Tampere
18 May, Saturday
24° C

Proakatemian esseepankki

Fysioterapeutti-minä hukassa



Kirjoittanut: Katri Stylman - tiimistä Motive.

Esseen tyyppi: Blogiessee / 1 esseepistettä.
Esseen arvioitu lukuaika on 2 minuuttia.

Opintoni ovat siinä vaiheessa, että jäljellä on enää noin puoli vuotta ennen valmistumista. Tämä onkin siis viimeinen kevääni opiskelijana, ja se on herättänyt paljon ajatuksia omasta ammatillisuudestani ja siihen liittyvästä identiteetistä. Samaan aikaan tuntuu mahtavalta saada vuosien rupeama päätökseen ja (vihdoin) saavuttaa eräänlainen välietappi tässä elämänvaiheessa, ja samalla on outoa ajatella, että olen oikeastaan koko elämäni ollut opiskelija, ja kohta se loppuu.

Kohta minä ja tiimiläiseni valmistumme, siirrymme työelämään ja olemme oman alamme ammattilaisia ja asiantuntijoita. Ajatus vaatii todellakin totuttelua, ja olen paljon kamppaillut sen ajatuksen kanssa, että miten koskaan voin olla niin hyvä, että voisin tehdä fysioterapeutin työtä ammatikseni. Samalla mielessäni on pyörinyt ajatus siitä, että olenko ainoa, joka ajattelee näin. Olenko ainoa, joka ei pysty nähdä itseään ammattilaisena, koska tuntuu, että ei osaa tarpeeksi? No, varmastikaan en ole.

Moni opiskelija kamppailee niin sanotun huijarisyndrooman kanssa. En tiedä onko se huolestuttavaa, kuinka moni epäilee oman osaamisensa riittävyyttä, vai kuuluuko se vain asiaan ammatillisessa kasvussa ja oman ammatillisen identiteetin kehittymisessä. Fysioterapeutin työtä ajatellen muistan lukeneeni jonkin tekstin, ehkä Instagram-postauksen tai artikkelin, siitä, kuinka fysioterapeutin työ vaatii kykyä sietää jatkuvaa epävarmuutta. Näin viimeisenä keväänä, huijarisyndrooman kourissa, tämä aiheutti minussa yllättävänkin voimakkaan reaktion. Olenko sittenkään omalla alalla, kun itselle epävarmuuden sietäminen tuntuu vaikealta, jopa mahdottomalta ja ahdistavalta ajatukselta? En ole vieläkään oikeastaan saanut tähän vastausta itseltäni, mutta olen kevään harjoittelun aikana joutunut paljon miettimään omia valintojani.

Olen pohtinut myös sitä, olenko vain vielä tietämätön siitä, mikä alassa minua kiehtoo, ja siksi en uskalla uskoa omaan osaamiseeni ja nähdä itseäni fysioterapeuttina. Tai olenko tästä keväästä vain niin ylikuormittunut, että alaan liittyvät asiat eivät tunnu kiinnostavalta, koska resursseja oppimiseen ja asioiden käsittelyyn ei ole riittävästi? Kaikki vaihtoehdot ovat mahdollisia, ja tarvitsen vain aikaa (ja ehkä hieman lisää kokemusta), selvittääkseni, mikä oikein mättää.

En tiedä onko tämä pohdinta vain jotain kriisiä valmistumisesta ja pelkoa tulevasta, vai onko se kenties kriisiä siitä, että en ole vieläkään valmistunut 25-vuotiaana. Ihan kuin ikä olisi jokin määritelmä sille, milloin tulisi saavuttaa mitäkin elämässä. Näin se ei onneksi kuitenkaan ole, ja  onneksi minulla on vielä paljon aikaa kaikkeen tähän pohdiskeluun. Aikaa valmistumiseen, ja aikaa itseni etsimiseen. Jälkimmäiseen aikaa minulla on vielä valmistumisen jälkeenkin. Ja toisaalta, mitä sitten, vaikka sitä omaa itseä ei fysioterapeuttina löytyisikään? Sehän on vain merkki siitä, että silloin täytyy etsiä muualta ja löytää se uusi juttu, mihin tuntee paloa, ja mitä tehdessä on onnellinen. Elämäähän tämä kaikki vain on.

Huomaan ottavani koulun ja ammattiin valmistumisen todella vakavasti, ihan kuin loppuelämäni olisi sidottuna siihen, vaikka tiedän, että aina voi tehdä muutoksia, oli se sitten työpaikan tai kokonaan alan vaihtamisen osalta. Eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Olen oppinut opiskelijaelämäni ja monien siihen liittyvien vastoinkäymisten ja ahdistusten aikana, että ympäristön odotukset eivät ole oikea rajaus määrittelemään sitä mitä minä voin tehdä tai olla tekemättä. Päätöksen teen aina minä.

Näihin, omasta mielestäni melko sekavallakin tavalla tajunnanvirtana esitettyihin ajatuksiin, on hyvä lopetella kevättä ja antaa itsepohdiskelun ja tutkiskelun olla kesän ajan. On vain uskottava siihen kliseeseen, että kaikki lutviutuu kyllä ajallaan ja tavallaan.

Kommentoi