Sanaton. Ensimmäinen ajatukseni katsottuani Yle Areenasta Bleed Out -dokumentin. Miten on mahdollista, että 2020-luvulla Yhdysvalloissa “hyvinvointivaltiossa” kolmanneksi yleisin kuolinsyy on hoitovirhe? Onko teknologia ja kehitys mennyt jo niin pitkälle, että unohdetaan täysin inhimillisyys ja ihmisarvo? Onko koko terveydenhoitojärjestelmä ja lääkebisnes pelkkää dollareiden kiiltokuvaa? Voivatko lääkärit pestä kätensä kaikesta ja olla ottamatta vastuuta mistään?

Bleed Out -dokumentti kertoo tositarinan eläköityneestä äidistä, jolle tehdään rutiininomainen lonkkaleikkaus. Leikkaus epäonnistuu, mutta siitä ei kerrota äidille mitään, vaan hänet passitetaan kotiin kipulääkkeiden kanssa ja lähetteen mukaisille fysioterapiakäynneille. Ihme ja kumma kivut pahenevat ja mikään ei tunnu auttavan, joten äidin perhe päättää kyseenalaistaa tilanteen. Äiti viedään takaisin sairaalaan ja useiden vääntöjen kautta äiti suostutaan kuvaamaan uudelleen. Paljastuu, että lonkka ei ole kunnossa ja tässä vaiheessa lonkan leikannut lääkärikin sen myöntää. Lääkäri toteaa, että lonkka on leikattava uudelleen. Esteenä on se, että äidillä on ollut käytössä verta ohentava lääkitys ja silloin leikkaus on ehdottomasti kielletty veren menetyksen riskin takia. Lääkäri päättää silti leikata. Rutiinileikkaus kestää normaalia pidempään ja äiti menettää yli puolet verestään. Tilanne on siis kriittinen. Leikkaus kuitenkin saadaan päätökseen, jonka jälkeen äiti viedään heräämöön.

Tilanteesta on muodostumassa erittäin erikoinen, koska heräämössä ei ole paikalla laisinkaan henkilökuntaa. Huoneessa on ainoastaan kamera, jota joku seuraa jossakin vai seuraako oikeasti. Äidin tila pahenee ja arvot laskevat vaarallisen nopeasti. Äidin aivot eivät saa tarpeeksi happea. Silti mitään asian eteen ei tehdä. Yksinkertaisesti äiti makaa oman onnensa nojassa yksin letkuissa huoneessa, jota joku väittämän mukaan seuraa. Tilanne eskaloituu niin pahaksi, että äiti vaipuu koomaan. Vielä tässäkään vaiheessa, kukaan lääkäreistä tai henkilökunnasta ei näe tilannetta vakavana. Kuluu useita päiviä, kunnes äiti herää koomasta ja hänellä todetaan pysyvä aivovaurio. Mikään ei siis toimi enää normaalisti. Puhe, syöminen, motoriset toiminnot kaikki pitää opetella uudelleen. Tästä alkoi yli seitsemän vuotta kestänyt taistelu oikeudesta ja äidin paranemisesta. Äidin poika, Stephen Burrows ottaa tehtäväkseen viedä asiaa eteenpäin ja ryhtyy todella haastavaan taisteluun maailman kalleinta terveydenhoitojärjestelmää, lakeja ja pelokkaita juristeja vastaan.

Yhdysvalloissa 90 % hoitovirhetapauksien käsittelystä päätyy terveydenhoitojärjestelmän eduksi. Mikä tarkoittaa sitä, että juristit eivät halua edes lähteä käsittelemään kyseisiä tapauksia, koska se tietää lähes varmaa häviötä. Ihmiset ovat siis tyhjän päällä ja hyvin voimattomia tilanteissa, jossa oikeudenmukaisuutta haluttaisiin vaalia sekä saattaa joku vastuuseen teoistaan. Yhdysvallat poikkeavat esimerkiksi Euroopasta terveydenhuollon kannalta. Yhdysvalloissa ihmiset kustantavat terveyskulunsa itse. Siellä ei ole muiden länsimaiden tapaan kansalaisille saatavana olevaa terveydenhoitojärjestelmää. Tämä on isoin syy, miksi Yhdysvalloissa yhä useampi päätyy henkilökohtaiseen konkurssiin. Ihminen sairastelee elämänsä aikana useita kertoja ja se kuuluu asiaan, mutta mitä jos sairastelun syynä onkin hoitovirhe tai puutteellinen hoito, kun sitä tarvitaan. Lasku voikin yhtäkkiä muodostua liian suureksi palaksi purtavaksi. Tilannetta ei helpota, kun sille ei voi tehdä mitään ja harvalla on edes sairausvakuutus. Se ikään kuin pitää vain hyväksyä. Siinä voi helposti ajautua samaan konkurssiin koko perhe, sukulaiset ja ystävät, jotka yrittävät auttaa parhaansa mukaan.

Stephen Burrowsin taistelu dokumentissa on käsin kosketeltavaa. Rakkaus äitiään kohtaan ja oikeudenmukaisuus siivittävät hänet tekemään kaikkensa. Rahaa ja aikaa kuluu enemmän kuin niihin olisi varaa. Hän omistautuu 100 % kymmenen vuoden ajan, jotta oikeus toteutuisi. Hänellä on käytössään piilokamerat, eri lääkäreiden lausunnot äidin hoitokertomuksista, leikanneen lääkärin tunnustus, todisteet heräämön kamerasta, mikä ei ollut edes päällä, todiste muunnellusta leikkauskertomuksesta sekä epäilyttävät lausunnot syytetyiltä, mitkä maallikkokin ymmärtää valehteluksi. Silti muuri on liian korkea.

Dokumentti sai minussa aikaan todellisen tunnemyllerryksen. Samaan aikaan koin suurta surullisuutta ja ahdistusta sekä samalla tunsin kiitollisuutta siitä, miten minulla asiat ovat ja kuinka Suomessa asiat hoituvat. En voi ymmärtää, miten raha ja bisnes menee ihmisen edelle. Mietin myös sitä, kuinka lääkäreillä ja hoitohenkilökunnalla omatunto voi. Jos hyppään mielikuvituksellisesti lääkärin saappaisiin ja tekisin asioita, mitkä ovat selkeästi arvomaailmani vastaisia tai minun aiheuttamiani, niin en pystyisi seisomaan kahdella jalalla ja todeta, että kaikki on hyvin enkä ole tehnyt mitään väärin. Tai hoitohenkilökunnan saappaissa muuttaisin hoitokertomusta sen perusteella, mitä ylempi taho käskisi minun siihen kirjoittaa. Yksinkertaisesti pestään kädet ja taputellaan asia, vaikka toimenpiteet olisivat johtaneet potilaan vaurioitumiseen tai jopa kuolemaan.

Dokumentti herättää ajatuksia ihmisen voimattomuudesta, pienuudesta ja mitäänsanomattomuudesta, kun vastassa ovat suuret teknologiaan liittyvät mullistukset, valta sekä raha. Aina ei todellakaan mene nallekarkit tasan. Oikeus ei aina voita. Suosittelen katsomaan dokumentin ja miettimään, miten hyvinvointivaltiossa oikeasti voidaan ja onko kaikki oikeasti niin hyvin, mitä meille aina uskotellaan.

LÄHTEET:

Docventures: Bleed Out. Yle Areena.