Kävin kesällä 2019 Humanistisen ammattikorkeakoulun kurssin Campusonlinen kautta. Kurssi käsitteli osallistavaa pedagogiikkaa. Kurssilla sain suosituksen lukea Elina Nivalan ja Sanna Ryynäsen kirjan ”Sosiaalipedagogiikka – Kohti inhimillisempää yhteiskuntaa. Kesäkurssi ja tuo kirja sisältöineen on saanut aikaan sen, että käsitykseni omasta ajattelustani ja suhtautumisesta maailmaan on kurssin aikana sanoittunut ja muotoutunut valtavasti. Sanoittumisella tarkoitan sitä, kuinka olen saanut nimiä asioille ja ajatuksille, jota olen tuntenut jo vuosia. Muotoutumisella tarkoitan sitä, kuinka paljon uutta tietoa ja ajattelua olen kurssin aikana saanut omaan ajatteluuni ja tietoni päälle rakennettua. Tunnen sosiaalipedagogiikasta tutun kuvauksen mukaan ”kasvaneeni lähemmäs itsekseni” kurssin aikana. Tässä esseessä käsittelen osallisuutta oppimisessa. 

Aloitetaan kuitenkin perusteista: Pedagogiikka eli kasvatusoppi on teoria kasvatukseen liittyvistä asioista. Kasvattajan ja kasvatettavan välillä olevaan pedagogiseen suhteeseen liittyy oleellisesti se, että kasvatettavaan pyritään vaikuttamaan pyrkimyksenä antaa hänelle avaimia täysipainoiseen elämään yhteiskunnassa. Kasvattaja ei pysty määräämään millainen lopputulos kasvatusprosessissa tulee, sen sijaan kasvattaja pyrkii avaamaan ja tukemaan tätä kehityspotentiaalia ja sivistysprosessia. Se, miksi tällaista sivistysprosessia tai kasvattamista ylipäätään tarvitaan, on varmasti loputtoman monta näkökulmaa. Yksi varsin pätevä näkökulma on puhtaasti käytännön jatkuvuuden näkökulma: meitä nuoremmat jatkavat elämistä itsemme jälkeen. Heillä tulee olla riittävät taidot jatkaa ja ylläpitää yhteiskuntaa alati muuttuvissa olosuhteissa. Alati muuttuvissa olosuhteissa viittaa siihen, että riittävien taitojen lisäksi myös kehitys on toivottavaa. Toisin sanoen opetamme sen mitä osaamme ja parhaaksi näemme opetettavan, jotta nuoremmat voisivat edelleen tästä viisastua. Yhteiskunta on siis paljolti sen näköinen, mitä siellä opetetaan. Siitä syystä, että siellä opetetaan sitä, mitä arvostetaan. Meillä on niin monta mahdollisuutta ja tarinaa kuin meillä on ihmisiä. Ihmisen kehityspotentiaalin mahdollistaminen onkin mielestäni kasvatuksen tärkein tavoite. Ihmisellä on perustavanlaatuinen tarve olla oikeasti tarvittu osa yhteisöään ja halu kantaa kortensa kekoon oman kyvykkyytensä ja taitojensa kautta. Mikäli haluamme kehittyä paremmaksi ja tehdä yhteiskunnasta paremman paikan, tulee meidän mahdollistaa jokaisen yksilön kasvaminen ja kehittyminen. 

Osallisuus on silta saattaa mahdollisimman monen kehityspotentiaali käyttöön kokonaisvaltaista yksilön ja yhteiskunnan hyvinvointia lisäten. Osallisuus on tunne, jota ei voi siirtää kenellekään, se koetaan itse. Monesti osallisuuden ymmärtämisen helpottamiseksi asiaa käsitellään ja pohditaan siitä näkökulmasta, mitä osallisuus ei ainakaan ole. Ulkopuolisuus, irrallisuus, passiivisuus ja syrjäytyminen ovat esimerkiksi vastakohtana pidettyjä ilmiöitä. Osallisuus on tunnetta kuulumisesta johonkin ja sitä voidaan kutsua edellä mainittujen vastavoimaksi. Osallinen ihminen kokee pystyvänsä vaikuttamaan oman elämänsä kulkuun sekä ympäristöönsä. Aito osallisuus kulkee aina yhdessä yhdenvertaisuuden kanssa. Voisin itse sanoa, että osallisuuden tunteminen on kansalaisoikeus. Osallisuus ei toisin sanoen tarkoita ainoastaan vähemmistöryhmien huomioimista, vaan kaikkien erilaisuuden ja tarpeiden huomioimista, jolloin koko yhteiskunta voi paremmin.  Koen, että linkki yhteisöön on ihmisen sosiaalinen perustarve. Toisin sanoen väitän, että ilman minkäänlaista linkkiä mihinkään yhteisöön ei voi elää täysin täyspainoista ja onnellista elämää. Ihmiset tarvitsevat yhteyden yhteisöön eli laumaan.  

