Kun koko maailma on sekaisin koronan takia, on hyvä hetki tarttua kirjaan, joka käsittelee vielä suurempaa kriisiä. Ilmastonmuutosta ei voi enää kieltää ja David Wallace-Wellsin kirja Asumiskelvoton maapallo – elämä lämpenemisen jälkeen lyö jauhot suuhun kaikille, jotka tätä vielä epäilivät.

Vanhoina hyvinä aikoina joulu oli valkoinen ja kesällä oli mukavan lämmin. Vuoden 2020 lumeton talvi ajoi minut epätoivon partaalle ja pari kesää sitten ollut usean viikon mittainen helleaalto aiheutti lähes pelkoa. Ajatukseni näihin ilmiöihin voisi tiivistää lauseeseen ”Suomessa ei kuulu olla tällaista.” Niin mukava kuin hellekesä ajatuksena onkin, viikkokausia jatkuva, yli 25 asteen lämpötila on epänormaalia tällaisessa maassa. Keskustelu lumettomasta talvesta saa minut sekä vihaiseksi että surulliseksi. En kyllästy ihmettelemään sitä, kuinka nekin ihmiset, jotka ovat huolissaan ilmaston lämpenemisestä, ovat autuaan onnellisia, kun keskellä tammikuuta ulkona on 5 astetta lämmintä. Silloin kun ei tarvitse palella.

Itse rakastan talvea (kylmyys on pukeutumiskysymys) ja ajoittaiset sesonkityöt Lapissa ovatkin olleet pelastukseni tänä talvena.

Niin tärkeä asia, kuin planeettamme minulle onkin, minun on häpeäkseni myönnettävä, että en omalta osaltani vaikuta ilmastonmuutoksen hidastamiseen tarpeeksi. Syön edelleen lihaa, en kierrätä muovia (tosin tästä syytän taloyhtiötäni, joka ei ole hankkinut muovinkeräyspistettä) ja matkustan aivan liikaa lentokoneella. Paremminkin voisi toimia, vaikka tiedänkin, että monet eivät välitä vähääkään siitä, mihin roskansa heittävät tai kuinka paljon yksityisautoilua harrastavat.

Wallace-Wells saa hiljaisimmankin omantunnon äänen huutamaan iskiessään painavia faktoja pöytään ilmastonmuutoksesta. Pysäyttävintä on ehkä ajatus siitä, että köyhät maat, jotka ovat vähiten edistäneet ilmaston lämpenemistä, joutuvat kärsimään eniten. Rikkaissa hyvinvointivaltioissa on kunnolliset viemäriverkostot, jotka auttavat selviämään tulvista paremmin, ilmastoidut sisätilat, jonne on mukava paeta tukahduttavaa kuumuutta ja hyvä terveydenhuoltojärjestelmä, joka auttaa katastrofin sattuessa. Kehitysmaissa ei ole mitään näistä.

Wallace-Wells heittelee uhkakuvia maapallon keskilämpötilan nousemisesta jopa kahdeksalla asteella. Tällöin merenpinta nousisi yli 60 metriä, trooppiset sairaudet ulottuisivat arktisille alueille asti, noin kolmasosa maapallosta olisi elinkelvotonta eivätkä tropiikin ihmiset pystyisi liikkumaan ulkona kuolematta (Wallace-Wells 2019, 24-25).

Skenaario on hyvin epätodennäköinen, mutta kahden asteen lämpötilan nousu sitä vastoin ei ole, ja jo sillä on rajut vaikutukset maapallomme tulevaisuuden kannalta. Tämän muutoksen tulemme myös hyvin todennäköisesti kohtaamaan, sillä valtiot eivät ole pystyneet pääsemään Pariisin ilmastosopimuksessa laadittuihin tavoitteisiin. Kahden asteen lämpötilan nousu tarkoittaisi sitä, että päiväntasaajan lähellä sijaitsevat kaupungit muuttuisivat asumiskelvottomiksi, vedenpuutteesta kärsivien joukko kasvaisi 400 miljoonalla ja jopa pohjoisimmissa maissa helleaallot tappaisivat vuosittain tuhansia ihmisiä (Wallace-Wells 2019, 22). Vaikutukset pahenevat järkyttävän paljon yhdenkin asteen nousulla.

Surullisinta on mielestäni se, että ilmastonmuutoksen johdosta epänormaalista tulee uusi normaali; hirmumyrskyt, tulvat ja lumettomat talvet ovat pian arkipäivää, johon hitaasti turrutamme itsemme.

Muutoksen tekeminen on ihmisille tavattoman vaivalloista. Jos on tottunut syömään pihviä ja ajelemaan omalla autolla paikasta toiseen, on vaikea lähteä muuttamaan opittuja toimintatapoja. Elämme yltäkylläisyyden vaaleanpunaisessa kuplassa, jossa oma napa on maailman keskus.

Koronavirus on pakottanut ihmiskunnan polvilleen ja saanut meidät huomaamaan, kuinka nopeasti kaikki voi romahtaa. Olemme myös saaneet hyvän muistutuksen siitä, mitä luonnolle tapahtuu, kun tehtaat suljetaan ja lentoliikenne pysäytetään; sillä aikaa, kun ihmiset ovat olleet eristyneitä koteihinsa, Venetsian kanaalien vesi on kirkastunut silminnähden muutamassa päivässä.

Kirja on hyvin raskasta luettavaa sekä kirjoitustyylinsä että sisältönsä takia. Wallace-Wells saa lukijan oikeasti pohtimaan omaa kulutuskäyttäytymistään aikana, jolloin ilmastokriisistä ollaan tietoisia, mutta sitä vastaan toimiminen on hidasta.
Etenkin Proakatemialaisten täytyisi tulevina yrittäjinä olla erittäin kiinnostuneita siitä, mitä maailman taloudelle voi tapahtua, jos ilmastonmuutosta ei saada pysäytettyä. On jokaisen yrittäjän vastuulla pohtia, minkälaisen imagon omalle yritykselleen haluaa. Muistetaanko sinun yrityksesi siitä, että se toi kertakäyttökrääsää Aasiasta eteenpäin myytäväksi vai siitä, että se hyvitti hiilijalanjälkensä tai kenties keksi ratkaisuja ilmastokriisin selättämiseksi?

Kuten esseeni alussa kerroin, en ole maailman esimerkillisin ihminen taistellessani maapallon tulevaisuuden puolesta. Wallace-Wellskään ei silti vaipunut epätoivoon. Hänen mielestään antautuminen ja surkuttelemaan jääminen ei ole nyt vaihtoehto, sillä toivoa on kaikesta huolimatta vielä jäljellä. Niinpä minäkin keskityn voivottelemisen sijaan siihen, mitä nyt teen oikein ja mitä aion tulevaisuudessa tehdä vielä paremmin. En omista autoa, yritän ostaa enemmän kanaa ja kalaa punaisen lihan sijasta, kuljen julkisilla kulkuneuvoilla, vältän ainakin kotimaanlentoja ja ostan tavaroita ja vaatteita kierrätettyinä aina kun voin.

Tulevaisuudessa aion lentämisen sijaan matkustaa ulkomaille junalla, autolla tai bussilla, lisätä kasvissyöntiä ja kierrättää paremmin. Haluan myös tiimini toimivan vastuullisesti liiketoiminnassaan ja tekevän yhteistyötä yritysten kanssa, jotka eivät omalta osaltaan ole tuhoamassa elintärkeää maapalloamme.

Mitä sinä aiot tehdä?