Kun olin teini, kuvittelin aikuisena olevani pullantuoksuinen kotiäiti, joka jäisi työelämästä pois lasten syntyessä, hoitaisi kaikki arkipäivät kotia ja lapsia, sekä olisi aina läsnä ja ajan tasalla perheen toiminnoista. Vaikka vieläkin olen nuori, olen hankkiutunut silti ikääni nähden epätyypilliseen tilanteeseen, sillä Suomessa äidiksi, tai ylipäätään vanhemmaksi, tullaan yleensä ensimmäisen tutkinnnon jälkeen, n. 30-vuotiaana (Tilastokeskus 2023). Esikoisen saadessani olin itse 22 ja korkein koulutukseni oli ylioppilas. Tiedostin jo siinä vaiheessa, että ammatillinen koulutus olisi hankittava pian ja opiskelun ja perheen yhteensovittamisesta tulisi haastavaa. Minulla ei kuitenkaan aina ole tapana tehdä asioita helpoimman kautta, joten tämä asia ei tehnyt poikkeusta. 

Arki iski päin kasvoja esikoisen vauvavuotena tai ihan viimeistään siinä vaiheessa, kun saimme toisen lapsemme. Tajusin, ettei minua oltukaan tehty täyspäiväistä kotiäitiyttä varten. Lapset ja puolisoni ovat minulle kyllä kaikki kaikessa, mutta tarvitsen omaakin tilaa hengittää ja elää. Kaipasin tasapainoa, jotta jaksaisin vanhempana, enkä hukkaisi omaa itseäni äitiyteen. Vauvavuosina, etenkin korona-aikana, olin tukahtua siihen, että päivät kuluivat kotona neljän seinän sisällä, vieläpä maaseudulla ja juttutoverina oli ainoastaan polvenkorkuinen jokelteleva pallero, joka ei hetkeksikään osannut päästää irti äidistä. Kaipasin aikuista seuraa, omaa aikaa ja itseni kehittämistä muutenkin, kuin bodyjen organisoinnissa eri koko- ja värisarjoihin. Toisaalta, ei ole myöskään lapsen edun mukaista, että äitinä keskittyisin vain ja ainoastaan häneen, samalla väsyen ja unohtaen itseni. Kuka lie onkaan meille uskotellut, että äitien täytyisi kyetä aivan kaikkeen ja olla täydellisiä? (Sinkkonen, 2020.) 

Hakiessani opiskelemaan ja saadessani opiskelupaikan Proakatemialta, olin riemuissani siitä, että saisin viimein kaivettua itsestäni esiin muutakin kuin äidin ja vaimon. Arki tulisi olemaan tasapainoilemista ja minua jännitti hypätä uuteen elämänvaiheeseen, mutta olin kuitenkin innoissani. Siitä voidaan sitten käydä erillinen keskustelu, ovatko äidilliset piirteet hävinneet mihinkään Proakatemiallakaan. Ehkä ei tarvitsekaan. Nyt, kun ensimmäinen vuosi alkaa olla jo paketissa, on todettava, että kokonaisuus on ollut erittäin haastava ja pysyy juuri ja juuri kasassa. Se kuitenkin toimii, mikä riittää tässä ja nyt, sillä opiskelu on mahdollistanut minulle jo tähän mennessä paljon enemmän, kuin olisin osannut kuvitellakaan. Tässä esseessä käyn kuitenkin hieman läpi tätä kokonaisuutta ja toivon avaavani joidenkin silmiä siitä, miten tämä kaikki oikein onnistuu.  

Kokonaisuuksien hallinta 

Perheeseemme kuuluu minun ja puolisoni lisäksi 3- ja 1,5-vuotiaat lapset. Asumme Tampereen maaseudulla, jonne joukkoliikenne kulkee huonosti, ja kun kulkee, matkassa keskustaan kestää tunti. Automatka Tamkille vie 25 minuuttia. Päiväkoti on työmatkalla, mutta silti 10 kilometrin päässä kotoa. Arkea rytmittää puolison 7-15.30 päivätyö vaihtelevilla työmailla, sekä minun opiskelut.  

