Juttelin eräänä päivänä tiimikaverini kanssa lounaalla Proakatemiasta. Keskustelu alkoi aivan muista asioista, mutta huomaamattamme istuimme lopulta puolitoista tuntia puhumassa tiimeistä ja yhteisöllisyydestä. Minkälainen yhteisö meillä tällä hetkellä oikein on? Tulimme molemmat siihen tulokseen, että valitettavasti hyvin pirstaleinen.

Edellisessä Projektorissa oli paikalla noin 40 opiskelijaa, vaikka Proakatemialla opiskelee laskujeni mukaan noin parisataa ihmistä. Muistan, että ensimmäisenä opiskeluvuotenani stage oli huomattavasti täydempi kuin mitä se nyt on, huolimatta siitä, että opiskelijoiden määrä on kasvanut minun pinkkusyksyni jälkeen. Toki uskon, että aina on niitä, joita yhteisön tapahtumat eivät kiinnosta ja se on mielestäni ihan okei. Se ei kuitenkaan ole tällä hetkellä tärkeää. Se, mihin haluan keskittyä enemmän, on se, että suurin osa akatemialaisista ei ole koskaan nähnyt oikeaa akatemia-arkea. Heidän voi olla siis vaikea edes ymmärtää sitä, kuinka tärkeää olisi olla tekemisissä muidenkin kuin omien tiimiläisten kanssa. He eivät yksinkertaisesti tiedä, mitä yhteisö on. Itse asiassa kukaan täällä ei tunnu tietävän, että Proakatemian yhteisöön kuuluminen ei ole ainoastaan Projektoreihin ja Proakatemiapäiviin osallistumista, vaan yhteistä arkea akatemialla. Tällä hetkellä tuota arkea ei ole, ja se on mielestäni suurin ongelma siihen, miksi meillä ei tällä hetkellä ole olemassa mitään sellaista, mitä voisimme kutsua yhteisöksi.

Ilkka Koppelomäen kirja Saa mitä haluat on lähes 350 sivun paksuinen opus siitä, kuinka muuttaa omaa elämää onnellisemmaksi. Koppelomäki esitteli kirjassaan Saa mitä haluat -kolmion, jonka mukaan tarvitset vain nämä kolme kolmion osa-aluetta, kun haluat toteuttaa tai muuttaa jotain elämässäsi. Nämä osa-alueet ovat tavoitteet, toiminta ja ihmiset. Aloin miettimään kyseistä ajatusmallia Proakatemian yhteisön näkökulmasta. On selvää, ettei tällainen yhteisö palvele ketään, joten mielestäni nyt olisi korkea aika alkaa tekemään konkreettisia toimia sen eteen, että voisimme taas sanoa kuuluvamme yhteisöön.

TAVOITE

Kaikki lähtee siis tavoitteen kirkastamisesta. Koppelomäen mukaan selkeän tavoitetilan puuttuminen on yksi merkittävimpiä syitä siihen, miksi ihmiset eivät saa aikaan haluamiaan elämänmuutoksia. (Koppelomäki, 2018, 79). Proakatemian yhteisöllisyyden parantamiseksi on siis selvitettävä, mitä me oikeasti haluamme. Minkälaisessa yhteisössä tahdomme elää? Tavoite on kuvailtava mahdollisimman tarkasti; vastaukseksi ei riitä ”parannetaan yhteisöä”, vaan sen täytyy olla konkreettinen. Epäselvä tavoite on vaikea saavuttaa.

TOIMINTA

Kun tavoitteet on kirkastettu, siirrytään toimintaan. Koppelomäen mukaan tärkeintä on tehdä oikeita asioita eikä asioita oikein (Koppelomäki, 2018, 80). Tällä hän tarkoittaa sitä, että suunnitelmia saatetaan hioa loputtomiin, mutta mitään ei kuitenkaan lähdetä tekemään oikeasti. Akatemiankin osalta liikkeelle voidaan lähteä ihan pienestä, kunhan vain lähdetään liikkeelle; pelkät puheet eivät riitä, olivat ne kuinka hienoja tahansa. On myös tärkeää muistaa juhlia jokaista onnistumista, oli se kuinka vähäpätöinen tahansa, jotta meillä olisi taas intoa jatkaa eteenpäin.

IHMISET

Kolmas tärkeä asia tavoitteen saavuttamisessa on ihmiset. Ja niitähän akatemialla riittää. Koppelomäen sanoin: ”kun sinulla on oikeat ihmiset ympärilläsi, pystyt tekemään ihan mitä tahansa” (Koppelomäki, 2018, 81). Meillä on Proakatemialla tiimit, tiimien joryt, sekä koko akatemian jory. Miksi emme hyödyntäisi näitä ihmisiä ja antaisi heidän tehtäväkseen miettiä konkreettisia keinoja yhteisön korjaamiseksi? Tämän ei tarvitsisi tapahtua jonain tiettynä Proakatemia-päivänä tai Projektorissa, vaan jokainen tiimi voisi järjestää itse itselleen sopivan ajankohdan tähän. Näin myös vältyttäisiin siltä, että puolet porukasta lintsaa, sillä jostain syystä koko yhteisön tapahtumista on helpompi luistaa kuin oman tiimin. Tiimeillä olisi deadlinet, johon mennessä suunnitelma ja sen toteuttamiseen vaadittavat toimenpiteet tulisivat olla valmiit. Suunnitelman tulisi olla konkreettinen ja heti valmis toteutettavaksi, eikä suinkaan mikään ulkonäöltään hieno ideointilappunen. Pointtina ei myöskään ole ideoida mitään suurtapahtumia, vaan yksinkertaisia keinoja siihen, kuinka opiskelijoita saataisiin tulemaan akatemialle muulloinkin, kuin pakollisina paja-aikoina. Akatemian joryn tehtäväksi jäisi näin ollen vain pistää suunnitelmat käytäntöön. Meillä on paljon osaavia ja idearikkaita ihmisiä, mieletön määrä erilaista tietotaitoa ja tahtotila muuttaa asioita. Miksi emme siis sitä tee? Mitä pidempään vitkuttelemme uuden yhteisön luomisessa, sitä vaikeammaksi se lopulta menee.