Ootko sä koskaan haaveillut löytäväsi rauhan? Tai olevasi todella onnellinen? 

Mä oon halunnut löytää rauhan. Ja osittain edelleenkin haaveilen siitä.  Olen jo pitkään unelmoinut olevani joku päivä ihminen, joka säteilee riemua ja järkähtämättömän syvää rauhaa. Tiedätkö sellainen, joka hehkuu luottamusta elämään ja jonka ei tarvitse buustata egoa tai muutenkaan todistella mitään yhtään kenellekään. Olen myös haaveillut olevani luova. Uskon, että parasta bisnestä maailmassa tehdään nimenomaan luottamuksella ja luovuudella. Olen kuitenkin pyrkinyt muuttamaan ajatteluani rauhasta, onnellisuudesta ja tästä ihanne-minästäni, koska olen oppinut, etteivät ne yleensä löydy niitä sinnikkäästi tavoittelemalla. 

Rauhan löytäminen ja ”valaistuminen” on usein pitkälti jotain ihan muuta, kuin ajattelisi ja hyvä niin. On omalla tavallaan lohduttavaa ajatella, ettei jotakin tässä suoritus-keskeisessä maailmassa voi saavuttaa suorittamalla. En itse ainakaan kestäisi tällä hetkellä yhtäkään uutta projektia, jolla täyttää to do -listaa. Samaan aikaan kuitenkin on hyvin vaikeaa määritellä, mitä se sitten voi tarkoittaa. Miten se oikein tapahtuu? Miten löytää rauhaa ja onnellisuutta, joka kestää?

Valaistuminen sanana kuulostaa jotenkin todella yli-inhimilliseltä. Mitä olen tähän mennessä asiaan tutustunut, on se kuitenkin jotain, mikä meillä kaikilla on jo itsessämme valmiiksi. Voimme siis vapauttaa oman voimamme ja luovuutemme käyttöömme vaikka saman tien. Eckhart Tolle määrittää kirjassaan Läsnäolon voima valaistuminen olevan ennemmin luonnollinen tila, kuin mitään maagista ja ihmeellistä. Se tarkoittaa kärsimyksen loppua. Ilmaus on tarkoituksella negatiivinen, jotta ihminen ei muuntaisi sitä tavoiteltavaksi ihmeeksi. Kärsimyksen loppuhan voi tarkoittaa myös käytännössä ihan mitä vaan. 

Valaistuminen tarkoittaa siis sitä, että on yhtä olemisen kanssa. Se on tietoisuutta siitä, että ihminen ei ole yhtä kuin tunteensa, kehonsa, ajatuksensa tai mielensä. Valaistumisen hetket voivat olla pieniä ja löytyä ihan tavallisesta arjesta. Kaikessa yksinkertaisuudessaan valaistumisessa on kyse oman inhimillisyytensä hyväksymisestä ja siitä, että ymmärtää, että me kaikki olemme yhtä.

Mieleen samaistuminen

Useimmille Rene Descartesin kuuluisa ajatus ”ajattelen, siis olen” on tuttu. Tollen mukaan se on kuitenkin harhakäsitys. Kyseinen filosofia yhdistää nimittäin ajattelun olemiseen ja ajattelun identiteettiin. Tollen mukaan kuitenkin ihminen itse on yhtä olemisen kanssa, eikä ajattelun. Ajattelemisesta on tullut sairaus. Tolle esittääkin kirjassaan kysymyksen ”Pääsetkö vapaaksi ajatuksistasi?”.

Helposti me ihmiset nimittäin uskomme, että olemme ajatuksemme. Samaistumme siis mieleen ja olemme täten mielemme orjia (Tolle 2019). Mielemme voi tällöin syöttää meille mitä tahansa ja otamme sen osaksi identiteettiämme.

Me emme kuitenkaan ole se, joka ajattelee (Tolle 2019). Olemme ennemmin sen taustalla ja kuuntelemme, mitä mieli yrittää meille kertoa. Kun tämän ymmärtää, pystyy alkaa tarkkailemaan kauempaa omia ajatuksiaan ja tunteitaan, eikä niiden tarvitse antaa aiheuttaa niin paljoa kärsimystä. Kärsimystä, joka on kaiken sen rauhan ja onnellisuuden tiellä, jota tavoittelemme.

