Tasa-arvo on mielestäni yksi tärkeimmistä arvoista maailmassa. Luulisi, että näin olisi monen muunkin mielestä, mutta valitettavasti se ei ole näin. Jotkut kokevat tasa-arvoisen maailman jopa uhkana omalle onnellisuudelleen. Eikö kuulostakin kummalliselta? Käydäänpä tähän kiinni vähän tarkemmin.

Feminismin historiaa ja käsitteitä

Feminismin pääajatus ja päämäärä on saavuttaa kaikinpuolinen sukupuolten välinen tasa-arvo. Feminismi syntyi käsitteenä 1800-luvun loppupuolella ja liikkeen ensimmäinen tavoite oli äänioikeuden saaminen kaikille naisille. Feministisen liikkeen ansiosta maailma alkoi myöntää naisille äänioikeuksia valtioittain, Suomi ensimmäisten joukossa vuonna 1906 ja Euroopassa viimeisinä Sveitsi vuonna 1971 ja Liechtenstein vuonna 1984. Tällä hetkellä naisilla on jonkinlainen äänioikeus lähes kaikkialla maailmassa, kun vuonna 2015 Saudi-Arabia antoi naisille vaalikelpoisuuden paikallisvaaleissa. Naisilla ei kuitenkaan ole vieläkään täysin samat äänioikeudet aivan jokaisessa asiassa, esimerkiksi Vatikaanin vaaleissa paavi valitaan edelleen vain ja ainoastaan miesten toimesta.

Äänioikeuden lisäksi feminismin tavoitteena on saavuttaa tasa-arvo kaikilla muillakin elämän osa-alueilla, kuten työnteon ja tasa-arvoisen palkkauksen saralla, avioliiton, omistajuuden ja koulutuksen saralla. Feministit ovat työskennelleet myös äitiysloman puolesta, sekä aborttien laillistamisen ja naisten suojelemiseksi seksuaaliselta väkivallalta. Eli kaiken sen puolesta, jotta naisilla olisi myös oikeus reiluun elämään ja asemaan yhteiskunnassa. Feministiset liikkeet ovat vuosien saatossa kehittyneet suuresti ja nykyään on paljon erilaisia feminismin suuntauksia ja näkemyksiä. Feminismissä puhutaan eri aalloista, jotka ovat syntyneet ja kehittyneen ajan saatossa eri teemojensa mukaan. Ensimmäistä ja toista aaltoa on kritisoitu suuresti siitä, että ne ovat ottaneet huomioon vain valkoisen, keskiluokkaisen sekä korkeasti kouluttautuneen näkökulman.

Uuden kolmannen ja joissain tapauksissa jo neljännen aallon piirteisiin kuuluu intersektionaalisuus, eli se, että henkilöllä voi olla elämässään monia eri ongelmia aiheuttavia identiteettejä tai että hän voi kuulua useaan eri vähemmistöön. Esimerkiksi musta nainen, joka on ja kuuluu seksuaalivähemmistöön. Intersektionaaliseen feminismiin kuuluu ajatus siitä, että ei ole olemassa vain yhtä tapaa olla nainen, vaan meidän kuuluu ymmärtää kaikkia vähemmistöjä ja tunnustaa, että kaikilla naisilla on erilaiset kokemukset ja identiteetit. Intersektionaalinen feminismi pyrkii entistä kattavampaan tasa-arvoon.

Miksi kaikki eivät ole feministejä?

Miksi kaikki eivät sitten kannata tasa-arvoa ja feminismiä? Feminismin äänekkäimmät vastustajat ovat yleensä valkoisia keski-ikäisiä miehiä. Niitä, joita yhteiskunnan säännöt eivät suuresti rajoita ja joilla menee tällä hetkellä yleisen käsityksen mukaan hyvin. He eivät kaipaa maailmaan ja yhteiskuntaan muutosta, sillä maailma kohtelee heitä tällä hetkellä reilusti. Kun reilu sata vuotta sitten naiset alkoivat vaatia itselleen äänioikeutta, miehet olivat isoimpia vastustajia. He olivat osanneet mielestään päättää asioista aivan hyvin ilman naisten mielipiteitä ja ei heitä haitannut, että naiset pysyivät kotona miehen käskyjä noudattamassa. Se, että joku nosti naisten ongelman esille, toi heidän elämäänsä ongelman pienestä harmittomasta asiasta. Ja sama ilmiö koskee myös nykypäivää. Antifeministien mukaan vasta ongelmien esiintuominen ja niistä puhuminen synnyttää ongelmia.

