Ihmis- ja oppimiskäsitykseni ei vastaa puhtaasti yksin mitään koulukuntaa. Koen, että ihminen on niin kompleksinen ja moniulotteinen kokonaisuus, että on mahdoton jäsentää vain yhtä oikeaa totuutta ihmisyydestä ja oppimisesta. Kaikki tänä päivänä esitetyt käsitykset ovat jonkun yksilön tai yksilöiden kokoamia tulkintoja siitä, miten he näkevät asioiden olevan. Silti emme voi vielä ainakaan tänä päivänä tietää, mikä niistä on niin sanotusti totta. Toisaalta ne ovat kaikki totta – totta heille, jotka niin allekirjoittavat. 

Eeva Anttilan julkaisu Ihmis- ja oppimiskäsityksistä päästää lukijan sukeltamaan mielenkiintoiseen maailmaan. Ihmiskäsitys on ihmisen perusolemusta ja -ominaisuuksia koskeva käsitys siitä, millaisia ihmiset ovat ja mitä mahdollisuuksia ihmisellä on. Ihmiskäsitys kattaa esioletuksemme ja subjektiiviset käsityksemme siitä, mitä ihminen on. Se kehittyy henkilökohtaisten kokemusten, kulttuurin, ideologioiden, uskomusten ja koulutuksen kautta ja säätelee suhtautumistamme ihmisiin yksityiselämässä ja työssä.  Se, missä ajattelumaailmoissa koen tähän asti olevani niin kutsutusti eniten samaa mieltä ovat pluralistisessa, kulturalistisessa ja eksistentialistisessa ihmiskäsityksessä. Havaitsen, että kaikissa ihmis- ja oppimiskäsityksissä on loogisia kytköksiä toisiinsa. 

Pluralistisessa ihmiskäsityksessä ajatellaan, että ihmisessä ajatellaan olevan useita suhteellisen itsenäisiä osasysteemejä solutasolta yhteiskunnalliselle tasolle. Pluralistista ihmiskäsitystä luonnehtii hyvin monitieteisyys ja systeeminen ajattelu. Ajattelen niin, että tarpeeksi pitkälle vietynä kaikki, myös aineettomat asiat ja tapahtumat, liittyvät toisiinsa tapahtumaketjuina, kuten solut liittyvät toisiinsa luoden kokonaisuuksia. Jos liittymäkohtaa ei näiden tapahtumien tai systeemien välillä olisi, todellisuudet eivät olisi toistensa kanssa kosketuksissa vaan ne olisivat ikään kuin tyhjiöissä. Tällä maapallolla missä me elämme, koen että tällaisia tyhjiöitä ei ole, koska koen maapallon olevan yksi kokonainen yksikkö, joka on taas kytköksissä suurempaan systeemiin. 

Palataksemme kirjaimellisesti maan pinnalle pohdinnoissani ihmiskäsityksestä, koen että Heikki Kanniston jaottelemista ihmiskäsityksistä ajattelussani resonoi voimakkaimmin kulturalistinen ihmiskäsitys ja eksistentialistinen ihmiskäsitys. Kulturalistisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen muodostuu sosiaalisen todellisuuden yhteydessä. Olemassaolossa keskeisenä nähdään siis yhteisö ja kulttuuri, jossa ihminen elää. Tässä käsityksessä ihminen on jatkuvasti muuttuva. Eksistentialistisessa ihmiskäityksessä ajatellaan, että ihminen on lähtökohdiltaan vapaa. Ainoana rajoitteena pidetään sitä, että hänet kuitenkin on ”heitetty” maailmaan muuttujien sekaan, tiettyihin lähtökohtiin, joita hän ei ole voinut valita. Elämänsä aikana hänen tulee käyttää vapauttaan valintoja tekemällä. Valitettavasti lähtökohdat vaikuttavat paljon siihen, kuinka paljon vapautta ihminen voi suoraan kokea. Se, että lähtökohdat vaikuttaisivat mahdollisimman vähän yksilön elämään vapautta poistavasti, on se asia, jota haluan itse edistää. Kulturalistisen ja eksistentialistisen ajattelun sitoo toisiinsa minulla seuraava ajatus: ihminen voi muuttua ympäristössään suuntaan tai toiseen. Ei ole välttämättä hyvää tai pahaa, on vain hyvinä tai pahoina pidettyjä normeja. Muutos suuntaan tapahtuu valintojen kautta, oli valinnat tietoisia tai ei ja oli suoranaista vapautta tai ei. Tasavertaisuutta ja sitä kautta vapautta lisäämällä saavutetaan parempaa elämänlaatua ja hyvinvoiva yhteisö. 

Sosiaalinen konstruktivismi ja Rauhalan holistisen ihmiskäsityksen situationaalisuus, eli ihmisen kietoutuneisuus hänen elämäntilanteeseensa, on näkemyksiä, jotka koen itselleni todelliseksi. Se, että ihminen itsessään sekä ihmisen sen hetkinen elämäntilanne vaikuttaa tietoon ja oppimiseen on mielestäni ilmeistä. Mikäli siemenen asettaa tiiliskiven päälle, ei ole odotettavissa rehevää satoa. Kun siemenen kaivaa multaan ja kastelee sekä ravitsee kyseiselle lajille sopivissa määrin, voi siitä satoa jo odottaa tulevankin. 

Oppiminen on moninainen kokonaisuus ja jokaisella ihmisellä on oma käsitys oppimisesta. Se perustuu usein omiin kokemuksiin oppijana eli on usein vinoutunut, etenkin silloin kun omat kokemukset oppimisesta ovat negatiivisia. Pelkästään omiin oppimiskokemuksiin perustuva käsitys oppimisesta ei riitä, jos toimii ohjaajana. Oppiminen on monimuotoinen ilmiö, josta käsitykset muuttuvat ja tarkentuvat kaiken aikaa. 

Oppimiskäsitykseni on muotoutunut paljon viimeisen kolmen vuoden aikana opintojeni ja oman kokemukseni ohella Proakatemiassa opiskelevana minulle on tullut tutuksi kokemuksellinen oppiminen ja konstruktivistinen oppiminen. Leppilampi ja Piekkari kuvaavat kokemuksellinen oppiminen siten, että se voidaan ymmärtää oppijaa monipuolisesti ja aktivoivana prosessina. Prosessissa käytetään eri aistikanavia, tunteita, elämyksiä, mielikuvia ja kokemuksia. Keskeistä on persoonallisen ja sosiaalisen kasvun tukeminen sekä oppijan itsetuntemuksen lisääminen, tietoisuus omasta oppimisesta ja oppimaan oppiminen sekä käsitykset oppimisen kohteista. Oppiminen on jatkuvaa tiedon syventämistä ja ymmärtämistä, oman tietämisen rakentamista. 

Itse koen edellä mainitun itselleni kaikista tehokkaimmaksi tavaksi oppia. Ajattelun ja toiminnan kokoaikainen vuoropuhelu on Proakatemian opinnoissa ihanteena ja ytimessä. Kasvatusfilosofi Paulo Freiren mukaan ajattelu ilman jollakin tavoin olevaa toiminnan ulottuvuutta saattaa valahtaa vieraantuneeksi ja tyhjäksi, ”joutavaksi höpinäksi”. Ajattelussa ja pohdinnasta riisuttu toiminta saattaa puolestaan kääntyä itsetarkoitukselliseksi puuhasteluksi.