Maria Veitola on yhtä vihattu kuin rakastettu viihdepersoona. Hän on nainen, joka tunnetaan lyhyestä tukastaan ja persoonallisesta tyylistään, suorasukaisuudestaan ja siitä, että hän käy tv-kameroiden edessä yökyläilemässä milloin kenenkin julkkiksen kotona. Minulle Maria Veitolasta tulee ensimmäisenä mieleen talk-show -ohjelmiensa lisäksi nimenomaan hänen yökyläilynsä, joita tosin olen seurannut vain yhden jakson verran. Senkin katsoin, koska jaksossa oli tuttavani Erika ja hänen miesystävänsä Danny, enkä uteliaisuudeltani malttanut olla katsomatta. Muistan myös tovi sitten törmänneeni Veitolaan ex-missi Sara Siepin aiheuttaman somekohun kautta, kun SIeppi oli ottanut itseensä Marian tekemän haastattelun suoruudesta ja kiertelemättömyydestä. Kohuun sen enempää kantaa ottamatta, ihailen Marian rohkeaa tapaa esittää asiat kiertelemättä ja kaunistelematta. Tämä piirre kantoi myös Veitolan omaelämänkerrallisen esikoisteoksen halki, ja jos aiemmin saatoinkin pitää Marian tyyliä hieman liiankin provosoivana ja hyökkäävänä, nyt arvostan aitoutta ja rehellisyyttä, jota Veitola henkii jokaisella solullaan ja jokaikisellä sanalla kirjassaan. Arvostukseni tätä naista kohtaan kasvoi kirjan lukemisen myötä aivan täysin uudelle tasolle.

Elämme putkessa

Kirjassaan Maria Veitola kuvasi kontrastia hänen nykyisen hektisen arkensa ja Karjalassa vietetyn lapsuutensa välillä. Veitolan mukaan Pohjois-Karjalassa täysi päivä merkitsi parhaimmillaan kahta asiaa, joista toinen oli metsään meneminen ja toinen pienen kylän pikkujoulut. Nykyisessä arjessa hänen täysi päivänsä tarkoittaa juoksemista tukka putkella paikasta toiseen, asioiden multitaskaamista ja keskittymisen pirstaloitumista miljoonaan asiaan samanaikaisesti sekä sitä, että illalla sängyssä uupuu jo pelkästään sen kaiken ajattelemisesta, mitä on päivän aikana tehnyt.

Tunnistan kuvauksesta myös itseni. Pari päivää sitten tiimini palautekeskusteluissa selvisi, että asia ei ole jäänyt tiimiltäkään huomaamatta. Olen painattanut koko syksyn sellaisessa putkessa, että kukaan ei ole uskaltanut edes hetkeksi pysäyttää minua palautteenantoa varten. Olen ollut pelottavan kiireisen oloinen ja vaikuttanut siltä, että yksikin kommentti tai tehtävä lisää to-do -listalleni riittäisi kaatamaan kupin lopullisesti nurin. Joidenkin mielestä olen vaikuttanut sulkeutuneemmalta ja väsyneemmältä, olen ollut omassa kuplassani ja suorittanut tehtäviä kuin maratonia, joka ei pääty koskaan. Tämä kommentti monien muiden ohella kolahti erityisesti:

”Kiitos, että teet mitä lupaat, mutta lupaat usein liikaa. Mieti mitä haluat, ja jätä turhat jutut pois, niin ei pää hajoa ainakaan sen takia.”

Veitolan vertaus nykyarjen ja Pohjois-Karjalan leppoisuuden välisestä erosta osui erityisen hyvin myös siksi, että tuntui kuin Veitola olisi puhunut omasta lapsuudestani Lempäälässä. Vartuin Lempäälässä suuressa omakotitalossa mäenharjalla, jossa oli lapsuusaikanani vain yksi ainoa naapuritalo niin kaukana, että sitä ei edes nähnyt välillämme olevan metsän läpi. Sittemmin mäelle nousi kaksi uutta taloa, mutta järkkymätön hiljaisuus ja rauhallisuus säilyi siitäkin huolimatta. Lomammekin vietimme aina Kuusamossa perheemme mökillä, joka oli keskellä metsää vieläkin syrjäisemmässä kolkassa kuin kotitaloni Lempäälässä.

