Nyky-yhteiskunnassa ei enää liiku samanlaiset työhön liittyvät ajatukset ja unelmat. Siinä missä omat vanhempamme ja varsinkin isovanhempamme tekivät työtä kuin työtä siksi, että leipä oli saatava pöytään, etsitään nykyään ennemmin unelmatyötä. Työstä ei riitä palkkioksi enää yksinään raha, vaan työn täytyy tuoda elämään muutakin. Ei ole mielestäni hölmöä unelmoida unelmaduunista, kun työn tekemiseen menee elämästä melkoinen siivu.

Kirjassa Unelmahommissa, jonka on kirjoittanut kaksikko Satu Rämö sekä Hanne Valtari, käsitellään ihanan lennokkaasti ja inspiroivasti aihetta unelmaduuni. Kirja ihan oikeasti inspiroi itseäni siinä määrin, että se sai lähtemään tuumasta toimeen (kirjaimellisesti, tämän esseen lisäksi myös blogipostausten muodossa). Suosittelenkin kirjaa sinulle, mikäli et ole ihan varma, mitä haluaisit tehdä tulevaisuudessa työksesi tai jos yrittäjyyden tuomat hyvät puolet tuntuvat kaukaisilta ja arveluttavilta.

”Tee työ siitä, mistä pidät”

Mitä sinä tykkäät tehdä eniten elämässäsi? Nuorempana pidin musiikista, kirjoittamisesta ja piirtämisestä ehkäpä kaikkein eniten. Silloin haaveilin muusikon, kirjailijan tai taiteilijan urasta sen enempää kyseenalaistamatta, elättäisikö sillä itsensä. Halusin vain tehdä jotakin, mistä oikeasti pidän ja minkä takia jaksan nousta sängystä ylös aamuisin. Enää en haaveile samalla lapsuuden naiiviudella näistä ammateista, vaikka joitakin murusia on silti jäänyt elämään. Haluaisin edelleen kirjoittaa kirjan tai ainakin sisällyttää työhöni kirjoittamisen. Nautin istua tietokoneen ääressä (tai vihkon, joskus on kiva palata niin sanotusti juurilleen) ja näpytellä aivojen täytettä ulos sanoina ja lauseina.

Teini-iässä tajusin, että luovuuden voi yhdistää työhön muullakin tavalla, kuin piirtämällä. Näin hainkin kampaajaksi ja koin alalle valmistuttuani löytäneeni vihdoin sen oman reittini. Työssä yhdistyikin todella paljon sellaisia elementtejä, jotka ruokkivat sisäistä luovuuttani. Työssä saan myös olla jatkuvasti tekemisissä ihmisten kanssa, mikä on itselleni yksi elementti, mistä pidän. Huomasin kuitenkin pitkää päivää tehtyäni muutaman vuoden, että pelkkä sykkiminen sosiaalisessa työympäristössä söi voimavarojani toden teolla. Lisäksi minun oli vaikea sanoa ”ei”, jolloin venyin ja vanuin omien rajojeni ulkopuolelle, mikä ei sekään tehnyt hyvää työstä palautumiselle. Vaikka pidin työstäni, lähdin etsimään jotakin uutta, vihreämpää nurmea aidan toiselta puolelta.

Nyt kirjoitan kauneusblogia ja ylläpidän muita somekanavia tavoitteellisesti ja ansaitsen sillä hyviä sivutuloja opintojeni ohessa. Aluksi pidin ajatusta somella tienaamisesta aivan naurettavana höpönhöpönä. Se on kuitenkin aitoa intohimoa ja paloa siihen, mitä teen. Teen töitä mielelläni ympäri vuorokauden, joskus teen töitä lauantaisin ja sunnuntaisin ja joskus iltamyöhään. Tällaisesta vapaudesta Unelmahommissa- kirjassa puhuu myös Hanne Valtari, joka kirjoittaa Lähiömutsi- blogiaan päivätyökseen. Tämä inspiroi minua haaveilemaan entisestään sitä, että tekisin omista intohimon kohteistani itselleni päivätyön. Miksei muka somella voisi menestyä?

