Johdanto

Heränneet, havahtuneet, tiedostavat, valonkantajat ja niin edelleen. Monilla eri nimillä ja eri tavoilla on kutsuttu sellaisia ihmisiä vuosisatojen kuluessa, jotka ovat jollain tapaa alkaneet kyseenalaistamaan vallitsevia käyttäytymis- ja ajattelunormeja, mitkä ovat alkaneet aiheuttamaan ihmiskunnalle tarpeetonta kärsimystä ja tuskaa. Anthony De Mellon Havahtuminen (LIKE / Otava 2012) ei anna suoria vastauksia siihen kuinka niin sanotusti herätä unesta, sillä niin kutsuttua heräämisen ajankohtaa on hankala määritellä: se joko tapahtuu joskus, tai sitten ei ikinä. Jos joku kysyisi olenko minä herännyt? Vastaisin siihen: Mistä minä sen tiedän ja mitä väliä sillä on. Yksi kirjan keskeisimpiä pointteja on nöyryys: miksi heräämistä pitäisi hehkuttaa jollain tapaa. Ei herännyt ihminen ole sen parempi ihminen, kuin “nukkuvakaan” ihminen.

Havahtuminen –kirjan tärkein pointti on opettaa ihmiset kyseenalaistamaan ajattelu- ja toimintatapojaan ja tarkastelemaan niitä objektiivisesti ulkoapäin. Miksi minä toimin näin? Tiedostanko miksi toimin tällä tavoin tässä seurassa ja tässä tilanteessa? Jos äänitän puheeni, miten reagoin, kun puheestani paljastuu yllättäviä asioita, joita en edes tiedostanut sanovani.

Itsensä löytäminen

Olenko yhtä kuin ajatukseni? En. Ajatuksia tulee ja menee: en siis ole yhtä kuin ajatukseni.

Olenko yhtä kuin ruumiini? Ruumiimme kymmenet miljoonat solut uudistuvat ja muuttuvat joka minuutti siten, että seitsemän vuoden jälkeen ruumiissamme ei ole ainuttakaan elävää solua, jotka olivat siinä seitsemän vuotta aiemmin. Ruumiin solut tulevat ja menevät, syntyvät ja kuolevat.

Käsite minä silti vaikuttaa pysyvän. ”Minä” siis on jotakin muuta ja enemmän kuin vain ruumis.

Sanotaan nyt vaikka, että ruumis on minän muuttuva osa, niin kuin vesi on joen muuttuva osa. Se muuttuu, se liikkuu.

Onko meillä sitten edes riittävää sanastoa määrittelemään itseämme? Voin sanoa olevani esimerkiksi valokuvaaja, työtön, rikas, köyhä, ihminen, juutalainen tai mitä vaan. Mutta riittääkö tämänkaltainen suppea sanoittaminen määrittelemään meitä riittävän kattavasti. Entä jos olen tällä hetkellä säveltäjä ja sitten ryhdyn keksijäksi ja keksin jonkun uuden tuotteen, jota alan myymään. Miten määrittelen itseni sitten? Pitäisikö meidän keksiä tällaiselle ihmiselle esimerkiksi nimitys ”Säveltäjä, joka säveltää muutakin kuin nuotteja.” Entä jos elämän tarkoitus ei olisikaan löytää itseään, vaan luoda itsensä uudelleen. Uusia töitä tulee ja menee, vanhoja taas kuolee. Yhä kiihtyen muuttuvassa yhteiskunnassa itsensä uudestaan luomiskyky alkaa olla jo lähes välttämättömyys.

Riippuvuus ulkopuolisista tekijöistä

Ihmiset ovat riippuvaisia lukemattomista asioista kuten: tv-ohjelmista, vaatteista, kalusteista, muista ihmisistä, rahasta, maineesta, kunniasta ja niin edelleen. Täysi vapautuminen on sitä, että ei ole riippuvainen mistään. Aluksi se voi kuulostaa pelottavalta ja oudolta, mutta se johtuu vain siitä, että meidät on lapsesta pitäen opetettu pitämään tärkeinä tiettyjä asioita.

Riippuvaisuuden lisäksi asetamme oman onnellisuutemme helposti muiden vastuulle. Esimerkiksi jos joku puhuu meistä pahaa, olemmeko riippuvaisia siitä, että meidän tulisi miellyttää pahan puhujaa ja saada hänet perumaan pahat puheensa meistä, jotta meille itsellemme tulisi parempi mieli? Toinen virhe on alentua samaan ikävään peliin, eli alkaa puhumaan pahaa pahanpuhujasta. Todellisuudessa pahan puhuja puhuu pahaa itsestään: omasta pahasta olostaan. Jos hänellä olisi kaikki hyvin, ei hänen tarvitsisi puhua pahaa toisista. Miksi siis välittäisimme näistä pahan puhujista? Sen sijaan, että odottaisimme ja vaatisimme muita ihmisiä tekemään asioita oman onnellisuutemme eteen, tekisimme itse itsemme onnellisiksi. Kun vapaudumme miellyttämästä muita, vapautamme itsemme paljolta mielipahalta.

I love you (I lock you)

Havahtuminen -kirjan sivulla 11 sanotaan: ”Hän rakastaisi minua uhraten oman onnensa ja minä rakastaisin häntä uhraten oman onneni, ja siinä meitä olisi kaksi onnetonta ihmistä, mutta kauan eläköön rakkaus!”