Nykyään elän Veitolan tavoin niin hektistä elämää, että hädin tuskin ehdin yöksi nukkumaan kerrostalokaksiooni. Kiireestä huolimatta arvostan kotiani ja niitä pieniä hetkiä, kun ehdin käpertyä sohvan nurkkaan rauhoittumaan. Erityisen tärkeinä pidän iltoja, kun pääsen arkea pakoon lapsuudenkotiini Lempäälään. Lempäälässä käyminen on yksi tärkeimmistä tavoistani stressin lievittämiseen, sillä saunan lauteilla huolet huuhtoutuvat löylyveden mukana kiuaskiviin ja hetkeksi saan kokea lapsuuden kiireettömyyden äidin tekemien herkkuruokien ääressä. Omassa kodissani en koskaan pysty rentoutumaan samalla tavalla; aina on jotain tehtävää, pitäisi laittaa tiskit tai pyykit, pitäisi tehdä töitä, pitäisi sitä ja tätä. Siksi karkaankin ainakin kerran viikossa Lempäälään. Vaikka ehtisin vain ajaa sinne ja takaisin käydäkseni saunassa, se on tärkein tapani rentoutua ja tauottaa arkea.

Mittaako kiire menestystä?

On huolestuttavaa, kuinka trendikkäänä kiirettä nykypäivänä pidetään. Kiire rinnastetaan liian helposti aikaansaavuuteen, vaikka pahimmassa tapauksessa jatkuva kiire voi johtaa uupumisen ja pitkäaikaiseen lepoon. Aikaansaavuus ei ole rinnastettavissa tekemisen määrään, vaan sen laatuun. Kiire ei ole menestyksen mittari. Usein menestyneimmät ihmiset tekevät vähemmän, mutta tärkeämpiä asioita.

”Jos sinulla ei ole kiire, et ole mitään. Tässä harhassa elämme me kaikki.”

– Tommy Hellsten

Kirjailija ja terapeutti Tommy Hellsten kuvaa Helsingin Sanomien artikkelissa suorittamisen ja kiireen kulttuuria näin: ”ylisuorittaminen ja siitä johtuva väsymys on kulttuurissamme enemmän tai vähemmän kollektiivisesti hyväksytty tila, jopa arvo”. Hellsten kuvaa koko suomalaisen työelämän olevan unessa, jossa harhaisesti uskomme kiireen olevan ihmisen arvon ja tärkeyden mittari. Kiireen juurtuminen yhteiskuntaan altistaa uupumukselle ja masennukselle. Hellstenin mukaan työuupumuksen suurinta riskiryhmää ovat tärkeissä ja merkittävissä rooleissa olevat henkilöt, jotka kokevat työnsä mielekkääksi ja mukaansatempaavaksi. Lopulta imartelevilta ja mukavilta tuntuvat tehtävät alkavat kuormittaa, kun niitä tehdään oman hyvinvoinnin kustannuksella ja niistä ei palauduta riittävästi.  Vaikka uupumukselle riskialtis ihminen lepäisi riittävästi, lepo ei ole enää palauttavaa. Uupumuksen ja väsymyksen värinen ero on siinä, että uupuminen on psyykkinen tila, kun taas väsymys on fyysistä.

Artikkelissa Hellsten kertoo tyypillisestä ilmiöstä, jossa ympärillä olevat ihmiset huolehtivat ja kehottavat hidastamaan, mutta ymmärrys tilanteeseen tulee vasta oman tietoisuuden kautta. Uupumuksellekin voi olla sairaudentunnoton. Se imaisee mukaansa kuin riippuvuus, ja mistä tahansa riippuvuudesta toipuminen edellyttää pysähtymistä ja oman tilanteen tunnistamista. Mikään apu tai ulkopuolisten herättely ei ratkaise ongelmaa niin kauan, kun ongelmaa ei pysty myöntämään itselleen.

