Siitä hetkestä, kun päätimme Salla Niemisen kanssa alkaa kirjoittaa kirjaa tähän päivään, on tultu pitkä matka. Ensimmäisistä suunnittelupalavereista kirjan julkaisutilaisuuteen ja edelleen myyntiprosessiin on kulunut muutama tovi. Olin pitkään niin täynnä Se tuntuu sydämessä -kirjaan liittyviä ajatuksia ja pohdintaa, ettei siitä esseen kirjoittaminen tuntunut ollenkaan tuttavalliselta ajatukselta. Syksyn edetessä ajatus siitä kuitenkin kypsyi vähitellen muiden esseeprojektien yhteydessä. Lähdin tutustumaan kirjan sisältöön niin ulkopuolisin silmin kuin vain mahdollista. Jo itse kirjoittamani takakansi sai minua haluamaan avata teos uudelleen. Ennen kaikkea halusin syventyä Sallan kirjoittamiin tarinoihin, sillä niitä olin tähän asti työstänyt vain kirjailijan ja editoijan näkökulmasta.

Jo kirjan Lukijalle-osuuden ensimmäiset sanat, ensimmäinen lause: ”Tämä kirja on kirjoitettu sinulle, joka haluat ymmärtää yrittäjää ja yrittäjyyttä” kolahti. Eihän tässä ole muuta Proakatemian aikana tehtykään kuin yritetty ymmärtää yrittäjyyttä. Erityisesti tiimiyrittäjyydessä tulee viikoittain eteen asioita, joita tekisi mieli jäädä pohtimaan päiviksi – usein näin teenkin. Kirjan ensimmäisessä tarinassa Unfairin Johanna ja Taru pääsivät kertomaan tarinansa. Kahden erilaisen ihmisen johtama yritys toi mieleen oman kirjoitusprosessin Sallan kanssa. Hän on laskelmoiva ja tarkka – kerrassaan tunnollinen ja täsmällinen ihminen. Itse olen tietyllä tapaa eläväisempi ja monimutkaisempi tapaus. Salla piti huolen siitä, että asiat tapahtuivat aikataulussa, kun taas omalle kontolleni jäi ennemminkin se, että tekemisemme näytti ulospäin yhtä kiinnostavalta kuin mitä se oli sisältäpäin. Myös kirjoitustyylimme olivat hieman erilaiset – ilmeisesti lopputulokseen seikka ei kuitenkaan tuntuvasti vaikuttanut ja hyvä niin. Jussi Meresmaan ja Mikael Juntusen kaltaisten kansainvälisten starojen kuunteleminen oli siinä mielessä hieno kokemus, että sai kouriintuntuvan esimerkin siitä, kuinka isoja juttuja Proakatemialta valmistuneet tyypit ovat elämässään tehneet. Meresmaa on tunnettu nimi trendikkäässä urheilulajissa ja Juntunen johtaa yritystä, jossa on työntekijöitä seitsemästä eri maasta.

Niin sanotusti kokeneemmista proakatemialaisista eräs opettavaisimmista tarinoista oli tatuointitaitelija Riku Vallin tarina. Menin haastattelemaan häntä Putka Tattoo & Piercingiin – paikkaan, josta itselläni tatuoimattomana ja tatuoinneista mitään ymmärtämättömänä ei ollut mitään käsitystä. Olin vain kuullut paikan nimen jossain. Rikusta paljastui sympaattinen, mutta raudanluja ammattilainen, joka on kokenut elämässään paljon. Hän oli lisäksi kirjamme harvoja henkilöitä, joka ei tällä hetkellä työskentele yrittäjänä. Hän ilmoitti myös, ettei suuremmin pidä yrittäjyyttä suuressa arvossa. Hän auttoi minua kuitenkin ymmärtämään, miksi ajattelee yrittäjyydestä niin kuin ajattelee. Riku valitsi rohkeasti oman tiensä ja tapansa tehdä ja se on mielestäni hieno piirre ihmisessä – uskallus tehdä valintoja.

Eniten samaistumisen kokemuksia sain haastatellessani Antti ”Sotku” Vuentoa. Kyseessähän on proakatemialainen legenda. Entinen opiskelija, entinen valmentaja ja nykyinen alumni sekä monitoimimies. Sotkua näkee Akatemialla aina silloin tällöin vielä nykyäänkin. Sotkun tarinasta paistoi kauas halu nähdä ihmisissä ja maailmassa hyvää. Kirjan nimen mukaisesti Sotku kertoi yrittäjyyden tuntuvan tai ainakin ilmentyvän ”kirkasotsaisuutena”, joka on tietynlainen otsan vaha. Tämä on tulkittavissa juurikin siihen, mitä tämä pieneksi, oudoksi mieheksi kuvailtu monitoimimies edustaa. Siinä olen hänen kanssaan samoilla linjoilla, että ihmisen ei tarvitse määrittää itseään yrittäjäksi tai työntekijäksi ollakseen onnellinen. Molempia voi tehdä, missä mittasuhteessa tahansa. Sotkun ajatus onnellisuusvuosien tuottamisesta on nerokas. Kyseessä on jopa sellainen asia, jonka haluan ottaa tomerammin käytäntöön. Tässäpä siis ainakin yksi konkreettinen hyöty siitä, että tartuin kirjoittamaani kirjaan essee mielessä.

