Jo vuosisatojen, ellei jopa vuosituhansien ajan filosofit, psykologit sekä tavan kansalaiset ovat pohtineet hyvän elämän rakennuspalasia. Millainen on hyvä, miten sen voi saavuttaa ja mistä sen voi tunnistaa? Lukemattomia Self-help-kirjoja selaillessani, huomaan että hyvän elämän kriteerit toistuvat kirjasta toiseen melko samanlaisina. Saku Tuomisen kirjoittamassa Juu ei-kirjassa hyvä elämä kuvaillaan näin: ”Hyvässä elämässä olennaista on tehdä merkityksellisiä asioita itselle tärkeiden ihmisten kanssa.” Mielestäni näkemys merkityksellisyyden tunteesta ja oikeista ihmisistä on melko osuva, jos näkemystä ei kärjistetä liian mustavalkoiseksi. Elämän ollakseen hyvää tarvitaan myös epäonnistumisia, vaikeuksia sekä koettelemuksia, sillä ne luovat kontrastia, joka saa elämän merkitykselliset hetket korostumaan aiempaa hehkuvampina. Jos hyvä elämä koostuu merkityksellisistä asioista merkityksellisten ihmisten kanssa, miten pystymme luomaan merkityksellisyyttä elämäämme? (Tuominen 2020.)

Usein länsimaalaisesta hyvinvointivaltiossa asuvasta keskituloisesta ihmisestä puhuttaessa esiin nostetaan kiire. Tuo kiire, joka kaikilla ihmisillä pulppuaa sisältä, sillä asioita täytyisi saada mahdollisimman paljon tehtyä. Aika on rajallista. Mitä jos en ehdi saavuttaa niitä asioita urallani, joita haluaisin? Mitä jos en ensi kesänä olekaan rantakunnossa? Mitä jos juhannuksena ei ehdikään käydä mökillä? Mitä jos, mitä jos, mitä jos? Aika ei loppupeleissä ole rajallista, vaan luomme mielessämme sen rajallisuuden. Kiireen tuntu syntyy, kun täytämme kalenterimme asioilla, jotka eivät oikeasti tuo elämäämme merkityksellisyyttä. Kyseessä on vain valkoista kohinaa, joka pauhaa elämässämme, kun taajuudet eivät ole kohdillaan.

Valkoinen kohina syntyy tekemiseemme, kun emme uskalla tehdä päätöksiä. Tuomisen kirjan mukaan valtaosa päätöksistämme on oikeasti päätöksiä, joita emme tee. Myös tekemättä jätetty päätös on päätös itsessään. Tuominen kärjistää päätöksenteon kahteen vastaukseen – joo ja ei. Todellisuudessa pystymme vastaamaan kaikkiin päätöksentekohetkiimme vastaamalla kyllä tai ei. Kaikki muut vastaukset mitä sanomme, tarkoittaa loppupeleissä jompaakumpaa näistä kahdesta vastauksesta. Mielenkiintoista asiasta kuitenkin tekee se, että usein vastaamme oikeisiin päätöksiin väärän vastauksen. On helpompaa sanoa ei, meille oikeasti merkityksellisille asioille kuin uskaltaa mennä kohti tavoitteitamme. Kun taas samaan aikaan vastaamme kyllä, niihin kysymyksiin, jotka eivät ole meille merkityksellisiä tai mitä emme oikeasti haluaisi tehdä. Ja yleensä vain sen takia, ettemme pahoittaisi vastapuolen mieltä tai aiheuttaisi konfliktia. Näillä päätöksillä lisäämme elämäämme valkoista kohinaa, ja ajaudumme kauemmaksi niistä asioista, joilla oikeasti on meille painoarvoa. (Tuominen 2020.)

Päätöksenteko on siis kaiken kaikkiaan pohja priorisoinnille. Ilman priorisointia emme pysty hallitsemaan ajankäyttöämme. Kun taas ilman systemaattista ajanhallintaa, hukkaamme aikaamme meille merkityksellisiltä asioilta. Ilman merkityksellistä tekemistä emme tuntemaan merkityksellisyyden tunnetta, joka on vahvasti linkitetty hyvään elämään. Jatkossa aionkin vahvasti miettiä millaisia päätöksiä elämässäni teen? Teenkö oikeasti selkeitä päätöksiä, vai onko ainoa päätökseni se, etten tee päätöstä? Miten tekemäni päätökset ohjaavat minua kohti tavoitteitani? Ketkä ovat minulle niitä ihmisiä, joiden kanssa haluan tehdä minulle merkityksellisiä asioita? Miten minä rakennan itselleni merkityksellistä eli hyvää elämää?

Lähteet:

Tuominen, S., 2020. Juu ei. Helsinki: Otava