Yksi uupumisen merkki on kyvyttömyys olla läsnä muille ihmisille. Kun uppoaa liian syvälle suorittamismoodiin, ei ole oikeasti paikalla ja menettää kontaktipinnan muihin ihmisiin. Tämä on yksi uupumisen merkeistä, joka todella herätti minut miettimään omaa tilannettani. Sain myös tiimiltäni palautetta siitä, että olen ollut poissaolevampi ja välillä on tuntunut, että olen ajatuksissani jossain aivan muualla. Vaikka olisin ollut fyysisesti läsnä, en ole vaikuttanut olevan henkisesti paikalla. ”Kyllä susta näkee, että oot vaisumpi ja vähemmän läsnä, selkeesti jäänyt työkuorman alle. Tuut sieltä vielä!”, kuului yksi tiimiläisteni kommenteista. Olen saanut samaa palautetta aiemminkin syksyn aikana, mutta siihen reagoiminen on ollut vaikeaa.

Tekemisen karsiminen on tuntunut mahdottomalta, vaikka todellisuudessa olen itse tehnyt siitä itselleni mahdotonta. Hellstenin sanoin: ”kun et kykene tekoihin, et edes sanomaan ei, uppoat yhä syvemmälle”. Miksi ”ei” on niin vaikea, lähes mahdoton sana? Haluan antaa itsestäni kaiken auttaakseni muita. Projektit, joita olen syksyn aikana kalenteriini kahminut, eivät ole olleet sitä, mitä haluaisin itse tehdä. Ne ovat olleet projekteja, joita muut ovat pyytäneet minua tekemään. Useimpien kohdalla toimeksiantajalla on ollut hätä saada apuani. Tilanne on ollut usein se, että jos en pysty auttamaan, projekti menee nurin tai jää kokonaan toteuttamatta. Omasta mielestäni olen halunnut vain auttaa. Yksi syksyn toistelluimmista lauseistani lienee ”kyllä mä haluun sua tässä jeesata”, ja huomaamattani olen ajautunut tilanteeseen, jossa aikataulupaineiltaan akuutit projektit ovat kerääntyneet putkeksi, jota olen elänyt viimeiset 4 kuukautta.

Putken katkaiseminen vaatii totaalista nollaamista, kaiken pysäyttämistä. Uskon ja toivon, että tuleva muutaman viikon joululoma riittää työputken katkaisemiseen ja sen selvittämiseen, miten haluan jatkossa aikani käyttää. Kevät on tällä hetkellä täysin auki, mutta yhdestä asiasta olen melko varma: uuvuttavat projektit, joista en koe saavani itselleni mitään, saavat nyt jäädä. En tullut Proakatemialle elääkseni koko aikaa oravanpyörässä, jossa en pysty antamaan tilaa uuden oppimiselle tai aidolle läsnäololle. Tulin hakemaan ympärilleni tiimiä, jonka kanssa saan loikata tuntemattomaan, ponnistaa suuria asioita kohti ja tehdä jotakin täysin erilaista. Haluan olla osa tätä tiimiä ja antaa tälle tiimille muutakin kuin fyysisen paikallaoloni. Tiedän, että minulla on annettavaa, mutta tähän asti potentiaalini on hautautunut työkuorman alle.

Tommy Hellstenin mukaan uupumus vie kaikkein syvimpien inhimillisten kysymysten äärelle. Etsiikö ihminen rakkautta itsensä ulkopuolelta, rakentaako hän hyväksyntää ulkoisilla asioilla vai hakeeko hän sitä itsestään. Omalla kohdallani suorittaminen on vahvasti omanarvontuntoni mittari. Mitä enemmän ja paremmin suoritan, mitä enemmän viilaan pikkuasioita, mitä kiireisempi ja tuotteliaampi olen, sitä tärkeämpänä pidän itseäni. Jos taas lepään kokonaisen päivän, soimaan itseäni laiskuudesta ja aikaansaamattomuudesta. En voi antaa itseni levätä hyvällä omallatunnolla, vaan koen siitä syyllisyyttä. Perfektionismi on piirre, joka on vienyt minut niin harrastuksissa kuin työelämässäkin huipputasolle, mutta joka uhkaa romahduttaa kaiken rakentamani.

”Kärsimys ei tule rikkomaan, särkemään eikä tuhoamaan meitä, vaan opettamaan syvempää elämän hahmottamista ja arvojen tarkistamista. Romahdus antaa uskomattoman mahdollisuuden kasvaa ihmisenä.”

Lähteet:

Maria Veitola – Veitola

HS: Koko suomalainen yhteiskunta on unessa, sanoo itsekin uupumuksesta selvinnyt Tommy Hellsten – Nämä vaaran merkit kielivät alkavasta uupumuksesta ja masennuksesta