Viimeiset kolme päivää vietin tiimikaverini Jasun kanssa Valmenturesin Matkantekijä-valmennuksen lähijaksolla Hirvensalmella, Kartanohotelli Satulinnassa, kuuluisassa Vain Elämää -miljöössä. Meinasin jättää tämän lähijakson väliin veljeni vakavan terveydentilan vuoksi, mutta viime hetkillä päätin sittenkin muutaman ihanan ihmisen kannustamana lähteä mukaan.  Onneksi.

Kotimatkalla aloin miettimään, että tuntuu just siltä, että mun kuuluikin päätyä tähän valmennusryhmään. Viimeksi sama tunne on ollut näin selkeänä silloin, kun aloitin opiskelut Proakatemialla ja saman tien tiesin, että olin löytänyt tieni oikeaan paikkaan, oikeiden ihmisten ja asioiden luo. Loppuvuodesta 2019 hain Tiimimestareihin, ja harmitti kun en tullut valituksi, sillä Proakatemialta otetaan kerrallaan vain kaksi stipendiaattia per valmennusryhmä. Sitten alkuvuodesta aukesikin haku stipendiaateille Valmenturesin Matkantekijä-valmennukseen, ja päätin hakea, sillä useampi henkilö suositteli Valmenturesia mulle. Tästä ei kulunut kauaa, kun uusi haku Tiimimestareihin taas aukesi, ja multa kysyttiin vieläkö haluan mukaan. Päätös Valmenturesiin lähdöstä oli kuitenkin tehty ja siinä pysyin. Onneksi.

Päällimmäisenä tälle ihmisläheiselle naikkoselle jäi lähijaksolta mieleen ryhmän tiimiytyminen ja monet kahdenkeskiset keskustelut upeiden ihmisten kanssa. Toki myös ryhmätoiminta, uudet opit ja koko porukan dialogi oli todella antoisaa.

Oon luonteeltani tunteellinen ja aito, mutta myös rennon rempseä. Oon sellainen persoona, että lähennyn ihmisten kanssa parhaiten kahdenkeskisten keskustelujen avulla, kun keskustelussa päästään vähän pintaa syvemmälle. Jos hakeudun ihmisen seuraan kahden kesken ja aloitan aidon avoimen keskustelun syvällisestä aiheesta, se on multa suuri luottamuksen osoitus kyseiselle ihmiselle. ”Sä oot kyllä huippu tyyppi, haluan tutustua suhun paremmin”. Kuulostaa ehkä pieneltä, mutta tuntemuksista rehellisesti kertominen on välillä pelottavaa, vaikka olisi kyseessä noinkin pienen asian sanominen. Mitä jos kyseinen ihminen ei ajattelekaan musta samalla tavalla? Jos hän pitääkin mua ärsyttävänä, eikä mielellään viettäis mun kanssa enempää aikaa? Noiden ajatusten kanssa haavoittuvuus on isosti läsnä.

Se ei oo koskaan helppoo olla avoin, aito ja rehellinen. On ihan hiton vaikeeta myöntää itselleen tai muille olevansa rikki, epätäydellinen tai heikossa tilassa. Mutta jos noihin vaikeisiin asioihin pystyy, uskaltaa olla aidosti jopa rikkinäinen muiden edessä, niin silloin taitaa olla ihan perkeleen vahva ja rohkea ihminen kyseessä, sillä halutessaan ihmiset voi käyttää sitä sua vastaan. Se riski on itsekin otettava mikäli haluaa saada aitoutta takaisin muilta, sillä luottamus synnyttää luottamusta. Osoitan sitä olemalla itse avoin ja luotettava, ja toivon, että toinen on sitä myös takaisin. Mulle luottamus on tärkeä arvo ja kaiken toiminnan pohja, ja sitähän se on myös tiimityössä. Luottamuksen syntyminen isomman porukan kesken vaatii aina sen, että joku uskaltautuu ensimmäisenä avaamaan itsestään jotain henkilökohtaista pintaa syvemmältä, ja näin näyttää tietä muille rikkomalla jään. Kun luottamuksen suhteen on päästy alkuun, niin yhdessä tekeminen ja oleminen kasvattaa sitä kuin itsestään.

Lähijakson motorolan aikana luottamuksen synnyn pystyi aistimaan, ja ihan jopa harmitti lähteä kotiin. Onneksi tällä porukalla tulee vielä useita lähijaksoja! Kiitos <3