Kaikki me kuulemme ääniä päässämme. On tärkeää ymmärtää, että tuo ääni mielessämme on menneisyytemme ja omaksumamme ajatusmallit ja asenteet (Tolle 2019). Tästä syystä mieleen samaistuminen on lopulta vaarallista. Mielemme voi antaa täysin vääristyneen kuvan nykyhetkestä. Tällöin ääni kuluttaa turhaan energiaamme ja aiheuttaa huolia, epätoivoa ja jopa sairauksia (Tolle 2019). 

Oman mielen vallasta voi vapautua olemalla puolueeton tarkkailija omille ajatuksilleen (Tolle 2019). Kun et enää automaattisesti samaistu ajatuksiisi, ajatukset vapauttavat sinut. Olen itse alkanut esimerkiksi tarkkailemaan negatiivisia ajatuksia itsestäni. Jos jossakin tilanteessa nykyään ajattelen olevani vaikka säälittävä, pyrin olemaan samaistumatta ajatukseeni ja toteamaan, että jaa no nyt tuli tälläinen ajatus. Silloin ajatus usein myös katoaa nopeammin ja se ei aiheuta yhtä voimakasta tunnereaktiota.

Läsnäolo ja tietoisuus ovat siis se tila, jota tavoittelemme. Valaistumisessa kun on lopulta kyse olemisesta ja korkeammasta tietoisuudesta (Tolle 2019). Läsnäolosta ylipäätään puhutaan nykyään todella paljon ja kaikki tuntuvat hehkuttavan esimerkiksi hetkessä elämistä. Läsnäolo on jotain niin haluttua ja tarvittua, että sitä yritetään saavuttaa ajattelemalla. Nyt elän hetkessä! Nyt olen niin läsnä tässä kuin mahdollista! Valitettavaa on, että kokemusta läsnäolosta ei saa ajattelemalla sitä, että on läsnä. 

Ennakkoluuloista eroon

Valaistuminen voidaan mieltää yli-inhimilliseksi ja jotenkin hippimäiseksi. Se kuullostaa oudolta ja korkealentoiselta. Sitä kohtaan on varmasti paljon ennakkoluuloja ja epäilyksiä. Ymmärrän sen todella hyvin. En itsekään ole aiemmin ollut kiinnostunut henkisestä kasvusta ja muusta vastaavasta, koska luulin, että silloin ei enää oikein saa olla edes ihminen tai epäonnistua. Valaistuminen on myös kuullostanut sellaiselta, ettei siihen voi tavallinen ihminen päästä käsiksi. Olen myös luullut, että pitää loppuelämä elää hiljaisuudessa ja meditoida. 

Tollen mukaan yleinen ennakkoluulo on se, että valaistuminen tarkoittaa jonkinlaista transsia tai tietoisuuden menettämistä. Ja siltähän se kieltämättä kuulostaa. Jotenkin en yhdistä valaistuneeseen ihmiseen esimerkiksi musiikin tahtiin päättömästi tanssimista tai kavereiden kanssa bissellä istuskelua terdellä. Tai minkäänlaista aktiivista elämäntyyliä ylipäätään. Jollain ihmeellisellä tavalla valaistumiseen liittyvät käsitykset tuntuvat jotenkin tylsiltä. Asia on kuitenkin päinvastoin. 

”Jos tyyneyden hintana olisi elinvoiman ja valppauden menettäminen, eihän sitä kannattaisi tavoitella.” – Eckhart Tolle 2019

Elämä valaistuneena voi siis toisin sanoen näyttää ihan samalta, kuin jonkun ei valaistuneenkin. Voi olla aktiivinen ja tehdä paljon asioita. Jopa ehkä enemmän. Kyse on ennemmin turhien asioiden irti päästämisestä. Kun elämässä ei ole niin paljoa kärsimystä, tilaa myös jää enemmän muulle, vaikka sille aktiivisuudelle. Valaistuneena kaikki turha muuttuu vähäpätöisemmäksi (Tolle 2019). Esimerkiksi se, mitä muut minusta ajattelevat tai miten minun kuuluisi elää ja valita.  

Kyse on siitä, että pääsee yli kaikesta, mitä on pitänyt itsenään. Ei ole kyse itsekeskeisyydestä tai siitä, että lakkaa välittämästä, vaan ennemmin minättömyyden tilasta (Tolle 2019). Olet samaistumatta mieleesi, jolloin minuutesi ei ole enää riippuvainen siitä. 

