Johdanto

Malcolm Gladwellin kirja ”Daavid ja Goljat” kyseenalaistaa käsitystämme vahvemman vallasta. Se avaa silmiä, kuinka asettamamme normit ja tottumukset vahvuutta kohtaan voivatkin olla täysin vääriä. Olemme vain yrittäneet lähestyä joka kertaa vahvuuksia intuitiivisesti ajateltuna loogisimmasta suunnasta. Todellisuudessa olettamamme vahvuus ei välttämättä olekkaan niin vahva, kunhan osaamme ajatella uudella tavalla ja muutta hieman mindsettia.

Kirjan alussa puhuttiin Daavidin ja Goljatin kohtaamisesta ja siitä, miten kirjoittajan näkemyksen mukaan tilanne eteni. Daavidin ja Goljatin välinen kuuluisa taistelu käytiin Makkabealaissodassa (167-164 ekr.). Filistenialaisten tavoitteena oli vallata vuorenharjanne lähellä Betlehemiä ja halkaista Israelilaisen Saulin Kuningaskunta kahtia. Joukot asettuivat vuorenharjanteen molemmin puolin ja he näkivät toisensa rotkon yli. Meidän näkemyksemme on tähän asti ollut se, että kuin ihmeen kaupalla Daavid voitti altavastaajan roolissa suuren ja pelottavan Goljatin. Kumpikaan joukoista ei uskaltanut aluksi liikkua. Lopulta kuitenkin Filistelialaiset saivat tarpeekseen ja lähettivät mahtavimman soturinsa alas laaksoon selvittämään pattitilanteen kaksintaistelussa. Soturi oli jättiläinen sen aikaisiin ihmisiin verrattuna, ainakin 203cm pitkä ja pukeutunut pronssikypärään ja täyteen haarniskaan. Hän kantoi mukanaan myös keihästä, harppuunaa ja miekkaa. Lisäksi hänen edellään käveli avustaja kantaen suurta kilpeä. Goljat huusi: ”Valitkaa siis joukostanne yksi, joka tulee tänne minua vastaan. Jos hän voittaa minut taistelussa ja tappaa minut, meistä tulee teidän orjianne, mutta jos minä voitan ja tapan hänet, teistä tulee meidän orjiamme ja te joudutte palvelemaan meitä” (Daavid ja Goljat, s.4, Malcolm Gladwell, 17.2.2014, WSOY) Israelilaisten leirissä kukaan ei liikahtanut, koska kukapa voisi voittaa noin kauhistuttavan vastustajan. Sitten paimenpoika nimeltä Daavid tuli esiin ja sanoi, että hän menee taistelemaan. Daavid oli paimenpoika joka oli tullut Betlehemistä tuomaan ruokaa veljilleen. Saul vastusteli aluksi, mutta päästi lopulta Daavidin taisteluun. Hän tarjosi Daavidille miekkaa ja haarniskaansa, mutta Daavid ei huolinut niitä, sillä eihän paimenpoika ole tottunut painavaa haarniskaa ja miekkaa käyttämään. Sen sijaan Daavid keräsi maasta viisi kiveä, laittoi ne olkalaukkuun laskeutui alas rotkon pohjalle kohtaamaan Goljatia. Se mitä rotkon pohjalla seuraavaksi tapahtuu on legendan ainesta. Daavid ottaa esille lingon, laittaa yhden kivistä lingon nahkapussiin ja ampuu kiven Goljatin otsaan. Goljat menetti iskusta tajunnan ja sen jälkeen Daavid käveli ja leikkasi Goljatin pään irti.> Nähtyään sankarinsa kuolleen Filistelialaiset lähtivät pakoon > lukee Raamatun kertomuksessa.

Historoitsija Baruch Halpern esittää, että linko oli muinaisessa sodankäynnissä niin tärkeä, että kolmenlaiset soturit toisiaan kuten kivi, paperit ja sakset ovat leikissä toistensa vastapainoina. Raskailla haarniskoilla varustettu jalkaväki vastusti Ratsuväkeä, Ratsuväki vuorostaan pystyi voittamaan linkomiehet nopean liikkeensä vuoksi ja linkomiehet olivat tappavia jalkaväkeä vastaan.(s.8) Goljat odotti, että Daavid tulee hänen luokseen käymään kaikkien odottaman lähitaistelun, mutta sen sijaan Daavid rikkoi totutun säännön kaksintaistelusta ja kaikkien yllätykseksi otti esiin lingon, jolla tutkitusti saa kiven lentämään 34 metrin sekuntinopeudella. Isku oli niin kova, että se olisi kyennyt lävistämään Goljatin kallon.

