Suomalainen peruskoulujärjestelmä on menestys ja osoitus siitä, että tekemällä toisin kuin muut voidaan saavuttaa huipputuloksia ja viedä Suomen mallia ulkomaille.

Suomalaisen koulutusjärjestelmän erinomaisuus paljastui vuonna 2001, kun Suomi sai ykkössijan kansainvälisessä PISA-mittauksessa. PISA (Programme for International Student Assessment) on mittaus, joka mittaa oppivelvollisuuskoulun loppuvaiheessa olevien kykyä soveltaa lukutaidon, matematiikan ja luonnontieteiden tietojaan arkielämän käytännön tilanteissa.

Ykkössija käynnisti Suomessa laajan keskustelun ja se herätti pohtimaan, miten tällainen sijoitus oli mahdollista. Suomalaiseen tyyliin oltiin vaatimattomasti ajateltu, että suomalainen peruskoulu ei ole mitenkään erityisen tehokas ja toimiva. Yhtäkkiä suomalaisesta koulutusajattelusta oltiin kiinnostuttu maailmanlaajuisesti.

Suomen erityisyys koulutuksen suunnittelussa on ollut se, että Suomi ei ole lähtenyt mukaan globaaliin koulureformiliikkeeseen (GERM). Globaali koulureformi on epävirallinen kansainvälisesti tunnustettu ja hallitseva koulutusajattelu, jota on kehitetty 1980-luvulta lähtien. Sen olennaisiin piirteisiin kuuluu oppimisen valvonta, arviointi ja mittaaminen.  Malli on laajalti käytössä globaalisti.

Syynä siihen, että Suomi ei ole lähtenyt mukaan GERMIIN on ollut se, että Suomessa on ajateltu sen sisältämien ajatuksien haittaavan koulujen yritystä opettaa lapsille niitä taitoja, joita tarvitaan tulevaisuudessa. Suomessa on ajateltu, että koulun tarkoitus on auttaa lapsia oppimaan. Testeihin valmistautumisella ja suorituskeskeisyydellä ei tätä saavuteta. Suomi on siis halunnut välttää kouluissaan suorituskeskeisyyttä, opetusaikojen lisäämistä ja tietosisältöjen tehostamista, jotka kaikki kuuluvat GERMin olennaispiirteisiin.

Suomen mallin erityisyyttä ja erityisesti sen mahdottomuutta kopioida sitä muihin maihin on kritisoitu siitä, että Suomi on maana niin erityinen. Meillä on alhainen lapsiköyhyys, emme ole etnisesti kovin moni-ilmeinen ja olemme sosiaalisesti yhtenäinen yhteiskunta. Nämä eivät kuitenkaan ole syy siihen, miksi meillä kouluissa opitaan niin hyvin. Erilaiset yhteiskunnat ja olot eivät estä niiden periaatteiden käyttöönottoa, joilla Suomessa on koulumaailmassa toimittu.  Lisäksi Suomessa hyviin tuloksiin johtaneet päätökset tehtiin keskellä toisen maailmansodan jälkeistä talouskriisiä eli 90-luvun lama-aikaan. Näin ollen myöskään taloudelliset seikat eivät ole syy siihen, miksi Suomen malli ei voisi toimia muuallakin koulutusjärjestelmiä kehitettäessä.

Ne asiat, joita Suomen mallista voidaan viedä mihin tahansa ovat opettajien vahvuuksien korostaminen, rento ja peloton oppimisympäristö ja luottamuksen lisääminen koko koulutusjärjestelmässä. Lisäksi investoiminen koulutukselliseen tasa-arvoon ja koulujen väliseen yhteistyöhön ovat asioita, joista voi ottaa mallia.