Sanomme: ”Minä rakastan sinua”,mutta todellisuudessa lukitsemme toisen omien odotustemme vangeiksi. Sitten kun suhde ei toimi syytämme toista, vaikka todellisuudessa teimme itse virhearvion toisen ihmisen suhteen. Onko rakkaus siis täysin pyyteetöntä, jos asetamme oman onnellisuutemme riippuvaiseksi siitä täyttääkö toinen ihminen meidän päähänpinttyneen kuvamme unelmaparisuhteesta? On niin helppoa omaksua unelma esimerkiksi sosiaalisen median aivopesemästä “Instagram-parisuhteesta” ja olla heräämättä todellisuuteen. Varsinkin elokuvissa asetetaan oma onnellisuus huolestuttavan uhanalaiseksi näyttelijöiden sanoessa dramaattisesti: ”En voi elää ilman sinua”.

Vapautuminen

Muistan omasta elämästäni kohdan nuoruudestani, jossa tein juuri näin. Yritin saada yhden tytön kuumeisesti monta vuotta pitämään itsestäni ja tein kaikkeni sen eteen: järjestin hänelle jopa kesätyöpaikan samalle paikkakunnalle, jolla itse työskentelin. Asetin oman onnellisuuteni sen varaan kiinnostuuko hän minusta enemmän kuin vain kaverina. Kun näimme aina välillä, hän kertoi minulle ikävät kokemuksensa ja jätti minut sen jälkeen yksin, kun oli käyttänyt minua paskasankona. Puolentoista kuukauden ulkomaan reissulle lähtiessäni ajattelin, että meistä voisi tulla vielä jotain, koska viime kerralla meillä oli ollut hauskaa yhdessä. Palatessani hän seurusteli toisen kanssa, elettiin loppuvuotta 2014. Silloin päätin vapautua.

Haloo Helsingin Kuussa Tuulee kappaletta lainatakseni: ”Jos lähden rakkautta etsimään, olen varma se ei vastaan tuu. Mut jos lähden vaan elämään, niin saatan joskus rakastua.”

On helppoa lykätä vastuu omasta onnellisuudesta muiden vastuulle, sen sijaan, että heräisimme unesta. Jos voi nauttia ihmisten seurasta takertumatta heihin, voi säästyä isolta määrältä kärsimystä ja saada tilalle onnellisuuden. Voi löytää eräänlaisen sinfoniaa soittavan orkesterin, joka soittaa yhden ihmisen läsnäollessa yhtä kappaletta, mutta kun hän lähtee, se ei lakkaa soittamasta. Kun tapaa toisen ihmisen, se soittaa toista kappaletta, joka on myös hyvin viihdyttävää. Ja kun ihminen on yksin, se soittaa yhä. Orkesterilla on laaja ohjelmisto, eikä se lakkaa koskaan soittamasta.(s.49 Havahtuminen)

Epilogi

Ajatelkaa pientä lasta, jolle leikkiminen, iloitseminen ja hauskanpito on huumetta. Huumetta ilman oleminen on niin sietämätöntä, että kuolema tuntuu paremmalta vaihtoehdolta. Juuri näin yhteiskunta teki teille kun synnyitte. Teidän ei annettu nauttia tukevaa, ravitsevaa elämän ravintoa – nimittäin työtä, leikkiä, hauskanpitoa, naurua, ihmisten seuraa, aistien ja mielen iloja. Teille tarjottiin huumetta, joka on nimeltään hyväksyntä, arvostus ja huomio. (s.141 Havahtuminen)

Kun juoksee vain laput silmillä eteenpäin arjen pyörremyrskyssä unohtuu helposti pysähtyminen. Pysähtyminen on yksi tärkeimmistä asioista siinä, mitä tulee vallitsevien normien ja toimintatapojen kyseenalaistamiseen. Ilman ihmisten pysähtymistä kyseenalaistamaan vallitsevia normeja, ei olisi syntynyt suuria innovaatioita, kuten lamppua, pyörää, älypuhelinta ja niin edelleen. Jokainen suuri keksijä on ollut aikakautensa hullu, tai hörhö, koska on elänyt omassa todellisuudessaan aikaansa edellä. Jos joku olisi sanonut 15 vuotta sitten, että tuo suuri tietokoneeksi nimetty möhkäle, mahtuu taskulaskimen kokoon, olisi häntä pidetty hulluna. Muutosvauhti kaikkien asioiden suhteen on maailmassa kasvanut hurjan nopeaksi. Jos viipottaa pää kolmantena jalkana koko elämänsä läpi, katsoo vapaa-aikansa merkityksettömiä saippuasarjoja, tai pelaa konsolipelejä, ei ole aikaa haastaa vallitsevia normeja ja keksiä uusia keksintöjä, jotka veisivät ihmiskuntaa ja itseäsi kohti parempaa tulevaisuutta.

Jos haluat muutosta maailmassa, älä paasaa siitä. Ole elävä esimerkki. Elä puhu, vaan näytä. Jos haluat, että rakkaus lisääntyy maailmassa elä puhu rakkaudesta, vaan rakasta. Ihmiset näkevät millainen olet ja voivat inspiroitua siitä. Jos paasaat, ihmiset vain suuttuvat.

“Ihminen aiheuttaa itse oman kärsimyksensä omilla ajatuksillansa ja teoillansa.” -Buddha