Olen alkanut näkemään unia kampaajan työhön palaamisesta. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun näin käy. Haaveilen värien sekoittelusta, asiakaspalvelusta, tyytyväisistä asiakkaista ja oman bisneksen suunnittelusta. Olenpa jopa haaveillut omasta kampaamostakin. Ehkäpä aiempi tyylini toimia ”vain kampaajana” ei täyttänytkään ihan kaikkia niitä unelmatyön rasteja, mitä olisi voinut. Mutta mitä jos yhdistäisinkin siihen jotakin muuta? Yksinäisemmästä sometyöstä saan hyvän vastakohdan sosiaaliselle kampaajan työlle. Sometyössä vuorovaikutus tapahtuu somessa, mutta kaikki työ sisällön suunnittelusta aina sen luomiseen saakka on aika yksinäistä puuhaa. Vanhemmiten olen alkanut kaipaamaan sellaisia päiviä, jolloin ei tarvitse puhua kenellekään. Illalla yhteistyövideota kuvatessani huomaan, että ääni on käheä juuri siksi, etten ole käyttänyt sitä koko päivänä. Tavallaan aivan supernautinnollista tehdä töitä yksin, nähdä töidensä hedelmät ja todeta, minä tein tuon!

”Haluatko tehdä harrastuksestasi työn? Siitähän lähtee kaikki ilo!”

Minut on opetettu uskomaan ajatusta, ettei harrastuksesta kannattaisi tehdä työtä. Kun harrastuksesta tulee työ, loppuu kaikki ilo kuin seinään, kivat jutut tuntuvat pakkopullalta ja niistä muuttuu suoritteita. Eli ei, harrastuksesta ei missään nimessä saa tehdä työtä.

Miksi silti koen olevani juurikin päinvastaisella tiellä? Kun päätin antaa mahdollisuuden tehdä harrastuksestani osa-aikatyön, olin innoissani. Kokeillaan, mihin tästä on. Kun tajusin, että joskus edessä voi olla tilanne, jossa pystyn elättämään itseni täysin harrastuksellani, olo oli käsittämätön. Kuukausittaiset tulot tekivät tasaista nousukäyrää ja pystyin nostamaan hintojani sisällöntuottajana korkeammiksi. Samalla heräsi kysymys, miksei harrastuksesta kannattaisi tehdä työtä?

Ajatellaanpa niin, että ihanaan harrastukseesi palaisi aikaa todella paljon vuorokaudesta. Haluaisit käyttää siihen enemmänkin aikaa, mutta 8 tuntia vuorokaudesta menee johonkin tylsään, perusduuniin, jossa käyt vain siksi että saat oravanpyörän pyörimään. Miksen käyttäisi tuota 8 tuntia rakkaaseen harrastukseeni ja ansaitsisi samalla rahaa? Arki ei tuntuisi enää niin oravanpyörältä, kun tekeminen on mielekästä ja siihen haluaa panostaa täysillä. Työn ei tarvitse olla suora linja harrastuksestasi, esimerkiksi jos harrastat jalkapalloa, sinun ei tarvitse olla ammattijalkapalloilija. Tai jos rakastat kirjoittamista, sinun ei tarvitse olla kirjailija. Voit olla copywriter, sisällöntuottaja, bloggaaja, toimittaja, markkinointitekstien väsääjä.

