On ollut mahtavaa huomata, että yhteiskunnassa erilaisuuteen suhtaudutaan huomattavasti suvaitsevaisemmin, kuin esimerkiksi kymmenen vuotta sitten. Pukeutuminen on paljon vapaampaa, jonka kautta on helppoa ilmaista itseään ja omia arvojaan. Bisnestapaamiseen ei tarvitse enää mennä jakkupuvussa tai solmio kireällä. Myös vähemmistöjä otetaan huomioon huomattavasti paremmin, joka on mahtavaa. Alamme siis olemaan hyvällä tiellä suvaitsevaisuuden kanssa ja ymmärrämme, että ihmiset ovat erilaisia. Aloin kuitenkin pohtimaan, että hyväksymmekö todella erilaisuuden syvällisintä olemusta. Ulkoisten ja näkyvien tekijöiden suvaitsevaisuus on helpompaa, mutta jos joku ei olekaan tiimityötyyppi, hyväksymmekö sen ja hyväksyykö yhteiskunta sen? Kouluissa aletaan rakentaa luokkahuoneita koko ajan enemmän niin, että opiskelijat istuvat ryhmissä. Henkilökohtainen mielipiteeni on, että se on mahtavaa ja rakastin ala-asteella sitä, kun vaihdoimme luokkahuoneen järjestystä niin että sain istua kolmen muun kanssa. Jos ryhmäpöydät ovat pysyvä ratkaisu, emme huomioi sellaisia opiskelijoita, jotka eivät pysty keskittymään muiden läsnäollessa, tai haluavat fyysistä etäisyyttä muihin. Maailma on muuttumassa kovaa vauhtia siihen, että työt tehdään tiimeissä ja tiimityötaitoja arvostetaan. Entä jos ei ole lainkaan sellainen ihminen, joka viihtyy tiimissä, otammeko heidät huomioon? Tiimityötaitoja toki täytyy jokaisen harjoitella, oli sitten introvertti tai ekstrovertti tai jotain siltä väliltä. Nykyisin kuitenkin tuntuu, että eniten arvostetaan sellaisia ihmisiä, jotka innostuvat tiimityöstä ja maailma on vahvasti menossa siihen suuntaan. Luontaisesti ekstrovertit ovat tästä varmasti innoissaan, mutta miten käy introverttien? Unohdammeko ja vielä tärkeämpi kysymys, hyväksymmekö, että ihmisillä on todella erilaisia sosiaalisia tarpeita?

Mitä minä tarvitsen?

En ajatellut, että päästyäni ammattikorkeakouluun, lähden kolmen vuoden itsetutkiskelumatkalle. Toki olen itse innostunut aiheesta ja tykkään lukea sellaisia kirjoja, joista opin enemmän ihmistuntemusta ja syitä miksi jotkut ovat sellaisia kuin ovat. Lähinnä myös sen takia, että olen kiinnostunut johtamisesta, ja on hyvin vaikea johtaa hyvin, jos ei ymmärrä, että johdettavina on erilaisia ihmisiä kuin itse on.

En ole oikein koskaan pitänyt lokeroinnista, oli se sitten diagnooseihin liittyvää, seksuaalisuuteen tai persoonallisuuteen liittyvää. Ymmärrän, että kategorioihin lokeroiminen auttaa ymmärtämään erilaisuutta ja niiden avulla on helpompaa ilmaista omaa käyttäytymistään ja tarpeitaan. Mutta se minua kovasti häiritsee, että laatikon reunoista tehdään liian korkeita, ja ihmistä ei enää nähdä yksilönä sen mahdollisen diagnoosin takaa. Erilaiset persoonallisuudet ja diagnoosit auttavat muita ymmärtämään käytöstä ja tilanteita paremmin, mutta mielestäni niitä ei tulisi käyttää niitä puheessa, vaan ottaa ihminen yksilönä huomioon. Esimerkiksi: ainiin kun sinä nyt olet erityisherkkä, niin ajattelet varmaan näin? Sinä kun olet värinä vihreä, niin et ole tottunut tällaiseen kiivaaseen keskusteluun. Sinä kun olet ekstrovertti niin et voi ymmärtää, että tarvitsen lepopäiviä, jolloin voin olla yksin. Tarkoitan siis sitä, että vaikka lokerot auttavat muita ymmärtämään, ei silti voi asettaa toisen tekemisiä ja sanomisia lokeroiden taakse, sillä ne eivät ole niin mustavalkoisia. Jos ajatellaan esimerkiksi intro- ja ekstroversiota, meissä jokaisessa on molempia piirteitä, mutta vain eri suhteissa. Itse ajattelin aiemmin, että olen vahvemmin ekstrovertti, mutta nykyisin asettaisin itseni janan puoliväliin. Nautin ihmisten kanssa olosta, mutta vastapainoksi tarvitsen yksinoloa, jolla palaudun. En kuitenkaan nauti suurissa ryhmissä olosta, vaan eniten pidän pienissä porukoissa olemisesta, jossa ei ole suurta hälinää. Jos olen esimerkiksi suurissa juhlissa, joissa on puheensorinan lisäksi taustamusiikki, väsyn siihen todella nopeasti. Olen myös miettinyt, että osa väsymisestäni saattaa johtua keskittymishäiriöstä, eli monet eri ärsykkeet vaativat voimia, jotta pystyn keskittymään, ja se saa minut uupumaan. Tässäkään en voi lokeroida itseäni oikein mihinkään, sillä väsymiseen vaikuttaa niin moni eri tekijä, niin persoonallisuus, kuin aivotoiminta. Introvertit kirjaa lukiessani mietin, että olenko nuorempana yrittänyt tukahduttaa omaa introverttiuttani, sillä maailma meidän ympärillä on vaatinut sponttaaniutta ja sosiaalisuutta. Nuorena rakastin pitkiä bussimatkoja, sillä sain olla sen hetken ihan hiljaa ja vain itsekseni tja tehdä omia juttujani. Nykyisin osaan ottaa oman aikani ilman paineita, sillä tiedän tarvitsevani sen ja olen paljon energisempi saatuani olla hetken rauhassa ja yksin. Meidän tulisi osata huomioida se, että jotkut saattavat tarvita yksin oloa huomattavasti enemmän kuin toiset. Itselleni riittää muutama tunti, mutta taas toiselle palautumiseen saattaa mennä kokonainen päivä. Toiset palautuvat sillä, että saavat olla suuren ihmisjoukon keskellä.