Proakatemialla osallisuus toteutuu mielestäni valtavan hyvin. Proakatemialla on varsin vähän hierarkiaa, joka vaikuttaa yhdenvertaisuuden kokemuksen muodostumiseen. Opiskelijoilla on huomattava valta vaikuttaa siihen, miten he oppivat ja järjestävät asiansa Proakatemialla. Konkreettinen esimerkki tästä on se, että Proakatemian hallitus koostuu pääosin opiskelijosta. Hallitus taas on yksikkö, jolla on paljon päätösvaltaa ja tämä yksikkö kehittää Proakatemiaa ja oppimisen käytöntöjä kaiken aikaa. Lisäksi Proakatemialla elämisen ja olemisen kulttuuri on se, että kaikki tahtovat toisille hyvää ja auttavat toisiaan onnistumaan – yli tiimirajojen. Uskon, että juuri yhteisöllisyys on avainasemassa siinä, mitä tulee onnistuneeseen oppimisympäristöön. 

Näkemykseni on, että osallisuus ja osallistava pedagogiikkaa tulee olemaan tulevaisuudessa tärkeä elementti kasvatuksessa. Ihanteiden mennessä vauhdilla yksilöllisten oppimispolkujen ja valinnanvapauden suuntaan korostuu ihmisen oma päätös osallistua ja myös suostua kasvatettavaksi tai johdettavaksi. Nivalan ja Ryynäsen mukaan hyvä elämä muodostuu toisaalta autonomiasta eli kyvystä hallita omaa elämää ja muotoilla siitä yksilöllinen kokonaisuus ja toisaalta osallistumisesta yhteiselämään yhteisössä. Käsitykseni on, että parhaat tulokset tullaan saamaan aikaan sillä, että yksilöitä ja ryhmiä osataan motivoida heitä palvelevalla tavalla, jotta he antavat ohjaajalle luvan kasvattaa. Tällöin oppiminen on myöskin tehokkainta. ”Ilman lupaa” ei synny pitkällä aikavälillä hedelmällisiä tuloksia. 

Osallisuus ei tarkoita pelkästään ryhmässä tekemistä. Se on kokemus, jota voi kokea yksin ollessaan ja koetaankin silloin kun asiat ovat hyvin.  Koen kuitenkin pian valmistuvana tiimioppimisen metodeilla opiskelleena vahvasti, että vielä tällä hetkellä yksilöllisyyttä ja yksilösuoritusta korostava maailma tarvitseekin vastapainokseen ajattelua yhteisöllisyydestä ja tiimityöstä. Työelämän työtehtävien ja toimenkuvien monimutkaistuessa sekä tietotyön lisääntyessä tarvitsemme yhä enemmän kyvykkyyttä toimia yhteistyössä toistemme kanssa. Esimerkkinä toimenkuvien monipuolistuessa ja niin kutsutun rutiininomaisen suorittamisen vähentyessä esimerkiksi päätöstenteko yhdessä useamman ihmisen kanssa yleistyy. Tarvitsemme siis sosiaalisia taitoja toimia ”osallisuutta tukevissa ympäristöissä” yhä enemmän. Kukaan ei myöskään rakenna yhteisöä yksin. Tarvitsemme toinen toisiamme ja yksilöt tekevät yhdessä enemmän kuin osiensa summan. 

Osallisuuden lisääminen ja mahdollistaminen alati eriarvoistuvassa maailmassa on suuri haaste. Se on kuitenkin haaste, jonka ratkaisemiseen on syytä käyttää voimavaroja. Mitä enemmän ihmisiä on osallisuuden kokemuksen ulkopuolella, eli irrallisuuden ja ulkopuolisuuden sekä omaan elämään ja elinympäristöön vaikuttamisen mahdollisuuksien ulkopuolella, sitä enemmän voin kuvitella pahoinvoinnin lisääntyvän. Osallisuus yhteisöön, oli kyse sitten työ- tai harrastusporukasta tai isommassa kuvassa kansalaisuudesta, lisää hyvinvointia. Proakatemian kaltaiset oppimisympäristöt ansaitsevat suuremman sijan tässä skenessä.