Eräs tärkeä syy suomalaiseen menestykseen on se, että suomalainen opettajainkoulutus on huippuluokkaa. Opettajankoulutukseen on vaikea päästä ja hakijamäärät ovat kovat. Opettajien ammatillisen vastuun kehittämiseen on panostettu. On pyritty välttämään sellaista laaduntarkkailua, joka tulisi hallinnolliselta tasolta. Toisin sanottuna Suomessa on haluttu luottaa opettajien ammattitaitoon ja itsearviontiin. Tämän lisäksi suomalainen varhaiskasvatus- ja hoitojärjestelmä on mahdollistanut opettajien keskittymisen siihen, että ovat voineet auttaa lapsia oppimaan. Kun oppijoiden suorituksia ei jatkuvasti valvota testeillä, ei myöskään opettajien työhön ole puututtu viranomaisvalvonnalla ja se on synnyttänyt luottamuksen ilmapiirin. Lisäksi opettajia on kannustettu kehittämään erilaisia tapoja oppia ja muovaamaan oppilaiden tarpeisiin sopivia oppimisympäristöjä. Vastuu ja vapaus on siirretty opettajille.

Toinen tärkeä seikka suomalaisessa mallissa on ollut kilpailun välttäminen. Meillä on haluttu taata kaikille tasa-arvoiset julkiset koulutusmahdollisuudet ja panostettu koulujen väliseen yhteistyöhön kilpailun sijaan.  Yhteisöllisyys lisää luottamusta ja veljellinen kisailu on toki sallittua, mutta kilpailu toisten koulujen kustannuksella murentaisi yhteisöllisyyttä.

Suomessa on siis ollut rohkeutta antaa paljon vastuuta oppimisesta opettajille. Lopulta kuitenkin vastuu oppimisesta kuuluu oppijalle itselleen. Tämä on keskeinen ajatus tiimioppimisen mallissa, jota me muun muassa Proakatemialla toteutamme. Toki ammattikorkeakoulussa olemme aikuisia tai nuoria aikuisia ja valmiudet ottaa vastuu oppimisesta erilainen kuin lapsilla.

Toisaalta omien lasteni kautta olen päässyt näkemään montessorikoulujen arkeen. Siellä jo alakouluikäiset tekevät itse päätöksiä siitä, mitä kunakin päivänä oppivat ja millä menetelmin. Opettajan rooli on hyvin pieni ja korostetusti juuri sellainen, jossa hän on oppimisen mahdollistaja.

Meillä Proakatemiassa ei ole opettajia, vaan valmentajia. Valmentajat puuttuvat hyvin vähän tekemisiimme ja oivallus oppimisentarpeesta tulee lähteä meiltä oppijoilta itseltään. Meillä on lisäksi käytössämme yhteisö ja oma tiimi, joiden avulla oppiminen myös mahdollistuu.

Valmentava opettaminen tai opettajuuden ja valmentajuuden erot tuntuvat kiinnostavan yleisemminkin. Tavallaan valmentava opettaminen on suomalaisissa peruskouluissakin taustalla. Kouluissa on omaksuttu ajatus siitä, että lapset voivat oppia valvomattomissa oloissa itsekseen ja toisiaan auttamalla. Tämä ajatus perustuu Sugata Mitran ”mahdollisimman vähän oppilaan elämään puuttuvasta koulutuksesta”.

Hyvä esimerkki opettajien kiinnostuksesta valmentajuuteen on  Partus oy:n järjestämä Tiimimestarit -ohjelmassa, jossa koulutetaan tiimivalmentajia. Ohjelmissa on aina mukana paljon opettajia. Tämä kertoo myös siitä, että Suomessa halutaan panostaa opettajien täydennyskoulutukseen ja kehittää toimintaa.

Ylipäänsä opiskelijakeskeinen oppimismalli kiinnostaa erittäin paljon ulkomaita myöten. Proakatemialla vierailee jatkuvasti eri maiden edustajia ja me itsekin käymme kertomassa tavastamme oppia eri maissa. On hienoa olla osa sitä jatkumoa, joka alkoi siitä, kun Suomi nousi maailmankartalle oppimisen edelläkävijänä.