimaan näkemystä muutamien numeroiden sisällä olevista peruspeloista. Ehkä tämä saa myös tiimiläiseni pysähtymään ja pohtimaan omia tapoja ja tarpeitaan.

Kolmosen sisällä asustaa Malimaan (2019, 104.) mukaan piiskuri, joka piiskaa kolmosta kohti selviytymisstrategiansa tärkeintä tavoitetta: tehokkuutta ja menestystä. Malimaan mukaan kolmonen kelpaa sisäiselle piiskurilleen vain saamalla arvostusta muilta. Kolmosen on suoriuduttava aina vain paremmin. (Malimaa 2019, 105.) Nelosen sisällä puolestaan asustaa erottautuja, joka on syntynyt lapsuudessa koetun riittämättömyyden tunteen seurauksena. Nelonen ei ole tullut nähdyksi, joten hänen yliminä pyrkii olemaan uskollinen omalle erityisyydelleen sekä tunteilleen. ”Herkkyydessään vahvana nelonen on syvimmän ihmisyyden lempeä ja myötätuntoinen ymmärtäjä”. (Malimaa 2019, 133.) Malimaan kuvaukset eivät ole ainoita totuuksia, mutta ehkä tämä saa meidät tiimissämme välillä pysähtymään ja tiedostamaan, että jokaisella tapahtuu paljon asioita myös pään sisällä.

On hyvä tiedostaa ja nähdä, miten erilaisia henkilöitä tiimissämme on, sillä tiiminä meidän on tärkeintä ymmärtää toisiamme. Kun pohjalla on aitoa ymmärrystä toisiamme kohtaan, on meidän helpompi löytää yhteiset tavoitteet. Tiimistämme löytyy idearikkaita sekä luovia ja siihen aikaa tarvitsevia henkilöitä, joille tulee mahdollistaa tarvittava aika ideoiden heittelyyn ja jalostukseen. Samalla kuitenkin suuri osa tiimimme jäsenistä on tehokkaita kolmosia, jotka haluavat, että asiat edistyvät. Tästä syystä meidän tulee tiiminä löytää kultainen keskitie, joka mahdollistaa aikaa sitä tarvitseville, mutta varmistaa myös sen, että etenemme järjestelmällisesti eteenpäin. Välillä asioille täytyy antaa aikaa ja toisinaan tehtävät täytyy viedä reippaasti loppuun. Kultaisen keskitien varrella on mahdollista ruokkia vuorollaan jokaisen vahvuuksia sekä toisaalta myös vahvistaa työtä ja aikaa vaativia heikkouksia. Kultaisen keskitien varrella jokainen joutuu myös ajoittain kamppailemaan epämukavuusalueellaan: on annettava tilaa ja aikaa, jotta esimerkiksi tiimimme hiljainen saa mahdollisuuden kertoa ajatuksistaan tai jotta tiimimme aina liikkeellä oleva pystyy pysähtymään ja näkemään työnsä jäljen.

Aikamme polttavin kysymys on miten tulla paremmaksi versioksi itsestään (Ubaud 2020). Tähän lukuisat itsetuntemuskirjat antavat erilaisia alustoja, joilta etsiä vastauksia. Todellisuudessa onnellisuus ei kuitenkaan tule löytymään itsetuntemuskirjojen avulla. Malimaan (2019, 18) mukaan pohtiessamme onnellisuutta laitamme usein vaakakuppiin sataprosenttisen onnellisuuden. Jos epäröimme vähääkään onnellisuutta, toteamme ”ei, en ole onnellinen”. Malimaa ehdottaakin, että määrittelisimme onnellisuutemme eri tavalla, esimerkiksi hyvän olon energiakenttänä. Tällöin tunnistaessamme hieman hyvää elämässämme olisimme jo hiukan onnellisia. Vastoinkäymiset eivät sulkisi pois onnellisuutta, jota jollain osa-alueella tuntisimme. (Malimaa 2019, 18.) Malimaa (2019) ehdottaa, että pienenkin onnellisuuden tuntiessamme ymmärtäisimme, ettemme ole vain loputtomalla matkalla kohti pysyvää ja järkähtämätöntä onnellisuutta, vaan sitä on mahdollista ja sallittua tuntea jatkuvasti, niin yksin yksilönä kuin myös yhdessä tiiminä. Meidän ei tiiminä tarvitse odottaa täydellistä ja sataprosenttista onnistumista tunteaksemme onnellisuutta jo pelkän matkan varrella. Kuten nyt, voimme tiiminä tuntea tässä hetkessä onnellisuutta jo pelkän y-tunnuksen saamisesta, vaikka matka kohti huipputiimiä on pitkä.

Lähteet:

Malimaa, A. 2019. Onni asuu jo sinussa – 9 tapaa olla onnellinen. Otava.
Ubaud, A. 2020. Ihmisten väriluokittelu uppoaa minä-ajassa. Helsingin Sanomat. 19.1.2020, A5.