Kalenteri ja aikataulutus arjen sujumiseksi on kaiken a ja o. Suosin kalenterikutsuja, automaatioita ja värikoodeja. Vihaan paperikalenteria, sillä se tuottaa ylimääräistä työtä, kun taas puhelin kulkee aina ja kaikkialla, helposti. Koodaan perheeseemme vaikuttavat tapahtumat niin, että ne tulevat myös puolisoni nähtäväksi pilvipalvelun kautta ja henkilökohtaiset juoksemiseni jätän täyttämään vain omia päiviäni. Ärsyynnyn, jos tapahtumia täytyy poimia sieltä ja täältä, sillä silloin sovittuja asioita helposti unohtuu. Ei ole yksi tai kaksikaan kertaa, kun olen ollut kirjoittamassa palaveria ylös kalenteriin tai viestiä toiselle henkilölle, kun asiani keskeytetään pienten rakkaiden toimesta ja unohdan palata siihen kokonaan.  

Päivämme on suunniteltu tarkkaan ja meille itsellemme toimivasti. On mietitty kokonaisuus siitä, kuka kulkee sillä autolla, missä turvaistuimet ovat, missä välissä lapset viedään päiväkotiin ja milloin vaihdetaan iltapäivällä autoja, jotta taas turvaistuimet voivat kurvata hakemaan lapsia. Nimittäin, kun perheessä vaikuttaa rakennusala, vaikuttaa siinä usein myös pakettiauto, eikä samaan yhtälöön sovi suositusten mukaiset turvaistuimet kahdelle lapselle. Lisäksi huonot joukkoliikenneyhteydet kotoa kaupunkiin vaikeuttavat kulkemista. 

Kauppaostokset ajoitetaan erikseen ilta-aikaan tai jollakin tapaa työmatkalle niin, että koko perhe kuitenkin pääsee valmiin ruuan ääreen heti kotiin päästyään. Tiettyinä päivinä mummo laittaa ruuan niin, että siitä riittää seuraavallekin päivälle ja toisina päivinä seuraavan päivän ruoka tehdään valmiiksi jo illalla.  

Rakennusala tuo tullessaan myös aikaiset aamut. Ajoittain vain yhden auton ollessa käytössä, koko perhe lähtee liikkeelle niin, että isän työvuoro voi alkaa seitsemältä työmaalla. Tätä ennen on viety lapset päiväkotiin ja minut koululle. Näin ollen myös päivät päättyvät ajoissa ja lapset menevät aikaisin nukkumaan, kuuden ja seitsemän välissä. Tämä sopii heille onneksi luonnostaan ja me vanhemmat saamme illasta hieman omaa aikaa.  

Tukiverkko 

Meidän molempien vanhemmat ovat korvaamaton apu lastenhoidossa. Vaikka puolisoni tuki opiskeluille on suunnaton, tarvitsee myös hän omaa aikaa. Jos opinnoissa illat venähtävät pitkiksi, on äitini usein mahdollista tulla hoitamaan lapsia ja kevittää puolisoni hoitovastuuta. Välillä yökylät viikonloppuisin molemmilla isovanhemmilla antavat myös meille itsellemme aitoa palautumisaikaa, kun saamme nukkua hieman pidempään. Elävissä herätyskelloissa kun on se huono puoli, ettei niitä voi laittaa pois päältä tai torkuttaa. Hoitovastuun antaminen isovanhemille luo myös tilaa lasten ja isovanhempien välisen suhteen ja kallisarvoisten muistojen muodostumiselle. Tajutessani tämän, lakkasin tuntemasta syyllisyyttä siitä, kuinka paljon isovanhemmat meitä auttavatkaan. Myös muut sukulaiset ja ystävät ovat tarjonneet hoitoapua. On helpottavaa tietää, että apua on tarvittaessa saatavilla. 

