Inspiroituminen on tanssia, liikettä, symmetriaa. Se on matematiikkaa, tasapainoa ja kaaosta. Se on meille jokaiselle jotakin, joka innostaa, kohottaa ja samalla lamaannuttaa. Inspiroituminen on kuin ylimääräinen aisti, joka aktivoituu luodakseen jotain uutta, tulkitakseen syvimpiä tuntemuksia ja tehdäkseen uskomuksista totta. Hetkeen on tartuttava! Sitä on otettava sarvista, niin kuin sitä kuuluisaa härkää, ja pyrittävä pysymään kyydissä niin kauan kuin vain voimme. Inspiroituminen on alitajunnan patojen aukeamista, valtava hetkellinen virtaava voima, joka auttaa kokemaan vähemmässäkin enemmän. Virran tyynnyttyä on jälleen hiljaista, ihan niin kuin äskeistä ei olisi tapahtunutkaan, pieni muuttuu jälleen pieneksi. Hyvä jos muistamme muuta kuin valtavan tunteen, jonka vietävinä hetken olimme. Toisinaan tuntuu, että inspiraation valjastaminen hyötyvoimaksi, suunnatuksi energiaksi, on yhtä hankalaa, kuin salaman pyydystäminen. Yhteistä inspiraatiolla ja salamaniskuilla on ainakin se, että tutkimalla pystymme melko tarkasti tietämään miten ne syntyvät. Paikkaa ja aikaa on vain hankalampi määrittää. Joten jos haluat inspiraation voiman valjastaa, on sinun parempi olla kuten partiolaiset – aina valmiina.

Luettuani tiimikaverini Lassin esseen, joka sai ainakin osan inspiraatiostaan Mertzi Bergmanin kirjasta Inspiroidu arjesta, totesin haluavani myös kirjoittaa Mertzin ajatusten kiihottamana oman tulkintani inspiroitumisesta. Nautin suuresti kirjan typeryydestä, lohikäärmeillä ratsastamisen vertauskuvista ja muumilaakson tarinoista. Ne olivat valtavan inspiroivia, koska ainakin itse saan ison osan energiastani omasta typeryydestäni, lapsellisesta pissakakkapieruvitseille nauramisesta. Oman olemassaoloni epäsovinnaisuus, moniulotteinen tasapainoilu asiantuntevuuden, lapsellisuuden, sekä naiiviuden että kriittisyyden aika-akseleilla ovat kaikki tavallaan typerää, itseironista ja naurettavaa, ollen samalla kuitenkin totta, tunteellista ja merkityksellistä. Luovuus rakentaa ja muuttaa käsityksiämme siitä mitä on olemassa, tai mitä olemassaolo tarkoittaa. Ja sille kaikelle on olemassa tarkoitus. Kuten Einstein totesi “Emme voi ratkaista ongelmia ajattelemalla samalla tavalla kuin silloin, kun loimme ne.”

”Se oli vain sellainen pikkujuttu, ei siitä tarvitse välittää.” TARVITSEEPAS. Ei ole pikkujuttuja tai isoja juttuja on vain juttuja, joista jokainen ansaitsee tulla kuulluksi ja arvostetuksi ansaitsemallaan tavalla. Usein nämä pikkujutut liittyvät tunnekokemuksiin. Kokemuksiin, joita pidämme liian erikoisina ja epäsovinnaisina kerrottaviksi. Vähättelemme niiden olemassa olon kuoliaaksi. Nämä kokemukset meidän kuuluisi kuitenkin jakaa huutaen kirkontorneista, kaikelle kansalla. Ne ovat kokemuksia, jotka tekevät meistä inhimillisiä ihmisiä, jotain todella kaunista. Pikkujutut ovat hetkiä, jotka synnyttävät Esa Saarisen kuvaamaan maagisen nosteen. Kun läsnäolevat ja rinnakkain kulkevat ihmiset jakavat keskenään, jonkun pikkujutun, se voi ollakin todellisuudessa valtavan suurta, ehkä jopa rakkautta.