Millainen olisi sitten oma unelmaduunini? Olen mielestäni aika lähellä vastausta. Ehkäpä minulla olisi se kampaamo tai tosi hyvä vuokratuolipaikka vanhassa työpaikassani, jossa työporukka oli timanttia ja tilat viihtyisät. Lisäksi voisin ylläpitää tuloksellisesti blogia ja sometilejäni ja käyttää niihin aina kaudesta riippuen enemmän aikaa. Kampaajantyössä on aktiivisempia kausia, jolloin kannattaa tahkota nimenomaan kampaamossa töitä. Hiljaisemmat jaksot voisin hyödyntää sisällöntuotantoon, jolloin liiketyöskentelyä voisi olla vähemmän. Tämän tyyliseen työhön voisin yhdistää tarpeideni ja taitojeni mukaan muutakin, mutta nämä tuntuvat oikeasti potentiaalisilta ideoilta. Mitä jos lähdin kuitenkin kampaamosta etsimään liian kauas unelmaduuniani? Jos se olikin ihan siinä käden ulottuvilla, mutta ajattelin onnen löytyvän jostain täysin päinvastaisesta?

Tunnistan olevani kyllästyvää sorttia. Tarvitsen työn, jossa voin itse määrittää työnkuvaa mahdollisimman paljon, tehdä monipuolisia asioita sitä mukaan, millainen aktiivisuustasoni on. Kirjassa Hanne sekä Satu molemmat kuvailevat yrittäjyyden hyviä puolia juurikin niin, että kun työstä pitää, voi sitä tehdä itselleen sopivassa rytmissä. Se ei tarkoita, että töissä pitäisi olla 8-16 välillä joka päivä, vaan että tietyt tehtävät voi tehdä esimerkiksi aamulla ja tietyt illalla, oman virkeystason mukaan. En ole koskaan sopinut tavalliseen työrytmiin ja minua on haukuttu laiskaksi ja saamattomaksi. Nyt yksin työskenneltyäni pari vuotta, huomaan saavani todella paljon aikaiseksi silloin, kun saan itse määritellä, koska mitäkin teen. Kaikki tulee hoidettua aikataulussa.

Joka työssä on ”tylsiä töitä”

Vaikka kirjassa puhutaan paljon unelmatöistä ja niiden ihanista, hyvistä puolista, mainitaan kirjassa myös se, että kaikissa töissä on ne vähemmän kiinnostavat ja tylsät työt. Ei ole olemassa työtä, jossa ei ole mitään negatiivista. Joskus tylsä työ voi vaihdella, toisena päivänä jokin homma ei tunnu yhtä kivalta kuin toisena. Kampaajan työssä inhosin siivoamista. Yllättävän sottaavaa hommaahan se on, mutta oman ja muiden työskentelymukavuuden vuoksi siivoaminen on välttämätöntä. Osa kampaajista ulkoistaa liikkeen perussiivouksen, mutta jokapäiväistä pikkusotkua aiheutuu ihan jo leikatuista hiuksista, värikipoista ja asiakkaiden kahvittamiseen käytetyistä kahvikupeista. Tiskiä, pyykkiä, lakaisua, pölyjen pyyhkimistä. Ärsyttävää hommaa. Mutta ne mukavat työt nousevat ehdottomasti näiden yläpuolelle, joten hommasta pääsääntöisesti sai hyvää fiilistä ja intoa.

Sitä tässä olen nyt miettinyt, että olisinko löytänyt näitä ajatuksia, joita unelmatyöstä nyt omaan, jollen olisi tullut Proakatemialle? Aluksi ajattelin, että olisin. Puoliso kuitenkin huomautti, että somen tavoitteellinen tekeminen on alkanut nousemaan hurjaa vauhtia koulun alettua. Joten sanoisin, että ei tämä ihan turha paikka ole (vaikka välillä kieltämättä on epäilyttänyt) ja omia mahdollisuuksia on tullut punnittua laajemmalla linssillä. Tuntuu, että tulevaisuudessa saatan uskaltaa rohkeammin. Sitä Unelmahommissa- kirjassakin moneen otteeseen todettiin, tarvitsee vaan ryhtyä hommiin, ottaa se eka loikka. Jos ei hyppää pyörän selkään, ei voi päästä eteenpäin.