Erilaisuuden huomioiminen

Kaiken tämän sisäisen erilaisuuden ja tarpeiden ymmärtämisen jälkeen minua on alkanut hieman kauhistuttaa erittäin yleistyvät avokonttorit. Avokonttoreissa ei ole sinänsä mitään vikaa, kunhan jokainen ymmärtää, että toiset saattavat tarvita tilaa ja hiljaisuutta sekä keskeytyksettömyyttä. Toivon, että avokonttoreissa otetaan huomioon myös se, että pääsee työskentelemään etänä tai jossain paikassa, johon kukaan ei tule keskeyttämään. Itse olen huomannut, että teen jotkut asiat huomattavasti tehokkaammin kotona tai paikassa, jossa kukaan tai mikään ei pääse keskeyttämään minua. Johtamisen näkökulmasta onkin huomattavasti tuottavampaa, että antaa työntekijöiden toteuttaa työtään haluamallaan ja tarvitsemallaan tavalla. Oli se sitten avokonttori tai etätyö. Kunhan kaikki erilaiset tarpeet otetaan huomioon.

Proakatemialla yhteisissä oppimistilanteissa, ns. pajoissa kaikilta vaaditaan ja odotetaan läsnäoloa ja keskittymistä. Minun (ja voisin väittää, että monen muunkin) on ollut välillä todella vaikea keskittyä näissä tilanteissa. Helpoiten pystyn keskittymään puheeseen, jos pytyn samalla tekemään jotain muuta. Muuten ajatukseni alkaa harhailla ja unohdan kuuntelun. Pohdin kirjaa lukiessani, että olemmeko vaatineet kaikilta mahtumista tietynlaiseen läsnäolomuottiin? Että oikeaa läsnäoloa olisi se, että elehtii ja näyttää silmillään kuuntelevansa. Entä jos se ei ole yhtään luonnollinen tapa ja vain haittaa keskittymistä? Jos joku meistä pystyisi keskittymään parhaiten silmät kiinni, saisiko hän tehdä niin? Tai saisiko samalla neuloa, jotta pystyisi keskittymään paremmin? Meidän tulisi oikeasti ottaa puheeksi kaikenlainen erilaisuus ja huomioida ne parhaalla mahdollisella tavalla.

Pohdin myös omia käyttäytymistapojani kirjan edetessä. Usein haluan heti soittaa, jos minulla on jollekin asiaa tai kysyttävää, enkä laittaa sähköpostia tai viestiä. En ole aiemmin vain tullut ajatelleeksi, että saatan sillä keskeyttää jonkun keskittymisen. Tulin lopputulokseen, että kiitos älylaitteiden, ääniviestit ovat olemassa! Sen avulla minä saan nopeasti asiani esitettyä puheen avulla heti, kuitenkaan keskeyttämättä toisen mahdollista työntekoa. Pieni asia, mutta erittäin merkittävä, ja toista huomioiva. En ollut aiemmin ajatellut myöskään sitä, että stressitilanteessa ekstroverttiluonteet toimivat nopeasti ja introvertit ajattelevat miten asian voisi ratkaista. Tällaisissa tilanteissa on kaikki konfliktin ainekset, kun ekstroversio alkaa toimia ja suhata, ja introversio ei saa aikaa ajatella tilannetta. Ekstroversion mielestä introversio saattaa vaikuttaa lamaantuneelta ja sen seurauksena saattaa vaikuttaa luovuttajalta, vaikka hänen päässään käy kova suhina ongelman ratkaisemiseksi. Tapa vain on hyvin erilainen ja se saattaa aiheuttaa riitatilanteen, kun molempien luontaiset tavat toimia ovat niin erilaiset.

Tämä kirja avasi todella monta asiaa ja uutta näkökulmaa toisten ihmisten huomioimiseksi. Jos saisin päättää, tämä voisi olla pakollinen kirja vähintäänkin Akatemialla, ellei jopa peruskoulussa. Erilaisuus on rikkaus, niin ulkoinen kuin sisäinen. Meidän ei saa tukahduttaa erilaisuutta.