Mistä alkaisin?

Aloittamisen vaikeus. Tuo useimmille meistä tuttu, epätoivottu peikko, joka lymyilee milloin minkäkin askareen välittömässä läheisyydessä kuiskutellen korvaamme ”mutkua” ja ”mitä jossia”. Se roikkuu tiukasti kiinni deadlineaan lähentelevän esseen nurkassa, kotitöissä, sen korjattavan takintaskun saumassa ja lapsen vauvakirjan täyttämistään odottavilla sivuilla. Välillä saatamme kyetä ottamaan siitä niskaotteen ja karistamaan sen nurkista pyörimästä, mutta aina se löytää tiensä takaisin.

Asioiden venyttämiselle, vitkuttelulle ja välttelylle on olemassa virallinen termi, prokrastinaatio. Ihminen lykkää tehtäviensä hoitamista aina vaan kauemmas, vaikka niiden tekeminen olisi välttämätöntä ja asioiden hoitamisella lopulta olisi prokrastinoijalle itselleen positiivisia vaikutuksia. Asioiden lykkäys voi siis koskea myös ihmiselle itselleen merkityksellisiä ja tärkeitä asioita, ei pelkästään ikäviä ja vastenmielisiä tehtäviä.

Terveystalon työterveyshuollossa psykologina toimivan Annamari Heikkilän mukaan prokrastinaatio ei ole sama asia, kuin laiskuus (Sarkkinen 2018).  Siinä missä laiskottelu tekee välillä hyvää, eikä sopivassa määrin tapahtuvasta laiskottelusta tulisi tulla huono omatunto tuo aikaansaamattomuus sen sijaan syyllisyyden ja häpeän tunteiden lisäksi mukanaan aimo annoksen stressiä ja kuormitusta (Sarkkinen 2018).

Vitkuttelun vakavat vaikutukset

Asioiden lykkääminen ei vain aiheuta stressiä, vaan voi myös aiheuttaa monenlaisia muita ongelmia. Koulutehtävien palauttaminen deadlinen jälkeen tai vaikkapa laskujen maksaminen myöhässä voivat pidemmän päälle tuoda todella vakavia ja kauaskantoisia ongelmia. Myös esimerkiksi työ- ja yritysmaailmassa aikaansaamattomuuden vaikutuksena voivat muun muassa sopimukset ja kaupat jäädä tekemättä ja ylennykset saamatta (Sarkkinen 2018).

Nopeat porkkanat

Psykologi Annamari Heikkilän mukaan nopeat palkinnot motivoivat ihmisiä toimimaan ja tällaisten ollessa näköpiirissä asioiden lykkääminen on epätodennäköisempää. Yleensä lykkäämme isoja ja vaikeasti hahmotettavia tehtäviä, kuten gradun aloittamista tai älyllisesti monimutkaisia, osaamistamme haastavia tehtäviä ja tartumme helpommin ja nopeammin hommiin, joissa tiedämme olevamme hyviä ja joista saamme palkinnon nopeasti. (Sarkkinen 2018.)

Ihminen siis hakee luontaisesti nopeaa tyydytystä ja hakeutuu sen lähteiden äärelle. Nykymaailma tarjoaa tähän oivat mahdollisuudet ja dopamiini onkin jokaisen hyvinvointivaltiossa elävän käden ulottuvilla jatkuvasti. Sosiaalinen media tarjoilee meille jatkuvaa kevyttä ja kivaa palautetta, tai vähintäänkin ”nollaa” aivomme (todellisuudessa tuuttaa aivomme täyteen turhaa ärsykettä, joka jostain syystä tuo meille mielihyvää) ja vie ajatuksemme pois epämiellyttävistä, pakollisista tehtävistä ja muista ikävistä tosielämän vaatimuksista.

Tästä syntyy kierre, jossa sosiaalinen media vie aikamme, ajatuksemme ja surkastuttaa aivokapasiteettiamme samalla, kun oikeasti suorittamista ja hoitamista vaativien tehtävien lista vain kasvaa kasvamistaan, deadlinet paukkuvat ja sitä myötä stressi vain voimistuu ja asioihin on aina vaan vaikeampi tarttua.

Vaikutus (ammatti-)identiteettiin

Tunne siitä, että ei saa tarpeeksi tai mitään aikaiseksi voi heikentää omaa hyvinvointia merkittävästi ja hyvin monella tasolla. Se voi Heikkilän mukaan myös heikentää ammatillista itsetuntoa (Sarkkinen 2018). Esimerkkinä hän käyttää lääkäriä, joka oli siirtynyt potilastyöstä suunnittelutyöhön, jossa hän toimi myös johtavassa asemassa. Kyseinen lääkäri oli ennen kokenut olevansa työssään tehokas, mutta uuden työtehtävänsä myötä hän koki, ettei saa mitään aikaiseksi. Tämä heikensi lääkärin ammatti-itsetuntoa ja luottamusta omiin kykyihin ja toimintaan. Heikkilän mukaan kyse oli hyvin pitkälti siitä, että aiemmassa työssä itse työ oli konkreettisempaa ja se oli pakko suorittaa tietyssä tahdissa. Uudessa työssä vaadittiin paljon suunnittelua ja oman työn tulosten tunnistamista ja näkyväksi tuomista. Tällainen työn niin sanottu epämääräisyys voi Heikkilän mukaan helposti altistaa prokrastinaatiolle. (Sarkkinen 2018.)