OIKIOn perustajajäsenet Juha Viherväs ja Ilpo Ryynänen edustivat ihmistyyppeinä ehkä itselleni etäisintä osastoa. Heidän työnsä edellyttää vahvaa loogista päättelykykyä ja prosessiajattelua ja itse en koe näitä asioita vahvuuksikseni, joten tämä haastattelutilanne oli kenties se kaikista haastavin. Tekemistä ei ollenkaan helpottanut se, että haastattelu jouduttiin tekemään internetin välityksellä OIKIOn toimiston sijaitessa Helsingissä. Nettiyhteyden katkeaminen ja huonohko kuuluvuus toivat omat haasteensa kahden hyvin eri tavoilla kommunikoivan tahon välille. Selvittiinpä siitäkin, vaikka lopputulos olisi voinut omasta mielestäni juuri tässä tapauksessa olla laadukkaampi.

Oman opintopolkuni varrella tutuksi tulleet Tuukka Seeslahti (ent. Tuovinen) ja Portaalin pojat, jotka vaikuttivat vielä silloin Proakatemialla, kun itse tulin taloon, olivat täysin erilaisia prosesseja kuin muut. Jouduin keskittymään ammattimaisuuteen ja tuotoksen laatuun aivan uudella pieteetillä verrattuna muihin, sillä tunsin suurimman osan jätkistä jo entuudestaan – latteuksiin ja läpänheittoon oli siis helppo sortua, mutta varsinkin FabricAIn kohdalla sain mielestäni parhaan irti. Seeslahti ja Kaarle Putti olivat itse asiassa ensimmäiset kirjaa varten haastattelemani ihmiset. Pystyin pitämään oman pakettini kasassa ja tiivistämään puheliaiden yrittäjien väritykset sopivan mittaiseen muottiin. Heidän jutuistaan olisi voinut kirjoittaa vaikka toisen mokoman viisi sivua siinä, missä muutamalta muulta piti vähän lypsää rivientäytettä.

Jos haluaa hakea parhaita oppeja sitaattien muodossa, löytyi ainakin Meresmaan tarinan lopusta (s. 21) lausahdus, joka pysäytti miettimään. Hän toivoi, että hänen yrityksensä Spin18 olisi olemassa vielä 100 vuoden päästäkin, mutta silloin ”joku muu kantaa vastuun. Joku muu, joka lähtee viimeisenä ja sammuttaa valot”. Lausahdus tuo hyvin esiin sen, miten mikään bisnekseen liittyvä ei tule ilmaiseksi. Meresmaankin matkalle on mahtunut paljon – on pitänyt tehdä pitkää päivää ja olla nokkela. On pitänyt myös olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Loppujen lopuksi hänen puheissaan jää päällimmäiseksi se, että rakkaus lajiin, eli yrittämiseen ja frisbeegolfiin on jotain suurempaa kuin hänen oma elantonsa.

Se tuntuu sydämessä -kirjan kirjoittaminen on tähän mennessä ollut Squad Tampere -tapahtuman ohella ehdottomasti opettavaisin projekti koko Proakatemia-uraltani. Se kokemuksen ja tiedon määrä, joka minulle karttui kaikkien näiden alumnien haastattelemisesta ja heidän kokemuksiensa lukemisesta on valtava. Vaikka kirjassa olevat kokonaisuudet ovat melko suppeita, on niissä jokaisessa oma siemenensä, jota kylvää. ”Aika hemmetin ison kämmin saa tehdä, jotta koko maailma tuhoutuu”, kuten Sotku asian ilmaisi.

Lisäksi kirjoittajana koin aivan uuden aluevaltauksen, vaikka olinkin jo ennen kirjan kirjoitusprosessia toiminut viisi kautta Jatkoaika.comin jääkiekkotoimittajana ja haastatellut kymmeniä, ellen satoja ihmisiä lajin parista ja lisäksi kirjoittanut toista tuhatta otteluraporttia ja uutista. Yrittäjyys on hyvin erilainen maailma kuin jääkiekko. Jääkiekossa jokainen pelaaja ja joukkue haluaa saada kiekon maaliin useammin kuin kullakin kerralla vastassa oleva vastustaja. Yrittäjyydessä sen sijaan kyse on liki rajoittamattomasta mahdollisuuksien kirjosta, jolla toteuttaa itseään. Ei ole sinänsä väliä, saatko pankkitilillesi tuhat vai satatuhatta euroa kuukaudessa, kunhan se mitä teet tekee sinut onnelliseksi. Ja niin, tuntuu sydämessä.