Kulunut kevät on ollut melkoinen hullunmylly, mutta siihen on ehkä ihan hyvä palata kerran tietoisesti. Arki on koostunut niin monesta erilaisesta tekijästä, että kokonaisuus on välillä ollut hankala hahmottaa. Kun ynnätään koulun projektit, työporukan toiminnan haasteet, huoli läheisestä ja nuoren koiran pitkittynyt sairasloma, on soppa valmis. Olen halunnut elää päivä kerrallaan, mutta joka päivä kuitenkin päädyn paineistumaan tulevasta, johon en välttämättä edes voi vaikuttaa. Kaikki tämä on ajan kuluessa päässyt vaikuttamaan minuun sekä henkisesti että fyysisesti, enkä ole pystynyt avaamaan ajatuksiani kuin ainoastaan yhdelle läheiselle ystävälleni. Joka hetki olen toivonut, että tekemiseni näyttää hyvältä ulospäin, eikä minun vajavaisiin fiiliksiini puututa – eikä ole puututtu, hyvä niin.

Kevät on lopuillaan, ja on ehkä aika avata tämä pimitetty salainen arkku. Olin vuosi sitten ihminen, joka sanoi mitä lystäsi, eikä aina miettinyt loppuun asti. Toisaalta kuitenkin olin samalla ihminen, joka ei puhunut asioistaan, eikä ollut koskaan juuri puhunutkaan. Ei minun asiani kuulu muille, koska kukaan ei voi koskaan ymmärtää täysin toisen tunteita. Näistä lähtökohdista lähdin rakentamaan luottamusta tiimiin, Hurmaan, puolin ja toisin. Se tuotti haasteita, ja yksi tiimiläisemme muistelee edelleen, kuinka tokaisin, etten voinut sillä hetkellä luottaa vielä kehenkään, enkä kokenut oikeudekseni myöskään saada muiden luottamusta. Ehkä se oli kovasti sanottu vielä silloin uuden tiimin alkuaikoina tai se saattoi myös olla karskia rehellisyyttä. Oli miten oli, olen monen hyvän hetken jälkeen samassa lähtöpisteessä.

Kimmo Takanen esittää kirjassaan Tunne lukkosi tunnelukot haitallisina mielen sisäisinä uskomuksina. Olen pitkään harkinnut kahlaavani tekstin läpi, mutta en ole ehkä ennen ollut siihen vielä valmis. Nyt toivottavasti olen. Oma mieleni on tehnyt minulle temppuja jo pitkän kevään ajan. Kun toinen hetki on täyttä juhlaa, toisessa voi ahdistus nousta pintaan. Näen itsessäsi pessimistisen epäonnistujan, joka kokee vaihtelevasti enemmän ja vähemmän ulkopuolisuuden tunnetta. En halua edes muistella sitä aikaa, kun selasin Googlea määrittääkseni pääni sisäiset ajatukset mielenterveydelliseksi häiriöksi. Olen kevään myötä entistä enemmän täyttynyt sisäisistä uskomuksista itsestäni, tekemisestäni, sanomisistani ja niiden vaikutuksista, jotka eivät ehkä puoliksikaan pidä paikkaansa. En tiedä, mihin katosi se itsevarmuus ja tehokkuuden ilo, joka on lähinnä muuttunut seuraavan hetken odottamiseen ja tämänhetkisestä selviytymiseen. Takanen toteaa, että tunnelukot voivat olla hyvinkin tiedostamattomia, vaikka ne tavallaan ovat koko ajan läsnä ajatuksissamme, tunteissamme ja toiminnassamme. Olen kuitenkin todennut, että aika on opettanut minua tunnistamaan ja tulkitsemaan ajatuksiani. Tämä on ehkä pitänyt minut kohtuullisesti järjissäni. Tunnelukot ovat kuitenkin saaneet minut uskomaan, että vaikka ne eivät olisi täysin totta, niissä täytyy olla jotain perää. Mitä useammin nämä ajatukset ovat mielessä ja mitä enemmän niitä itselleen hokee, sen todemmaksi ne itselleen tekee.

Kirjassa nostetaan ajatus siitä, voiko tunnelukosta päästä asiaa välttelemällä. Mielestäni se olisi enemmänkin ongelman lakaisemista maton alle kuin sen korjaamista. Omienkin tuntemusten mukaan tiedän, että jos jonkun asian koittaa unohtaa välttelemällä, se tulee aina vastaan ennemmin tai myöhemmin nurkan takana. Yksi vaihtoehto on pyrkiä täydellisyyteen. Tämä voisi johtaa siihen, että epäonnistujan leima poistuisi, mutta sekään ei poista tosiasiaa, uskomusta, tekemisen taustalla. Yksinkertaisen koominen fakta on se, että uskomus lakkaa silloin, kun lopettaa uskomisen. En ole vielä siinä pisteessä omassa tilanteessani, mutta uskon kesän tulevan hyvään väliin siinä määrin, että se tekee lopun tämän kevään vastoinkäymisille. Vaikka osaankin jossain määrin tunnistaa järjellisesti omat tunteeni, tarvitsen vielä tunnetason vahvistuksen karkottamaan tunnelukkoni. Jos joku asia saa minut uskomaan hyvään, niin se, että pahinkaan tunne ei ole ikuinen.

Takanen, K. 2011. Tunne lukkosi, vapaudu tunteiden vallasta. Helsinki: WSOY.