Mieli on instrumentti

Mikään ei ole huonoksi ellei se mene yli. Pakonomainen ajattelu tosiaankin voi olla addiktio, mutta se ei tarkoita, ettei meidän pitäisi ikinä ajatella. Se nyt olisi muutenkin mahdotonta. Mieltä kuitenkin kannattaisi oppia tarkkailemaan ja täten hyödyntämään työkaluna. Mieli ei saisi olla meidän herramme vaan päinvastoin. Ajattelu on kuitenkin vain osa tietoisuutta (Tolle 2019). 

Mieltä tulisi Tollen mukaan käyttää, vain kun on tarpeen. Hän kirjoittaa, että ihminen tarvitsee mieltä esimerkiksi arjessa. Jokainen ihminen tuntee, ajattelee ja kokee. Tärkeämpää onkin tiedostaa se ja ei identifioitua asioihin. Mielemme on kuitenkin lopulta vain eloonjäämiskoneisto (Tolle 2019). Se on hyvä hyökkäämään, analysoimaan, keräämään tietoa ja puolustautumaan. Kaikki hyvin tarpeellisia juttuja. Mieli ei kuitenkaan aina tiedä, milloin edellä mainitut asiat ovat tarpeellisia. Siksi meidän tulisi ottaa mielemme käyttöön työkaluna ja hyödyntää näitä hienoja piirteitä, ilman, että ne satuttavat ja määrittävät meitä.  

Mieltä ei kuitenkaan voi kaikkeen käyttää. Se on hyvä tietyissä asioissa, ratkaisemisessa, analysoinnissa ja vaikka missä. Mutta luovuutta ei ajattelemalla löydy. Tollen mukaan mieli ei ole luova. Olen itse usein miettinyt, että enkö ole luova ja keksi siistejä juttuja, koska en osaa ajatella. Helpotuin, kun luin, että luovuus ei puutukaan siksi, että ei osaa ajatella, vaan siksi, ettei osaa lakata ajattelemasta. 

Ainoa este löytämiselle on etsiminen

Tietoisuus ja valaistuminen ovat varmasti asioita, jotka tavalla tai toisella kyllä kaikille kuulostaa lopulta aika hyvältä. Kun niiden merkityksen ymmärtää. Merkitys on kuitenkin hyvin vaikeasti sisäistettävissä ja kuten todettua, monet näitä asioita tavoittelevat edelleen turhaan. Valaistumista ja olemista kun ei voi älyllä tiedostaa tai järjellä ymmärtää koskaan. Niitä ei yksinkertaisesti voi mielen avulla tavoittaa. 

Se on hankalaa, mutta pyrin itse olemaan tavoittelematta enää rauhaa ja onnellisuutta. Ennemmin pyrin tavoittelemaan tietoisuutta ja merkitystä. Ja kuulemaan ja ymmärtämään itesäni ja muita. Omaa itseään ei lopulta voi koskaan tuntea täysin tai loputtomiin pohtia, mutta voi oppia ymmärtämään, ettei kaikki määritä sinua. Oppia ymmärtämään, että valaistumisen mahdollisuus on jo itsessä. Meissä kaikissa. On hienoa, että voi tulla tietoiseksi omista ajatuksista, tunteista ja kokemuksista ja ymmärtää, ettei sinun tarvitse samaistua.

Etsiminen kannattaa siis lopettaa. Koska se on itsessään este. Todella monessa asiassa tämä sama totuus näkyy. Jos etsin hullun lailla elämäni rakkautta, en mitä luultavammin tule sitä löytämään. Tai jos etsin unelmien työpaikkaa, päädyn luultavasti vain kieltäytymään sellaisista, jotka olisivat voineet ohjata sitä kohti. Näet varmaan, mitä meinaan. Jos etsin rauhaa, löydän varmasti vain lisää kaaosta kaaoksen pelossani. Luon merkityksiä puolin ja toisin, koska pakkomieleisesti yritän jotakin tavoittaa. Parasta on vain antaa asioiden ajautua, ja tiedostaa, että me itse olemme vain hiljaisuus ja oleminen. Ja se riittää. Kaikissa näissä hetkissä. Kaikki on ihan hyvin. 

Lähteet: 

• Tolle, E. 2019. Läsnäolon voima. Äänikirja. Kustantamo: Viisas Elämä. Kuunneltu Toukokuussa 2021. Viitattu 6.5.2021. 
• Lintukangas, N. 2015. Mitä valaistuminen on? Hidasta elämää. Luettu 8.5.2021. Viitattu 8.5.2021. https://hidastaelamaa.fi/2015/07/mita-valaistuminen-on/#f3b06922