Kaikille isovanhempien ja muiden läheisten tarjoama tuki ja lastenhoitoapu ei kuitenkaan ole mahdollista. “Suomalaisen Työn Liiton tutkimuksesta selviää, että lähes puolet (49 %) suomalaisista kaipaa tukea lasten hoito- ja kasvatuspalveluihin” (Suomalaisen Työn Liitto 2017). Suomen suuriin opiskelijakaupunkeihin muutetaan joka puolelta maata, usein pienemmiltä paikkakunnilta, jolloin lähipiiri ja tukiverkko on kaukana. Apua voi olla vaikea hakea ja saada, tai tieto on vaikeasti löydettävissä, mikäli arki on kiireistä ja paikkakunta vieras. Onneksi kuitenkin nykyään on saatavilla monenlaista lastenhoitoapua palveluina, joista uusimpana ja kekseliäänä esimerkkinä tamperelainen Lastenparkki yöhoitoa varten (Otsamo 2024). Omaa tukiverkkoa ei koskaan kannata pitää itsestäänselvyytenä ja siksi arvostankin oman lähipiirimme panosta suuresti. Toisaalta en myöskään häpeile mahdollisuuttamme perheen tukeen, sillä elämäntilanteet ovat kaikilla erilaisia, eikä meidän tarvitse jättää apua käyttämättä vain siitä syystä, että sitä ei ole kaikille mahdollista yhtä helposti saada.  

Jaksaminen ja samaistuminen 

Perheellisten opiskelijoiden jaksamisesta verrattuna lapsettomiin opiskelijoihin on hyvin vähän tutkimustietoa Suomessa. Vaikka voisi olettaa, että opiskelijavanhemmilla olisi suurempi riski kuormittumiseen ja uupumiseen, ei merkittävää eroa näiden ryhmien välillä ole pystytty osoittamaan. Voidaan kuitenkin todeta, että mitä paremmin perhearjen ja opiskelun välinen palapeli onnistuu, sitä paremmin perheelliset opiskelijat voivat (Salminen 2017, 62.) 

Välillä jaksaminen on koetuksella erityisesti silloin, kun kalenteri täyttyy menoista ja perheen ja koulun yhteensovittaminen vaatii vaivannäköä. Koen usein myös molemminpuolista syyllisyyttä; mikäli käytän koulun aikaan perheen kustannuksella tai toisin päin. Koen kuitenkin tulleeni tiimissäni ymmärretyksi siinä, että yritän parhaani ja haluan aidosti olla mukana niissä asioissa, mihin lupaudun. Välillä saatan innostua ja kiinnostua useammasta asiasta, mutta mikäli en koe jonkin projektin vastaavan odotuksiani tai se vie liian paljon energiaa, sanon siitä rehellisesti ja jättäydyn pois antaen muille tilaa. Turhan takia en kuitenkaan halua kokeilla hieman sitä ja vähän tuota. On kuitenkin tärkeää kiinittää huomiota niihin asioihin, joihin kiinnostusta ja motivaatiota aidosti riittää, ja jotka antavat enemmän kuin ottavat.   

Vaikka tutkimusnäyttö uupuukin, niin omalla kohdallani tiedostan korkean riskin uupumiseen. Yhteensovitettavien osa-alueiden määrä, aikataulutus ja stressi vaikuttavat tähän. Olen opetellut elämään itselleni, omalle perheelleni ja omille unelmilleni; mitä enemmän pyrkii miellyttämään muita ja elämään ulkopuolisten odotusten mukaan, sitä korkeampi riski uupumiseenkin on (Sorkkila ja Aunola 2019). Välillä on kuitenkin kuormittavaa yrittää selittää muille, toisenlaista elämänvaihetta eläville ystäville ja tiimikavereille, miksi meille ei sovi kovinkaan usein tapaamiset arkisin vapaa-ajalla tai miksi en jää pidempään kouluun; pyhitän aikaa omalle ja perheen yhteiselle läsnäololle ja levolle. Myöskin viikonloppumenot ovat hyvin rajattuja, sillä palautumiselle on varattava aikaa. Kuormittavasta arjesta huolimatta haluaisi kuitenkin parhaansa mukaan ylläpitää myös suhteita ystäviin ja muihin läheisiin, mikä tuottaa ajoittain riittämättömyyden tunnetta.  