Esimerkiksi viime aikoina on paljon keskusteltu muunsukupuolisuudesta ja heidän oikeuksistaan. Tällä hetkellä Suomen lain mukaan virallisiin papereihin on vain kaksi merkintätapaa sukupuolesta, mies tai nainen. Muunsukupuolisuudessa sukupuoli-identiteetti ei ole yksiselitteisesti miehen tai naisen tai kumpaakaan sukupuolta ei saateta kokea omaksi. Siksi Suomessa yritetään saada läpi translakia, jonka avulla henkilö voisi vaikuttaa vapaammin juridisen sukupuolen ilmoitukseen tai valita mies- ja naissukupuolen lisäksi virallisiin dokumentteihin sukupuoleksi vaihtoehdon muu. Aihe on suuri tasa-arvo-ongelma ja rajoittaa näiden ihmisten oikeuksia ja tasa-arvoa. Kuitenkin antifeministi, yleensä valkoinen keski-ikäinen mies, ei ymmärrä tätä ongelmaa ja vastustaa translakia kovaan ääneen. Hänelle asia ei ole ongelma ja hänen mielestään elämä ja yhteiskunta on ollut aivan kunnossa, vaikka passeihin ei voi laittaa sukupuoleksi kuin kaksi vaihtoehtoa. Hän kokee olevansa mies, eikä voi ymmärtää miksi joku ei tunnista omaa sukupuoltaan tai ymmärrä sitä, että on olemassa vain miehiä ja naisia. Miksi siis nyt pitäisi rikkoa nämä totutut käsitteet ja tehdä tästäkin asiasta ongelma? Jos antifeministi ei ole itse kokenut asiaa ongelmana, ei siitä siis hänen mielestään pitäisi tehdä ongelmaa eikä yhteiskuntarauhaa pitäisi rikkoa.

Tämä on vain yksi esimerkki aiheesta. Antifeministi voi ajatella, että se, että naisen euro on 80 senttiä, on naisten ongelma, ei hänen. Tai että jos nainen on pukeutunut lyhyeen hameeseen ja hänet raiskataan, vika oli naisessa. Kaiken lähtökohta voidaan pitää patriarkaalista yhteiskuntaa, joka on syntynyt valkoisten miesten etuja ajatellen.

Miehen katseen alla

Feministisen näkemyksen mukaan yhteiskunnassa priorisoidaan enemmän miehen näkökulmaa ja asemaa. Feminismissä puhutaan yleisesti patriarkaalisesta yhteiskunnasta eli miesvaltaisesta yhteiskunnasta. Valtarakenne on miesvaltainen yhä edelleen myös Suomessa. Suurin osa yritysten pomoista ja muista johtavissa rooleissa olevista on miehiä. Hallitus on myös pitkään ollut miesvoittoinen, mutta viimein meillä Suomessa on tuntu siitä, että patriarkaatti on hieman murenemassa, sillä hallituksessa on tällä kertaa enemmän naisia kuin aikoihin.

Yleistä ajatusmaailmaa ohjaa myös yhteiskunnassamme monet ennakkokäsitykset naisia kohtaan. Moni näistä käsityksistä on syntynyt niin sanotusta mieskatseesta, eli siitä, mikä miesten mielestä ja heidän silmissään on naisessa hyväksyttävää, kaunista tai seksikästä. Esimerkiksi se, että naisen on oltava kaunis ja pidettävä huolta ulkonäöstään. Kaikki naiset varmasti pystyvät allekirjoittamaan ajatuksen siitä, että sama mekko päällä ei voi mennä kaksiin juhliin peräkkäin, vaan on hyvä olla useita vaihtoehtoja, joita varioida. Mies taas voi mennä juhliin aina sama puku päällä, eikä kukaan edes huomaa asiaa. Mutta jos nainen kulkisi aina samassa mekossa tilaisuudesta toiseen, asiaa aletaan ihmetellä ja pahimmassa tapauksessa paheksua. Naisten ulkonäköä on muutenkin ruodittu läpi historian enemmän kuin miesten. Esimerkiksi vanhetessaan harmaantuva ja ryppyinen mies on charmantti, mutta harmaantuvalle naiselle ei taida suomenkielessä edes olla yhtä lailla kehuvaa adjektiivia? Naisten oletetaan värjäävän harmaat piiloon ja käyttävän voiteita ja pistoksia, jotta rypyt saadaan silotettua niin pitkään kuin mahdollista. Naisilla kuluu tutkitusti paljon enemmän rahaa ulkonäön ylläpitoon, käytämme paljon enemmän erilaisia tuotteita ja aineita pysyäksemme niin sanotusti kauniina ja houkuttelevina. Ja tämän houkuttelevuuden määritys on miehiltä peräisin, miesten katse määrittää edelleen mikä on naisen kohdalla yleisesti kaunista ja houkuttelevaa. Ulkonäköpaineet ovat suuret ja määrittävät naisten elämää aivan pikkutytöstä varttuneeksi rouvaksi asti. Voisiko se, että euron sijaan meillä naisilla on taskussamme 80 senttiä, johtuakin siitä, että meillä kuluu rahaa enemmän naisena olemiseen?

