Voin sanoa myös EI

Johdanto

”Nippanappa niukin naukin, rima heiluu, muttei putoa”. (Martti Servo)

Elämä tuntuu ajoittain sinnittelyltä ja päivästä toiseen suorittamiselta. Koitan pysyä hengissä. Koitan olla jotain, mitä en välttämättä ole. Koitan olla jotain, mitä en välttämättä ikinä tule olemaan. Viivytän päätösten tekoa palaamatta niihin välttämättä ikinä. Vastaan kaikkeen epämääräisesti myöntyvästi. Niin kuin varmasti moni muukin, myös minä pyrin elämään ”hyvää elämää”. En tosin ole aiemmin määritellyt, mitä hyvä elämäni pitäisi sisällään – mistä asioista oikeasti nautin ja mitkä haluan säilyttää ja mitä haluan elämääni lisätä.

Saku Tuominen käsittelee kirjassaan ”Juu Ei” omaa näkemystään priorisoinnista ja sen tuoneesta väärästä kuvasta. Tuomisen jakamat ajatukset tuovat näkökulmaa niin työelämään kuin myös työn ulkopuolelle. Ei hänen toimintamallinsa kuulosta haastavalta, mutta käytännöntasolle vietäessä, elämäni vaatii monta muutosta, joista ensimmäinen on epämiellyttävien asioiden karsiminen.

Tekohengitys

Priorisointia voi tehdä usealla eri tavalla, vaikka kuvittelisimme sen olevan vain ajankäyttöön sidonnaista. Usein priorisointi nähdään tapana saada toiminnasta ajankäytöllisesti tehokasta. Tuomisen esimerkki ja minun käytäntöni tasolla toteuttama tapa menee seuraavasti:

1. Päivän/viikon/kuukauden tehtävät listataan ylös ja määritetään deadlinet
2. Tehtävät laitetaan aikajärjestykseen
3. Kiireisimmät ja epämiellyttävimmät tehdään ensimmäisenä
4. Viimeisenä tehdään ei niin kiireelliset tai pahimmassa tapauksessa kiireelliseksi muuttuneet tehtävät
5. Jos aikaa jää, tehdään jotakin pientä kivaa, millä ei ole kiire ja mistä tulee hyvä olo

Kun tapani on kirjoitetussa muodossa, huomaan, ettei se ole kuin to do- lista. Ei se ole priorisointia nähnytkään. Listaani vaivaavat kiireiset ja epämiellyttävät tehtävät. Tarvitseeko elämässä olla kiireellisiä ja epämiellyttäviä asioita? Tarvitsee. Tarvitseeko niitä olla päivittäin? Ei.

On ajanjaksoja, kun epämiellyttäviä, pakollisia ja kiireellisiä asioita tulee vastaan, mutta kaikkiin ei tarvitse suostua ja niistä voi oppia nauttimaan. Tuominen nostaa kirjassaan, että hän piti laskujen maksamista hyvin vastenmielisenä, mutta opetteli nauttimaan siitä. Merkityksellisyyden löytyminen tekemistä luo työn imua ja kiitollisuus nautintoa. Pakollisiin pahoihin voidaan siis vaikuttaa asenteella ja ajatusmallilla, mutta mitä jos kyseessä on tehtävä, jota ei oikeastaan ole pakko tehdä? Onko elämässä sellaisia?

Luomme usein itsellemme ”pakollisia” tehtäviä ja hämäriä tavoitteita. Osa tavoitteistamme ei ole välttämättä tarpeellisia hyvän elämän kannalta. Näistä esimerkkinä sähköpostien välitön lukeminen. Tavoitteena hieno, mutta suoritettuna ei välttämättä kovin viisas. Jos haluat välittömästi saada sähköpostit pois alta, sidot itsesi laitteeseen, jolla niitä luet ja kiireen tuntu seuraa sinua joka paikkaan. Et ole milloinkaan vapaalla. Tällä tavalla me ihmiset saamme hämärillä tavoilla luotua itsellemme pakollisia tehtäviä, jotka eivät oikeasti ole edes pakollisia.

Myönnän syyllistyväni kyseiseen esimerkkiin, ja minun tekee pahaa ajatella, että joku odottaa vastaustani. Pidin tavoitteena olla koko ajan tavoitettavissa työn tiimoilta. Tämän vuoksi henkinen hyvinvointini kärsi ja koin, että koko ajan on kiire ja olen koko ajan töissä. Tavoitettavuus työn tiimoilta jokaisena kellon aikana romutti myös ihmissuhteitani. Priorisoin työn ystävieni ja perheeni edelle, koska luulin hyvän elämän koostuvan ankarasta työnteosta. Ihannoin kiirettä ja hektistä elämän tyyliä.