Mutta mitä voimme tästä legendaarisesta taistelusta oppia? Sen että totuttuja sääntöjä voi ja pitää rikkoa, jos haluaa saavuttaa jotain vieläkin suurempaa. Normeja rikkomalla, älyllä, rohkeudella ja etenkin sitkeydellä voidaan synnyttää oikeasti jotain täysin uutta!! Parhaassa tapauksessa synnyttää legenda! Meillä Proakatemialla on paljon tällaisia vanhoja toimintatapoja. Yritykset ovat viimeaikoina olleet pitkälti samalla kaavalla toimivia. Jokainen puuhaa päätoimisena omia projekteja ja vaikka puheissa tehdään tiimin yhteisiä projekteja, niin todellisuudessa ne on vaan projekteja, joilla ”kasvatetaan tiimihenkeä” ja ”Kerätään rahaa pakollisiin kuluihin”. Mitä vitun tiimiyrittäjyyttä se semmonen on. Meillä on Promisiassa vielä kaksi vuotta aikaa kokeilla mihin tästä porukasta oikeasti on! Mä en pysty käsittään miks me ei käytetä tätä tilaisuutta nyt hyödyks ja oikeesti tehdä yhdessä isosti. Ei toimita niin kuin kaikki muut on toiminu. Ollaan sitkeitä, osotetaan et me ollaan tiimi joka kykenee siihen! Rikotaan nykyisiä käytäntöjä ja synnytetään jotain ”uutta”, eli ainakin Proakatemian mittakaavassa uutta. Kun se on saavutettu, niin sitten voidaan miettiä, miten luomme koko yritys skeneen jotain täysin uutta, ellei olla luotu jo. Jos joku ei oikeasti pysty sitoutumaan pariksi vuodeksi selvittämään mihin meistä oikeasti on, niin miksi ei voi sitten antaa meille muille sitä mahdollisuutta. Ei akatemia loppujenlopuksi ole niin upea paikka, että juuri sieltä ne tradenomin paperit pitää saada ulos. Oikeasti kuntokadullakin on todella hyvät mahdollisuudet kehittää omaa yritystä. Siellä on jengiä koutsaamassa ja sparraamassa. Siellä ei vain ole sitä tiimiä jarruttamassa sinun ”unelma” projektin. No joo.. Taas nousee vähän kierrokset tätä esseetä kirjoittaessa. Mutta on silti hyvä jokaisen joskus pohtia näitä asioita. Mitä haluaa koululta, mitä tiimiltä ja mitkä ovat omat tavoitteet. Potentiaalia meissä kuitenkin on todella suurien asioiden saavuttamiseen.

Case Boies

David Boies kahden opettajan poika Illinoisin maaseudulta. Boiesin äidillä oli aina tapana lukea hänelle, kun hän oli vielä pieni. Hän opetteli ulkoa mitä äiti sanoi, koska ei pystynyt seuraamaan tekstiä.  Boies oppi lukemaan vasta kolmannella luokalla, hyvin hitaasti ja kankeasti. Vasta vuosia myöhemmin hän tajusi, että hänellä oli lukemisvaikeus. Boies luki paljon sarjakuvakirjoja, joita oli helppo seurata ja joissa oli paljon kuvia. Luki häiriöstään huolimatta Boies kuitenkin opiskeli myöhemmin oikeustiedettä ja hänestä tuli yksi lakimiesten ammattikunnan huipuista. Miten tämä on mahdollista? Miten haitasta on voinut tulla valtava etu? Boies oli sitkeä. Hän oli päättäväinen ja hän ei antanut lukuhäiriön estää häntä. Hän keksi keinon jolla saavuttaa tavoite, jonka hän oli asettanut. Boies oli todella hyvä kuuntelija, hän ymmärsi ja sisäisti erinomaisesti näkemäänsä ja kuulemaansa. Hän löysi tien, joilla pystyi kompensoimaan lukihäiriön aiheuttamia haasteita.

Tämä tarina osoittaa, kuinka lähes mahdottomasta pystyy tekemään mahdollista. Ei pidä luovuttaa. Pitää vain sitkeästi löytää tie, jolla saavuttaa tavoite. Ja tavoitteen suhteen ei pidä tyytyä mihinkään kädenlämpöiseen ratkaisuun. Mikään ei ole mahdotonta, kunhan on valmis heittäytymään, antamaan itsestä kaiken, omistautumaan. Haasteita on ja haasteita tulee aina olemaan. Ne vain pitää pystyä selvittämään, löytämään ratkaisu. Ei pidä luovuttaa!!!

Loppusanat

Malcolm Gladwellin kirja on kyllä aivan uskomattoman hyvin kirjoitettu ja pistää ajattelemaan asioita uudesta perspektiivistä. Kirja saa myös kyseenalaistamaan hyvin. Yritin nyt ehkä hieman väkisinkin kääntää kirjasta ajatukset akatemiaan ja omaan yritykseen, mutta aijon lukea kirjan vielä uudestaan täysi lukitsemattomalla ajatuksella. Uskon että saan siitä vielä huomattavasti suuremman potentiaalin irti. Mutta on kuitenkin hyvä muistaa se, että asiat eivät ole koskaan niin mitä ensivaikutelma antaa olettaa. Pitää kuopaista pintaa syvemmältä ja nähdä, mitä todellisuudessa se voikaan meille antaa ja mahdollistaa.