Tampere
19 May, Sunday
14° C

Proakatemian esseepankki

Virtuaalinen todellisuus



Kirjoittanut: Niklas Eskelinen - tiimistä Ei tiimiä.

Esseen tyyppi: Blogiessee / 1 esseepistettä.
Esseen arvioitu lukuaika on 2 minuuttia.

Mistä kaikki alkoi

 

Kahden vanhemman veljen kanssa arki on joskus ollut hyvinkin vilkasta. Jaoimme lähestulkoon kaiken, mutta kun kyse oli pelikonsoleista, yhteinen ymmärrys jakamisesta loppui. Vanhin meistä ei ole koskaan ollut kiinnostunut peleistä tai sen omaavasta maailmasta, kun taas minulla ja toisella veljelläni.

 

Urheilu, ja seikkailu pelit, olivat parhaita. Vanhempamme olivat hyvin tarkkoja siitä, mitä saimme ja mitä emme saaneet pelata. Sota ja väkivaltapelejä käytiin pelaamassa salaa kavereilla, eikä niistä koskaan puhuttu yhteiseen ääneen. Vuosien aikana laitteet ja konsolit ovat muuttuneet, ja oman ensimmäisen konsolini ostin 15 vuoden ikäisenä. Pelaaminen tuntui silloin enemminkin vain tavalta, jolla viettää aikaa ystävien kanssa, mutta siihen se oikeastaan jäikin. En silloin ymmärtänyt minkälaisia vaikutteita sillä oli omaan hyvinvointiin. En pelannut liikaa, siihen nähden, että se olisi voinut vaikuttaa esim. ystävyyssuhteisiin tai koulunkäyntiin.

 

Mutta miksi pelaaminen loppui?

 

Aikuisiän varttuessa, en enää varannut aikaa pelimaailmaan. Hetkellisesti autot ja täysi ikäisyyden tuomat vapaudet veivät mennessään. Satunnaisia pelejä tuli ystävien kesken kokeiltua, mutta se ei tuntunut enää samalta. En noteerannut tyhjää aukkoa pelaamisesta, se ei ollut enää osana arkea.

 

Muutin 19 vuotiaana ensimmäistä kertaa omaan asuntoon. Olin juuri valmistunut koulusta, ja itsenäinen elämä oli alkupisteessä. Jostain olin saanut ajatuksen uudesta pelikoneesta, aivan kuin se kuuluisi ensiasunnon kaluste listaan. Kannoin mukanani teinivuosilta ostettua konsolia, mutta mielestäni oli aika tehdä päivitys nykyiseen. Koulusta saamistani stipendi rahoilla ostin käytetyn Playstation 4, jonka kanssa olen tähänkin päivään päässyt kokemaan moninaisten tunteiden vuoristoradan.

 

Tänään

 

Pelaaminen on jälleen osa elämääni. Osaan hahmottaa sen tärkeyden aivan uudella tavalla, ja olen siitä äärimmäisen onnellinen. En etsi sille aikaa, vaan osaan mahduttaa sen arkeeni samoissa määrin kuten vaikka urheilun tai television katselun.

 

Asetun lattialle istumaan ja asetan pelikuulokkeet korvilleni. Käynnistän konsolin ohjaimen koti nappulasta, ja kutsun ystäväni yhteiseen ryhmä keskusteluun. Avaamme pelin ja aloitamme yhteisen hetken. Tämä hetki ei ole tarkoitettu pelkälle pelaamiselle, se on paljon enemmän. Jaamme kuulumisten lisäksi ilot ja surut eli lähestulkoon kaiken. Olemme nauraneet niin ettei vastakkaisen pelaajan äänestä saa selvää, samoin olen todistanut suurimmatkin sydänsurut, päättyneistä ihmissuhteista lemmikkien pois nukkumiseen.

 

Pelaaminen ei ole vaan virtuaalisten hahmojen siirtelyä ruudulla, se on apu ja turva. En pakene pelien sisään, enemmänkin ne päästävät minut sinne. Tahdon olla viestimässä pelaamisen tuomaa henkistä auttamista, ja kumoamassa siihen liittyviä negaatioita. Liika on kaikessa liikaa, mutta ennen kuin käännät pelaamiselle selkää, kokeile sitä.

Kommentoi