Nelikenttä

Priorisointia voidaan harjoittaa to do- listojen lisäksi nelikenttä ajatuksella, jossa tehtäviä jaetaan niiden koon ja mielekkyyden mukaan.

On olemassa työtehtäviä, jotka ovat isoja, pitkiä ja monimutkaisia. Ne tuottavat ajoittain harmaita hiuksia ja kiirettä, mutta pääsääntöisesti työnteko on kevyttä flow tilassa leijailua ja intohimoista työskentelyä. Tekemisestä saa virtaa ja se antaa puhtia muihin tehtäviin. Päinvastoin kun isosta ja kevyestä saa voimaa, tuntuu iso ja raskas tehtävä perässä vedettävältä kivireeltä Suomen loskaisilla kaduilla. Se syö innostusta ja toiminta muuttuu suorittamiseksi, jotta siitä vain selviäisi.

Pieni ja kevyt muuttuu usein isoksi ja kevyeksi. Se voi olla vaikka alkava hanke, joka sitten kasvaakin säilyttäen mielenkiinnon ja innostuksen. Pieni ja kevyt voi tosin muuttua kasvaessaan myös raskaaksi, jolloin asiaa tulisi tarkastella uudestaan ja pohtia onko se todella tarpeellinen hyvän elämän kannalta.

Jos tehtävä tuntuu jo alkujaan raskaalta, vaikka se olisi pieni, kannattaisi pohtia ryhtyykö tehtävään ollenkaan. Nämä ovat usein sellaisia tehtäviä, joiden luulemme kuuluvan hyvään elämään, tai joita oletamme muiden ihmisten olettavan meidän tekevän. Tälläisiä voivat olla esimerkiksi uuden harrastuksen, kuten aamulenkkeilyn aloittaminen. Oletamme sen olevan kaikille hyvästä, mutta jos siitä ei saa nautintoa ja se tuntuu aina pahalta, on parempi lopettaa.

Uuden aloittaminen on poikkeuksetta aina raskasta, mutta kokeileminen silti kannattaa. Päätöksiä ei kannata tehdä ensimmäisen fiiliksen perusteella vaan sitä voi ensiksi kokeilla ja ottaa selvää, löytyisikö siihen intoa. Jos ei löydy, lopeta.

Uusi alku

Listasin viikoittaiset ja kuukausittaiset tehtäväni ylös ja piirsin nelikentän. Aloin siirtämään tehtäviä nelikentälle niin, että mikä on yleisvaikutelmani kyseisestä projektista/tehtävästä. Vaikka kahvilatoiminnan laajentaminen koronan aikana tuottaa päänsärkyä, on se kuitenkin iso ja kevyt, sillä yleensä saan sen tehtävistä voimaa ja koen sen merkitykselliseksi. Iso ja raskas ruutu ei saanut nelikentän täytössä kuin oikeasti pakollisia tehtäviä, jotka listasin itse koostamalleni ”asennemuutos” listalle. Näihin on tietoisesti pyrittävä suhtautumaan eri tavalla. Tehtävät, jotka asennemuutos -listalle joutuivat, olivat myös asioita, joille en välttämättä juuri nyt voinut mitään, mutta merkitsin niiden perään päivämäärän, jolloin voin tilannetta muokata. Pieniä ja raskaita kertyi nelikentälle tarpeettoman paljon. Suurin osa pienistä raskaista päätyi roskakoriin ja karsiminen alkoi. Luopuminen on ollut vaikeaa, vaikka koen, etten saa niistä iloa. Näistä poikkeuksetta jokainen on tullut elämääni siten, etten ole varsinaisesti päättänyt mitään. On siis opittava sanomaan myös ei. Ja ennen kaikkea, on annettava aikaa pohdinnalle, ja sitten sanottava ei. On määriteltävä minun hyvä elämäni, ja tehdä päätökset sen pohjalta.

Kalenterista vapautuva tila on antanut aikaa uuden ideoinnille ja kehitykselle. Ennen kalenterin vapaa-aika meni elämän ylläpitoon, kuten ruokailuun, nukkumiseen ja hygienian ylläpitoon. Nykyään hyvää elämääni ei määritä kiireen tavoittelu millä tahansa työtehtävällä, vaan etsin kevyitä tehtäviä, jotka innostavat minua lähes päivittäin.

Lähde: Tuominen, S. 2018. Juu Ei.