Kirjan loppupuolella Merzi puhui erään seikkailijan asenteesta elämää kohtaan.  Seikkailijan ensimmäinen oppi on ”Innostuminen toisiinsa näennäisesti liittymättömistä ajatuksista.” Tähän kiteytyy luovuus ja innovatiivisuus, jotka usein ovat inspiroitumisen seurausta. Ei meidän tarvitse keksi mitään tyhjästä, meidän tarvitsee vain liittää kaksi toisistaan irrallista asiaa luovasti yhteen ja TADAA olemmekin keksijöitä. Emme vain koskaan saavuta luovuutta, jos rajoitamme mieltämme liikaa, emmekä hyväksy inspiroitumisen epäsovinnaisuutta. Kaavoihin kangistumalla emme koskaan luo mitään uutta. Halumme olla vakavasti otettavia ja sovinnaisia on suurin ihmisyyden harha-askel ja kehityksen valtava jarru. Olkaamme epäsovinnaisia silloin kun siltä tuntuu, rajoitteet ovat itsemme luomia. Innostutaan ja nähdään yhteys siellä missä sitä vähiten voisi odottaa, älkäämme lukitko visionäärejä hulluina pehmeisiin huoneisiin. Hulluudessa piilee valtavasti viisautta, joka lapsenmielisyyteemme on talletettu. Juha Vuorisen viimeaikaista instagram päivitystä siteeraten ”mitä vanhemmaksi tulen sitä paremmin ymmärrän, että on ihan oikein elää elämää, jota toiset eivät ymmärrä.” Rajoitu vain siihen mitä sinä olet, äläkä rajoitu siihenkään.

“On kaksi tapaa elää: joko niin, että mikään ei ole ihmeellistä, tai niin, että kaikki on ihmeellistä.” – Albert Einstein

Voin lyödä mummoni vetoa, että näistä vaihtoehtoisista elämäntavoista jälkimmäinen tuottaa merkittävästi enemmän inspiraation hetkiä elämäämme. En usko, että Einstein tarkoitti kaiken ihmeellisenä kokemisella jatkuvaa pysähtymätöntä hämmästelyä, Pasila tv-sarjan Routalempimäistä jännä-jännä-jännä asennetta. Uskon että kyseessä on enemmänkin kyky ja tapa löytää merkityksellisyys ja ihmeellisyys kaikesta ympäriltämme, yksityiskohdista, symmetriasta tai vain elämän hienomekaanisuudesta. Kykyä elää ihmeellisessä maailmassa, jossa ihmeellinen inspiraatio on nähtävillä lopulta kaikessa. On kuin onkin lopulta meidän itsemme päätettävissä, miten tämän maailman näemme, miten haluamme siihen suhtautua, joko se maailma on ihmeellinen tai sitten ei, kyse on sinun omasta valinnasta.

Vaikka pystynkin melko tarkasti luettelemaan asioita mitkä inspiroivat minua, en pysty tietenkään kaikkia tietämään ja tylsäähän se niin olisikin. Erityisen vaikeaa on kuitenkin aavistaa milloin inspiroivat hetket tulevat vastaan, milloin jokin ääni, liike, pieru tai tunne avaa luovuuden padon. Jotten jäisi vain paskat housussa ihmettelemään tuon luovan voiman suuruutta, olen pyrkinyt pitämään mukana aina jotain välinettä, jolla taltioida noita hulluuden hetkiä, jotta niistä jäisi joitain muutakin jälkeensä, kuin ruskea raita kalsareihin. On kyse sitten puolen tunnin monologista, muutamasta sanasta, tai erikoisesta kysymyksestä, joka vihkoon tarttuu, ovat nuo tallenteet parhaita kompasseja elämässä eteenpäin. Ne ovat raakileita alkuja, hiomattomia timantteja, joiden ympärille kehkeytyy valtavasti mielenkiintoista työtä.

Hetket jolloin inspiraatio valtaa minut ovat hetkiä jolloin alan liikkua. Olen liian innoissani pysyäkseni paikalla. Ajatus virtaa valtavasti ja viuhdon fläppitaululle sanoja noituessani ääneen, seistessäni tuolin päällä, valtavan energiapiikin saaneena. Tuotan uusia ajatuksia, yhdistelen vanhoja, olen todella lähellä ongelmien ratkaisua, ehkä jos vielä vähän kurotan, saavutan ne.  Tai istun sovinnaisesti hiljaa ja piirrän vihkooni ristinollaa ja hukun ajatusten tulevaan, jotka eivät koskaan päässeet virtaamaan, pato ei auennutkaan, koska juuri siinä tilanteessa kuului olla hiljaa.