On erittäin helppoa syyttää muita ihmisiä vääristä toimintatavoista ja elämänvalinnoista, jos katsoo heidän tilannetta ainoastaan omasta näkökulmasta. Siinä ei usein mieti, että mitkä asiat johtivat toisen ihmisen valintaan sekä millaiset elämänarvot hänellä on. Kuitenkin voimme arvostella muiden käytöstä ainoastaan, jos elimme täsmälleen samanlaista elämää ja meillä on tasan samanlainen historia. Tietenkin se on mahdotonta. Siitä syystä muiden näkökulmien hyväksyminen sekä oman näkökulman kyseenalaistaminen on todella tärkeä taito, jotta pystyisi ylläpitämään hyvät suhteet kaikkiin ihmisiin.

Luin tunnettua Jojo Moyesin kirjoittamaa romaania ”Kerro minulle jotain hyvää”, jonka avulla aloin itse kehittämään itsessäni sitä taitoa, että ymmärtäisin muiden ihmisten tekemistä paremmin. Kirjassa käsitellään halvaantuneeksi jääneen nuoren miehen vaikeaa elämänvalintaa eli eutanasiaa. Kirja on kirjoitettu lähes kaikkien miehen läheisten näkökulmasta: itse miehen, äidin, isän, lääkärin, rakkaan naisen sekä naisen siskon näkökulmasta. Kaikilla oli täysin erilainen lähestymistapa tähän tilanteeseen, ja osa tuntuikin ensin ihan hirveältä ennen kuin alkaa miettimään, että ”Miten itse toimisin tässä tilanteessa, jos olisin hän ja minulla olisi sama elämäntilanne?” Esimerkiksi miehen isän tarina auttoi minua ymmärtämään minun omien arvojen vastaista mielipidettä. Tilanne oli sellainen, että isällä oli toinen nainen perheen ulkopuolella, jonka kanssa hän petti omaa vaimoa. Sen takia hän salaa toivoi, että hänen poikansa valitsee eutanasian, koska toivoi hänelle parasta eikä halunnut, että hän kärsisi koko loppuelämän. Isällä ei ollut enää mitään tunteita hänen vaimoa kohtaan eikä vaimollakaan miestä kohtaan, mutta hän tunsi todella pahaa omatuntoa, jos jättäisi hänet halvaantuneen lapsen kanssa ja lähtisi toisen naisen perään. Loppujen lopuksi minunkin oli pakko hyväksyä hänen mielipide tässä asiassa, koska ainoa, mitä hän halusi: olla onnellinen. Hän halusi aloittaa uuden perhe-elämän ja tuntea rakkautta, mutta ei myöskään halunnut olla samaan aikaan huono isä, joka jättää perheensä sellaiseen tilanteeseen. Sen takia pojan eutanasia oli hänelle ainoa ratkaisu, jotta hän voisi aloittaa uuden elämän. Sitä jäin miettimään vielä pitkään kirjan lukemisen jälkeen, sillä ajatukseni tästä olivat hyvin ristiriitaiset, mutta sitten muistin, että joskus filosofian tunnilla opettaja sanoi minulle ”Kaikki maailmassa tapahtuvat asiat ovat oikein. Ei ole olemassa vääriä asioita, koska mielipiteet niistä johtuvat vain siitä, että mistä näkökulmasta niihin katsoo.”

Toinen merkittävä näkökulma oli halvaantuneen nuoren miehen äidillä. Kirjassa on kuvailtu tosi hyvin se, että mitä äidit tuntevat omaa lasta kohtaan. Camilla Traynor eli äiti jätti elämästään pois kaikki omat lempi asiat, otti puolen vuoden loman töistä, ja yritti antaa pojalleen koko oman aikansa. Pojan itsemurhayritys tuntui hänestä niin kauhealta, että hän tiesi sen, että asia toistuu uudestaan. Se oli vain ajan kysymys. Samalla hän ymmärsi, että hän äitinä ei millään voi antaa lupaa lapsen kuolemaan. Luulisin, että hänelle oli vielä vaikeampi hyväksyä se asia, että hänen poikansa omatahtoisesti haluaa kuolla, ja hänen pitää auttaa häntä siinä. Hänen pitäisi elää koko loppuelämän sen ajatuksen kanssa, että hän kantoi lapsensa hautaan. Silti lapsen onnellisuus oli hänelle niin tärkeä, että lopulta hän hyväksyi eutanasian, vaikka se oli täysin hänen arvojen vastaista. Varsinkin tämä pätkä auttoi ymmärtämään häntä:

”Äitiä ei koskaan ymmärretä ennen kuin olet itsekin äiti. Esimerkiksi se, että et näe hänessä aikuista miestä – rehevää, aallotonta, haisevaa, mielipidevaikutteista maksamattoman pysäköintilippujensa kanssa, kiillottamattomilla kengillä ja monimutkaisella rakkauselämällä. Näin kaikki ne ihmiset, jotka hän on koskaan ollut kokoonpantu yhdeksi.

Katson häntä ja näen vauvan, jota pidin sylissään täydellä rakkaudella, pystymättä uskomaan, että olen luonut toisen ihmisen. Näen taaperolaisen, joka piti minua kädestä, koulupojan, joka itki raivouskyyneleitä jonkun toisen lapsen kiusaamisen jälkeen. Näin haavoittuvuuksia, rakkautta, historiaa. Ja kaikki mitä hän pyysi oli tuhota sitä pientä lasta eikä pelkästään aikuista miestä. Tuhota sen kaiken rakkauden ja historian. ”

Kirja avasi minulle silmät siihen, että ei saa syyttää muita heidän valinnoistaan, koska en voi koskaan tietää, mikä on heille se paras valinta. Jopa sarjamurhaaja, joka on kaiken puolin väärässä, on oikeassa hänen näkökulmasta, sillä tietyt elämänasiat johtivat hänen siihen. Kuka tahansa meistä olisi toiminut samalla tavalla, jos olisimme eläneet hänen elämänsä. Muiden näkökulmien ymmärtäminen auttaa myös siihen, että emme lokeroitaisi ihmisiä paremmuusjärjestykseen vain omien arvojen perusteella, vaan pyrkisimme suhtautumaan kaikkiin tasa-arvoisesti. Toki oma mielipide voi olla, mutta se ei saa haitata muita ihmisiä. Sellaisella pienellä askeleella tulemme kohti parempaa tulevaisuutta, jossa ihmiset ovat astetta onnellisempia, sillä miksi olisit onneton, jos sinut ymmärretään?