Etenkin opintojen alussa arjen tasapainottaminen oli vaikeaa. Opiskelijatapahtumia ja tiimiytymiseen varattuja tilaisuuksia oli todella paljon. Välillä koin, että jään paitsi jostakin tärkeästä tai en saa ystäviä, jos en osallistu tapahtumiin myös ilta-aikana. Tunne tunnetaan termillä FOMO (fear of missing out), joka on yhä enenevissä määrin lisääntyvä ilmiö etenkin nuorten keskuudessa (Sarkkinen 2021). Yhdistettynä uuteen elämäntilanteeseen, kuten opintojen aloitukseen, stressiin ja uupumukseen, voi käsillä olla kuormittava oravanpyörä, ellei omia tarpeitaan osaa priorisoida. Esimerkiksi kaverisuhteita opiskelutovereihin luodaan paljon myös vapaa-ajalla ja minun oli luotettava siihen, että riitän sellaisena, kuin “virka-aikana” olen. Toki lähden moneen mukaan silloin, kun minulla on mahdollisuus omaan aikaan, mutta paljon on jäänyt välistäkin. Uskon kuitenkin, että pysyn hyvin mukana menossa silloin, kun mahdollisuus siihen on.  

Lapsettomien opiskelijoiden voi olla hankala samaistua perhe-elämän vaatimuksiin. Lapset, sekä heidän tarpeensa ja kasvattamisensa tulee aina olemaan päätyöni ja kaikki muu tulee niiden jälkeen toissijaisena. Tämä voi tuntua ystävistä ja opiskelukollegoista kylmältä tai välinpitämättömältä heitä kohtaan, mutta todellisuudessa se on rakkautta perhettäni kohtaan. Tämä ei aina myöskään tarkoita sitä, että minä äitinä huolehdin aina lasten tarpeista ensimmäisenä, vaan riittää, että varmistan tutun ja turvallisen aikuisen olevan huolehtimassa heidän tarpeistaan. Haluan kuitenkin olla myös läsnäoleva vanhempi. Pyrimme yhdessä puolisoni kanssa tasapuolisesti vuorottelemaan esimerkiksi sairasteluiden aikana hoitovastuissa ja priorisoimaan toinen toisemme tärkeitä tapahtumia töissä ja opinnoissa.  

Parisuhde ja lapset  

Ilman toimivaa parisuhdetta ja puolison kannustusta arjestamme ei tulisi yhtikäs mitään. Puolisoni on omina ammattikorkeakouluvuosinaan ollut osa tiivistä kaveriporukkaa, joka yhä kymmenen vuoden jälkeenkin pitää aktiivisesti yhteyttä. On ollut helppo saada ymmärrys niille tilaisuuksille, kun olen halunnut lähteä tutustumaan ja tiimiytymään.  

Jo esikoisen odotusajoilta saakka myös isää on neuvolasta saakka osallistettu paljon ja olemme opetelleet tasa-arvoiseen vanhemmuuteen. Vaihdettujen vaippojen lukumäärästä kisailu, tosissaan ja ei niin tosissaan, lukeutuu lähinnä keskinäiseen huumoriin ja päiviin, kun molemmat käyvät äärimmäisillä kierroksilla. Kun työmäärä on tuntunut epätasaiselta, asiasta on keskusteltu ja etsitty parempia ratkaisuja. Tämä lisää myös tasavertaisuuden tunnetta parisuhteessa, kun työnjako on tehty hyvässä yhteisymmärryksessä ja asioista sovitaan ja puhutaan avoimesti. Meistä tuntuu kummaliselta ajoittain ulkopuolelta tulevat ihmettelyt siitä, kuinka isäkin pärjää kahden lapsen kanssa. Sellaisia supervoimia en ole itse ainakaan äitiydestä vielä löytänyt, joiden avulla voisin asettua isän yläpuolelle osaamisessani. Kun vanhempien parisuhde voi hyvin, myös lapsilla on hyvät löhtökohdat. Myös Suomen arvostetuin lastenpsykiatri Jari Sinkkonen siteraa vanhempien parisuhteen olevan lapsen emotionaalinen pesä. Myös tutkimusten mukaan vanhempien parisuhteella ja lasten hyvinvoinnilla on suora yhteys. (Sinkkonen 2020.)  