Voin hyvin samaistua tarinaan. Tehdessäni konkreettisia asioita olen hyvinkin tehokas ja aikaansaava ja saan usein kiitosta siitä, että teen montaa asiaa yhtä aikaa ja kaikki niistä yleensä etenevät. Korkeakouluopiskelun aloitettuani olen ollut suorastaan järkyttynyt siitä, kuinka kauan aikaa voikin asioiden suunnittelusta toteutukseen kestää. Monet asiat opiskelussa vaativat suuren määrän suunnittelutyötä. Proakatemialla prosessia vaikeuttaa ja hidastaa ainakin omalla kohdallani eksponentiaalisesti se, että yleensä projektissa ja prosessissa on useita muitakin ihmisiä, jotka kaikki suunnittelevat yhtä aikaa samaa asiaa ja joiden mielipiteet ja ideat tulisi kyetä ottamaan huomioon. Tuntuu, että matka itse ideoinnista toteutukseen on loputtoman pitkä. Itse yleensä nopeatempoisena, mutta jokaisen yksityiskohdan täydelliseksi hiovana ihmisenä en tunnu enää saavan aikaan mitään, koska itse suunnitteluosuudet akatemialla ja isolla porukalla tehdessä ovat jo niin pitkiä, että menetän kaiken kosketuksen konkretiaan – pelkillä ideoilla ja mielikuvilla en pysy tekemisessä kiinni.

Sarvista härkää ja peruna kerrallaan

Siskoni, joka voisi kilpailla multitaskauksen maailmanmestaruuskisoissa tullen takuuvarmasti kultasijalle muistuttaa minua syömään perunan kerrallaan. ”Sulla on nyt paljon lautasella, mutta peruna kerrallaan Hanna, peruna kerrallaan.” Tämä on mielestäni aina hyvä ja rauhoittava muistutus. Usein yritämme joko hoitaa kaiken kerralla, jolloin todennäköisesti hoidettavien tehtävien määrä vain saa meidät aivan sekaisin ja hengästyksiin, eikä mihinkään pysty tarttumaan, tai sitten lamaannumme tehtävävuoren edessä, emmekä edes yritä kiivetä sen päälle.

Toinen hyväksi havaitsemani keino on ajan palasteleminen. Olen itse todennut omaan työskentelyyni ja keskittymiskyvylleni sopivaksi Pomorodo-tekniikan, jossa työskennellään tauotta 25 minuuttia. Laitan itse puhelimen hälyttämään 25 minuutin kuluttua ja työskentelyn ajaksi puhelimen kokonaan pois näkyvistä. Puhelin pöydällä tai muualla näköetäisyydellä häiritsee keskittymistä, vaikkei sitä edes käyttäisi. Ruudulle pompsahtavat ilmoitukset häiritsevät työskentelyä takuuvarmasti. Tänä puhelinorjuuden aikana on suorastaan vapauttavaa olla tuo 25 minuuttia kerrallaan puhelimen ulottumattomissa.

25 minuutin tehokkaan työskentelyn jälkeen on aika pitää viiden minuutin tauko. Tämän jälkeen työskennellään taas 25 minuuttia ja niin edelleen. Neljän 25 minuutin tauon jälkeen on aika pitää pidempi, 30 minuutin tauko, minkä jälkeen on taas latautunut seuraaviin työskentelysessiohin.

Mielestäni Pomodoroa voi hyödyntää niin työssä, opiskeluissa, kuin vaikka kotitöissäkin. Koska prokrastinoinnissa on usein kyse nimenomaan liian haastavien, epämääräisen kokonaisuuksien hahmottamisesta ja niihin tarttumisesta voi tällainen sopivan lyhyiksi aikajaksoiksi konkretisoitu työskentelytavoite olla avain asioiden eteenpäin viemiselle. Peruna kerrallaan.

Lähteet:

Koulutus.fi. Pomodoro on kokeilunarvoinen ajanhallintamenetelmä. 18.2.2022. Verkkosivu. Viitattu 30.10.2023. https://www.koulutus.fi/artikkelit/pomodoro-tekniikka-on-toimiva-ajanhallintamenetelma-17172

Sarkkinen, M. 2018. Työterveyslaitos. 25.09.2018. https://www.ttl.fi/tyopiste/tuottaako-tehtavaan-tarttuminen-vaikeuksia-karsitko-vetkuttelusta-tasta-ilmiossa-on-kyse