Ville Haapasalo, tuo Suomen ”suurlähettiläs” Venäjälle, kertoo kirjassa ”Et kuitenkaan usko – Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä” elämästään Neuvostoliitossa ja Venäjällä. Hän kertoo, kuinka hän päätyi Suomesta Neuvostoliittoon opiskelemaan, vaikeuksistaan vieraassa valtiossa, jokapäiväisestä elämästään siellä ja siitä kuinka hänestä tuli kansansankari elokuvateollisuuden kautta. Haapasalo on monelle suomalaiselle täysi mysteeri. Valtaosa suomalaisista ei tiedä kuinka kuuluisa hän on Venäjällä, ja kuinka tärkeä henkilö hän on Suomelle ja Suomi-kuvan rakentamiselle Venäjällä.

Kirjaa kuunnellessani mieleen jäi erityisesti Neuvostoliiton hullulta kuulostava meno, jossa jokaisesta ongelmasta, rikkeestä tai kiistasta pääsee eroon tai pälkähästä, jos tunnet oikean henkilön, tai jos osaat/sinulla on varaa lahjoa oikea henkilö esimerkiksi pullolla vodkaa. Kellään ei ole mitään ihmisarvoa, ellei ole rikas tai kuuluisa. Tämä sai minut miettimään ihmisarvoa entisessä naapurivaltiossamme. Niin lähellä meitä. Haapasalon kertomat tarinat takaa-ajoista, miliiseistä, armeijasta aina valtionjohtoon kuulostivat aivan uskomattomilta suomalaiselle. Ehkä juuri siksi kirjan nimi onkin ”Et kuitenkaan usko”.

Haapasalo aloitti näyttelyn opiskelemisen Pietarissa. Hän muutti Suomesta Neuvostoliittoon, eikä osannut puhua venäjää. Hän oli ulkomaalainen, joka ei osannut kieltä. Hänellä ei siis käytännössä ollut ihmisarvoa sen ajan Neuvostoliitossa. Hänet ryöstettiin melkein päivittäin. Häntä uhkailtiin. Hän pysyi koulussa pelkästään lukukausimaksujen ansiosta. Haapasalo selvisi kuitenkin hänen periksiantamattoman luonteensa ja heittäytymiskykynsä ansiosta. Jos pitäisi sanoa yksi asia joka Ville Haapasalossa ihmetyttää minua, on se hänen kykynsä kestää takaiskuja. Hän kertoo kirjassa vaikka kuinka monta epäonnistumista tai takaiskua, jotka ovat koetelleet häntä. Hän osaa kääntää jokaisen tapahtuman omaksi voitoksi ja oppii niistä aina lisää. Hän ei anna takaiskujen lannistaa häntä, vaan jatkaa määrätietoisesti eteenpäin. Sitä ominaisuutta, tätä periksiantamattomuutta, ihailen suuresti hänessä. Esimerkkinä tästä on hänen opiskelunsa teatteritaiteen akatemian opiskelunsa. Koulussa oli todella huonot olot ja päivät todella pitkiä. Hänen opettajansa käytti usein myös väkivaltaa opetuksessaan. Silti Haapasalo jatkoi opiskelunsa loppuun, vaikka opiskelun täytyi olla jo itsessään todella rankkaa. Opiskelun päälle Neuvostoaikaisen elämisen aiheuttama stressi ei varmastikaan auttanut Haapasaloa selviytymään päivästä toiseen. Silti hän painoi eteenpäin ja lopulta menestyi.

Haapasalo pääsi Venäjällä elokuvaan nimeltä ”Metsästyksen kansallisia erikoisuuksia (1995)”, sillä he tarvitsivat elokuvaan suomalaisen. Siihen aikaan Haapasalo oli ainoa näyttelemistä opiskeleva suomalainen Venäjällä, joten hänet valittiin kuvauksiin. Elokuvasta tuli klassikko Venäjällä, ja Haapasalosta tuli kuuluisuus Venäjällä. Hän kertoi kuinka yhtäkkiä mitättömästä ja arvottomasta ulkomaalaisesta tuli kaikkien rakastava ja arvostama kansallissankari. Yhtäkkiä hän olikin tärkeä henkilö, joka sai kaiken mitä halusi. Kaikki halusivat tavata Haapasalon ja viettää aikaa hänen kanssaan. Häntä alettiin myös suojelemaan toisin kuin ennen. Ennen oli arkipäiväistä, että Haapasaloa syrjittiin ja että hänet ryöstettiin. Usein todella väkivaltaisesti aseilla uhaten ja hänet hakattiin usein oikeastaan ilman järkevää syytä. Ihan muuten vaan. Nyt kuuluisana, jos joku erehtyisi yhtään edes ärsyttämään tai haukkumaan Villeä, tavalliset kansalaiset saattoivat puuttua riitoihin ja pelastaa Haapasalon roistoilta. Haapasalo kertoi tarinan illasta, jona hän oli ystävänsä kanssa kävelemässä, ja heitä vastaan tuli kaksi juopunutta miliisiä, jotka alkoivat hakata heitä, koska Haapasalo ei halunnut antaa kelloaan miliiseille. Paikalle saapui aivan yllättäin armeijan erikoisjoukot ja erikoisjoukot hakkasivat miliisit henkihieveriin. Erikoisjoukot pahoittelivat miliisien käytöstä, ja sanoivat ettei kuuluisuksien kuten Haapasalon tulisi kestää tällaista kohtelua. Erikoisjoukot eivät olisi puuttuneet asiaan mitenkään, jos miliisien kohteena olisi ollut tavallinen kansalainen.

Haapasalon mukaan nykytilanne Venäjällä on kuitenkin rauhoittunut paljon hänen nuoruusvuosistaan naapurivaltiossamme. Ja hyvä niin. On uskomatonta ajatella, että jossain saattoi olla hänen kuvailemansa kaltaista toimintaa vielä niinkin lähimenneisyydessä kuin 90-luvulla. Olisi uskomatonta ajatella, että tällaista toimintaa voisi olla vielä niin laajasti kuin sitä oli Neuvostoliitossa. Jokin tällaisessa yhteiskunnassa kuitenkin kiehtoo. Miten tällaiseen ”sekamelskaan” ja hulluuteen voidaan päätyä? Olisi ollut kiehtovaa nähdä miten tällainen hulluuden tasapaino käytännössä toimii ja millaista siellä olisi ollut asua.