Minua lohduttaa suuresti se, kuinka tyytyväisiä lapset päivähoitopaikkaansa ovat. Pienet ryhmäkoot yksityisessä maalaispäiväkodissa ovat varmasti avainasemassa hoitajiin luotujen turvallisten kiintymyssuhteiden lisäksi. Lapset tarvitsevat vanhemmista erossa olonsa ajaksi turvalliset hoitajat, joihin luottaa ja kiintyä, ja se näkyy meidänkin lapsissa tyytyväisyytenä vapaa-ajalla (Sinkkonen 2020). Hyvä ja aktiivinen yhteistyö kodin ja päiväkodin välillä auttaa ymmärtämään puolin ja toisin tarpeitamme ja opiskelun asettamia haasteita arkeemme.  

Some 

Suurin haastaja omassa ajankäytössä ja keskittymisessä on puhelimen käyttö. Olen paljon kiinnittänyt viime aikoina huomiota siihen, kuinka paljon itsekin tulee tuhlattua aikaa sellaisten sisältöjen selaamiseen, jotka eivät tuota lisäarvoa itselleni lainkaan. Kamppailen sen kanssa, että saisin ruutuaikaa vähennettyä, sillä kaikki siihen käytetty aika on pois itsensä kehittämiseltä, opinnoilta ja perheeltä. Pahimmillaan netin ja älypuhelimen liikakäyttö voi tulla lapsen ja vanhemman välisen kiintymyssuhteen tielle, mitä tahtoisin viimeiseen asti välttlää (Sinkkonen 2020).  

Kuitenkin raskaiden päivien jälkeen, lasten mentyä jo nukkumaan, aivojen heittäminen narikkaan selaamalla aivottomasti somen lyhytvideoita tuntuu välillä parhaalta tavalta palautua. Käsitys on todella virheellinen, sillä nopeat dopamiinipiikit vain kuormittavat väsynyttä kehoa entisestään. Etsinkin tällä hetkellä muita keinoja, jotka toimivat itselle palautumiseen ja jotka eivät liity millään tavalla digilaitteisiin. Tuntuu, että niitä pikkuhiljaa alkaakin löytymään. Sen tiedostaminen, että omaan hyvinvointiin ja tehokkaaseen palautumiseen keskittyminen on ensiarvoisen tärkeää, on kantanut minua tänä lukuvuonna kaikista pisimmälle.  

Lähteet  

Otsamo, K. 2024. Tamperelainen terveydenhoitaja keksi uuden palvelun, josta moni väsynyt vanhempi on haaveillut. Aamulehti 13.4.2024. Viitattu 13.4.2024. Vaatii käyttöoikeuden. https://www.aamulehti.fi/perhe/art-2000010336533.html  

Salminen, E. 2017. Korkeakouluopiskelun ja vanhemmuuden yhteensovittaminen Suomessa – hyvinvointia ja haasteita. Yhteiskuntatutkimuksen tutkinto-ohjelma. Tampereen yliopisto. Pro gradu –tutkielma. Viitattu 13.4.2024. https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/102324/1510910472.pdf?sequence=1&isAllowed=y 

Sarkkinen, M. 2021. FOMO ja työelämä – enhän jää mistään paitsi? Työterveyslaitos 30.3.2021. Verkkolehti. Viitattu 13.4.2024. https://www.ttl.fi/tyopiste/fomo-ja-tyoelama-enhan-jaa-mistaan-paitsi 

Sinkkonen, J. 2020. Onnellinen Lapsi. Helsinki: WSOY.  

Sorkkila, M. & Aunola, K. 2019. Risk Factors for Parental Burnout among Finnish Parents: The Role of Socially Prescribed Perfectionism. Journal of Child and Family Studies 2020 (29), 648–659. 

Suomalaisen Työn Liitto. 2017. Tutkimus: Pikkulasten vanhemmat kaipaavat tukea työskentelymahdollisuuksiin ja arjen tukiverkostojen luomiseen. 11.5.2017. Viitattu 13.4.2024. https://suomalainentyo.fi/tutkimus-pikkulasten-vanhemmat-kaipaavat-tukea-tyoskentelymahdollisuuksiin-ja-arjen-tukiverkostojen-luomiseen/ 

Tilastokeskus. 2023. Äidit tilastoissa 2023. Verkkosivu. Viitattu 12.4.2024. https://www.stat.fi/tup/poimintoja-tilastovuodesta/aidit-tilastoissa.html