Jos saisin lähteä kaljalle (tai tässä tapauksessa varmaan jallulle) kenen tahansa kanssa, valitsisin Tove Janssonin. En pelkästään sen takia, millainen hän oli taiteilijana, vaan ennen kaikkea siksi, että hän vaikuttaa olleen mielenkiintoinen persoona ihan vain ihmisenä. Eläessään nuoruutensa sodan jaloissa hän kykeni luomaan jotain sellaista, mikä kiinnostaa lapsia ja aikuisia vielä tänäkin päivänä ympäri maailman: hän loi Muumit. Tove Janssonin luovuudessa ja elämäntyylissä on jotain sellaista, josta me kaikki voisimme ottaa oppia. Hän oli rohkea ja kekseliäs, mutta myös hyvin haavoittuvainen ja herkkä. Kaikki nuo ominaisuudet olivat tärkeässä osassa hänen huikeaa menestystään.

Tove eli elämäänsä juuri, kuten itse halusi. Kuvanveistäjän tytär ampaisi suuren kansan suosioon sarjakuvantekijänä, lastenkirjailijana ja kuvittajana – todennäköisesti hyvin erilainen urapolku, kuin hän oli itsekään ajatellut. Hän oli oman tiensä kulkija monella tapaa taistelleessaan seksuaalivähemmistöjen, naisten oikeuksien ja tasa-arvon puolesta. Suoranaista uhkarohkeutta hän kuitenkin osoitti piirtäessään pilakuvia Garm-lehteen. Nuo kuvat ilkkuivat häikäilemättä Hitleriä ja Stalinia, eikä hän piilotellut syvää halveksuntaansa sotaa kohtaan. Kaiken lisäksi hän teki kaiken omalla nimellään, vaikka siitä olisi saattanut joutua hankaluuksiin. Tästä pääsemmekin opetukseen numero yksi: muuta pelkosi joksikin, jolle voit nauraa. Sota vei Toven parhaat nuoruusvuodet, mutta siitäkin huolimatta hän onnistui ammentamaan katkeruudestaan myös jotain hyvää. Hän suorastaan riemuitsi piirtäessään mitä mielikuvituksellisimpia kansikuvia ja pilapiirroksia, joissa sodan järjettömyyttä piikiteltiin röyhkeästi. Mutta milloin olet itse viimeksi pystynyt muuttamaan suurimman pelkosi voimavaraksesi? Se ei nimittäin todellakaan ole helppoa. Kirjaani kirjoittaessani olen kuullut lukemattomia kertoja lauseen ”hyvä, kun jaksat tehdä tätä ja pitää tästä meteliä, sillä minä en jaksaisi”. Enhän minäkään varsinaisesti jaksaisi, en todellakaan. Mutta kun pelkoa katsoo suoraan silmiin, alun lamaantumisen jälkeen siitä voi saada yllättäen voimaa.

Mutta mieluummin vain kääntyisin seinään päin, enkä näkisi ketään. Mieluummin en eläisi lainkaan, niin kauan kuin on sota. (Jansson, 2013, 54)

Tuo lause iskee syvälle sydämeen, ja se iskee lujaa. Pystyn samaistumaan siihen täysin. Mutta vaikka Tove Jansson oli sodasta ajoittain syvästi murheellinen, hän myös pyrki nauttimaan elämästä silloin, kun siihen tarjoutui mahdollisuus. Vaikka ajat eivät olleetkaan kovin sopivat ilonpidolle, hän tapasi ystäviään ja kävi juhlissa – tanssimista hän rakasti erityisesti. Minä olen yrittänyt tehdä samaa viimeisen puolentoista vuoden ajan. Surua on pakko hätistellä pois, tai se imaisee mukaansa lopullisesti. Ihminen yksinkertaisesti tarvitsee elämäänsä iloa riippumatta siitä, millainen kaaos muualla maailmassa on. Kun yhdessä hetkessä kyyhöttää pommisuojassa, ei ihmekään, että seuraavana päivänä haluaa ottaa elämästä kaiken irti. Jos arki on päivästä toiseen vain pelkoa, pelkoa ja pelkoa, pää sekoaa alta aikayksikön. Tämä pätee meihin vielä tänäkin päivänä, kenties paremmin kuin koskaan. Etsi siis se asia, mikä tuo elämääsi iloa ja saa sinut nauramaan, ja nauti sitä reippaina annoksina aina tarpeen mukaan. Tee se vaikka väkisin, älä anna surun viedä mukanaan, taistele sitä vastaan.

He ovat tehneet maailmasta toisen, ei, me olemme antaneet maailman muuttua toiseksi eikä siinä enää löydä paikkaansa. (Jansson, 2013, 52)

Tove Jansson pakeni sodan aikana Muumien maailmaan, heidän onnelliseen laaksoonsa, jossa seikkailut päättyivät aina parhain päin. Hän kirjoitti aluksi lähinnä itselleen, sillä hän tarvitsi jotain, jossa unohtaa karun todellisuuden. Ja kukapa ei tarvitsisi? Yksi pakenee musiikkiin, toinen luontoon, kolmas lähtee urheilemaan. Minä olen paennut kirjaani. Se on minun pakopaikkani, mutta samalla pahin painajaiseni; se pakottaa minut katsomaan pelkojani silmästä silmään, antaen kuitenkin suurta tyydytystä siitä, että saan kirjoittaa nuo pelot paperille. Kirjoittaessani minä pääsen täysin toiseen maailmaan, vaikka tuo maailma joskus hyvin raskas onkin. Jokainen ihminen tarvitsee jotain, johon uppoutua silloin, kun oikea elämä käy liian raskaaksi, eikä koskaan tiedä, mihin se voi johtaa. Väsyneenä, umpikujassa ollessasi saatatkin löytää todellisen intohimosi, oman muumimaailmasi. Minulla se johti siihen, että rakastuin kirjoittamineen entistä enemmän, Toven suru taas johti hänen menestystarinaansa. Kumpikin meistä kärsi oman sotansa, mutta kumpikin myös löysi sitä kautta jotain. Mikä on sinun sotasi ja pahin painajaisesi?