Eeva Kolun kirjassa korkeintaan vähän väsynyt puhutaan milleniaalien suorituskeskeisyydestä, ahdistuksesta, yksilöä kohtaan olevista odotuksista sekä niiden lunastamisesta. Tellukka ja ahdistus – entiset parhaat kaverit. Kirja auttoi minua pääsemään eteenpäin ahdistuksen kuplassa se saamaan selvää siitä mitä oikeasti tunnen. Ahdistus ei ole tunne, näin kirjassa kerrotaan. Ahdistuksen takana on aina jokin päätunteista pelko, ilo, suru tai häpeä.

Akatemialla moni asia saattaa ahdistaa sekä tulla olo, että hukkuu hommiin. 

Jokainen tunne pitää hyväksyä sekä olla itselle armollinen. Tiimiläisen rohkeus tuoda omat tunteet esiin pajassa kuin akatemian arjessa on rohkaisevaa. Ymmärtäminen sekä kuunteleminen on asia joka voi viedä koko tiimiä yhdessä eteenpäin. 

Muistan kirjoittaneeni Revenan pajassa zoomin chattiin, että mua ahdistaa keskustelu siitä, että jengi mietti tapaamista 18 hlö lössissä, vaikka korona oli leviämis vaiheessa. Tiimiläiset otti kommentin hyvin vastaan ja oli kiitollisia siitä, että sanoin. Itse en kuitenkaan jäänyt sen enempää pohtimaan mikä minua tässä asiassa ahdisti, muuta kun sen että ahdisti ja paljon. Nyt jälkeenpäin voin huomata tilanteessa omat tunteeni häpeä, surullisuus sekä pelko. Pelko siitä, että voisin sairastua koronaan tai sairastuttaa jonkun läheiseni. Häpeä siitä, että tapaamista sovittiin ajalle jolloin oli 10 hlö kokoontumis ohjeet sekä surullisuus siitä, että jos en menisi 18 henkilön tapaamiseen jäisin ulkopuoliseksi. Näin kävi, en mennyt. Vastakaiku tiimiltä oli kuitenkin tapaamisen suhteen se, että ne ketkä haluaa voi tulla ja ne ketkä ei ni ei sit tuu, joka on täysin ymmärrettävää.

Nyt olen ollut muutaman viikon etäällä Revenan arjesta. Vieläkin tietyt asiat “ahdistaa”. En koe jakavani kaikkien tiimiläisten kanssa samaa arvomaailmaa, jonka merkitys korostuu korona arjen aikana. Normaali aikoina minulle olisi ihan sama mitä jengi arvostaa. Koen, että ei minulle kuulu roikkuuko jengi kotibileissä, baarissa tai tuntemattomien ihmisten kanssa vapaa-ajalla. Ei meidän tiimiläisen vapaa-ajan tekemiset ja suunnitelmat liity mun arkeen, paitsi liittyy kun on korona. Jos punnitsen näkisinkö meidän tiimiläisen, jonka menoista tai arjesta en tiedä, jätän hänet näkemättä.

Olen itse tietoisesti “eristänyt” itseäni tiimistä olemalla osallistumatta tiimin tai pienempien porukoiden kokoontumisiin. Seuraavan valinnan tulen taas tekemään huhtikuun lopussa. Joko vietän perheeni kanssa vapun tai olen yksin tampereella vappuna ja nään tiimiläisiä kahdeksan tunnin ajan. Ajatus siitä, että viettäisin 18 henkilön kanssa päivän ja veisin kaikki mukanani perheelleni ei tunnu hyvältä. Päätös on omalta kohdaltani helppo, valitsen minulle tärkeämmän eli perheeni. 

Minusta tuntuu, että koronan takia joudun valikoimaan koko ajan joko noudattavan omia arvojani tai tiimin arvoja. Henkisesti se on todella raskasta. Kuitenkin akatemialle tulin, jotta voisin tiimioppia yhdessä ja nyt valitsen mieluummin perheeni sekä etänä yksinolon. Normi aikoina, kun ei tarvitsisi pelätä, hävetä tai olla surullinen tiimin toiminnasta voisi tiimin arvoja noudattaa, eikä tarvitsisi valita joko tai. Oman arvomaailmani noudattaminen saattaa ja hyvin todennäköisesti vie korona vuosien aikana minulta huipputiimi kokemuksen. Tai tällä hetkellä ainakin eristää minua saavuttamasta sitä tiimini kanssa.

Jos olisit minun kaltainen, kumman sinä valitsisit?

Vappu yhdessä perheen kanssa. Perhe on sinulle kaikki kaikessa, perheessä on myös riskiryhmään kuuluva sisarus. Samalla ajatus siitä, että tiimiläiset ovat jälleen yhdessä läsnä pitämässä hauskaa, mutta minä en ole.

Ilo = perheen kanssa yhdessä pitkästä aikaa

suru = en voi olla tiimin kanssa

pelko = eristäytyminen vielä lisää omasta tiimistä

vai 

Tiimin läsnä tapaaminen noin 8 h. Ajatus siitä, että kaikki muut perheestäni ovat yhdessä pitämässä hauskaa vappuna, samanaikaisesti kun olen yksin Tampereella viettämässä syntymäpäivääni.

Ilo = tiimin kanssa yhteistä aikaa

suru = en voi olla perheeni kanssa ja olen yksin

häpeä = ison porukan tapaaminen, mitä jos vaikka minä tartutan kaikki…

Toivottavasti tämä essee auttaa sinua näkemään minun kaltaiset paremmin. Olisi kiva kuulla myös ajatuksiasi tai ehkä voisit avartaa minun ajatteluani. Uskallan väittää etten ole ainoa, joka miettii näitä asioita akatemialla. Ilmankos on vähän väsynyt.

Korkeintaan vähän väsynyt – Eeva Kolu