Asioista on uskallettava puhua

Yhteiskuntamme on monimuotoinen ja kätkee sisälleen useita erilaisia ongelmia. Jotta pystyisimme ratkomaan ongelmat, on niistä puhuttava ja tehtävä ne näkyviksi. Neljännen aallon feminismin ydin onkin se, että sanat luovat todellisuutta. Asioista on uskallettava puhua ja nostaa epäkohdat esille. Jos meillä ei ole sanoja, joilla pystymme ilmaisemaan kokemaamme epätasa-arvoa, ei niitä kuulla, ei nähdä, eikä niihin epäkohtiin voida puuttua. Ennen kaikkea feministi -kirjan kirjoittanut Minja Koskela painottaakin kirjassaan sanojen merkitystä. Sanat kertovat sen, kenellä on valtaa, kuka puhutaan näkyväksi ja kuka jätetään näkymättömäksi.

Se, että ikäviä asioita nostetaan esille ja yleistä niin kutsuttua harmoniaa rikotaan, voi tuntua ahdistavalta ja sitä halutaan välttää. Niin paljon, että antifeministinen valkoinen keski-ikäinen mies saattaa tuntea oman vakaan asemansa uhatuksi ja oman maailmanrauhan järkkyvän. Mutta Koskela kirjoittaa kuvaavasti kuinka ahdistavalta tuntuu myös se, jos joutuu kerta toisensa jälkeen sullotuksi keittiöön tai prinsessarooliin, joka ei tunnu omalta, mutta johon ympäristö sinut jatkuvasti ohjaa. Liian ahtaat raamit rajoittavat vapautta ja tekevät meistä onnettomia. Olen itse kokenut todella paljon tytöttelyä ja ammattitaitoni väheksyntää työelämässä. Olen tehnyt erilaisia valokuvauskeikkoja työkseni jo kymmenen vuoden ajan, sekä olen hankkinut kaksi eri valokuvausalan tutkintoa kartuttamaan ammattitaitoani. Silti olen saanut usein kuulla (keski-ikäisiltä miehiltä) työkeikoilla kommentteja, joissa kysytään, kuinka kauan olen harrastellut valokuvaamista tai kenen sukulaistyttö olen, jos olen häissä kuvaamassa. Kun kerron, että minut on palkattu tekemään työtäni ja että teen valokuvausta ammatikseni, sedät ihmettelevät asiaa ja eivät voi uskoa, että kaltaiseni tyttö voisi olla pätevä ammattikuvaaja. Olen keskustellut aiheesta ikäisteni ja minua nuorempien miesvalokuvaajien kanssa, ja heiltä ei ole koskaan kysytty samoja kysymyksiä kuin minulta. Heidät on aina otettu vakavasti ja nähty, että kyseessä on ammattivalokuvaaja, ei vain sukulainen, joka harrastaa valokuvausta. Naisten ammatillisen pätevyyden kyseenalaistaminen on yleistä todella useilla muillakin aloilla ja tällainen epäarvostus turhauttaa suuresti. Tänä vuonna pääministeriksi valitun Sanna Marinin pätevyyttä on myös kyseenalaistettu suuresti, kenenpä muunkaan, kuin valkoisten keski-ikäisten miesten toimesta. Miksiköhän?

Meidän kaikkien on oltava feministejä

Moni kannattaa varmasti tasa-arvoa ja koko feminististä ajatusmaailmaa, mutta aloittaa kuitenkin puheenvuoronsa ”en ole feministi, mutta…” Feminismi on koettu pitkään negatiivisena asiana, stereotypiana vihaisista miehiä inhoavista naisista, jotka haluavat tarkoituksella ärsyttää ja aiheuttaa eripuraa. Siksi moni ei uskalla tunnustautua feministiksi. Neljännen aallon feminismin ydinviesti on kuitenkin se, että ihmisillä on oikeus olla oma itsensä ilman ulkopuolisia paineita. Myös miehiä sorretaan kapeilla malleilla, kuten maanpuolustusvelvollisuudella tai sanonnalla ”mies ei itke.” Feministit eivät vihaa miehiä, vaan epätasa-arvoista kohtelua.

Jos haluamme, että maailma on tasa-arvoinen ja kaikkia kunnioittava, on meidän kaikkien oltava feministejä. Meidän on uskallettava sanoa epäkohdat ääneen ja puututtava niihin. Emme saa väheksyä toisen ihmisen erilaisuutta tai evätä häneltä oikeuksia etnisyyden, seksuaalisuuden tai jonkun muun identiteetin takia. Mitä tärkeintä, meidän tulee olla empaattisia, solidaarisia ja ymmärtäväisiä toisia ihmisiä kohtaan. Totuttuja rooleja on osattava laajentaa ja ymmärtää se, että kaikilla on yhtäläiset oikeudet lähtökohdista riippumatta. Meidän tulee kohdella kaikkia ihmisiä yhdenvertaisesti ja reilusti. Siitä feminismissä on minun mielestäni loppujen lopuksi kyse ja siksi minä olen feministi.

Lähteet:

Minja Koskela, Ennen kaikkea feministi, 2019

https://fi.wikipedia.org/wiki/Feminismi

https://fi.wikipedia.org/wiki/Naisten_äänioikeus

https://sukupuolenosaamiskeskus.fi/sukupuoli/sukupuolen-moninaisuus/muunsukupuolisuus/