En ole kirjoittanut tähän mennessä yhtäkään esseetä koronasta tai sen vaikutuksista elämäämme. Se on ollut osittain tietoista pyrkimystä säilyttää oma järki ja osittain tiedostamatonta oman vastuun välttelyä. On tuntunut hankalalta löytää sanoja, jotka riittäisivät kaiken tämän keskellä ja joista voisi olla aidosti apua. Me ihmiset olemme herkässä tilassa ja olen pelännyt, että se, miten voisin auttaa tai mitä haluaisin sanoa, on liikaa epätoivoa ja ahdistusta tunteville ihmisille juuri nyt. Olen paljon kipuillut sen kanssa, kuinka ymmärrän toisten tunteita todella hyvin, mutta en voi auttaa, koska kaikki lähtee yksilöstä itsestä. En ole löytänyt oikeita sanoja, ja olen pelännyt siksi tulevani väärin ymmärretyksi. En ole toisaalta myöskään uskaltanut kokeilla. En ole keksinyt tapaa, jolla oivalluttaa omat suurimmat oppini, jotka saattavat joillekin kuulostaa teennäisiltä höpöhöpöjutuilta ja korkealentoiselta humpuukilta. Kaikki tuntuu myös liian vähäiseltä, keskeneräiseltä tai hauraalta selittämään sitä, minkä itse olen kokenut todella hyödylliseksi ja arvokkaaksi. Tuntuu liian tärkeältä kertoa asioista puoli-hiotussa esseessä. 

Nyt haluan kuitenkin kirjoittaa. Haluan kirjoittaa, sillä näen joka päivä, miten tilanne vaikuttaa ihmisiin. Tunnen valtavaa halua auttaa, koska kuulen hädän. Katson kauhulla, kun ihmiset kääntyvät toisiaan vastaan ja maailma on pelon vallassa. Tiedän, että kokemukset ovat aitoja ja että jonkin on muututtava ihmisissä itsessään. Olen samassa tilanteessa ja käynyt läpi aivan samoja tunteita itsekin. Kaikki apu on enemmän kuin tarpeen, oli se sitten vertaistuen tai vaikka vinkkien muodossa. En halua siis enää vähätellä omiakaan kykyjäni kantaa korteni kekoon. 

Olen ollut viimeisen vuoden aikana enemmän hukassa, kuin koskaan. Niin kuin varmasti miljoonat muutkin. Ei ole kiinnostanut mikään ja elämä on tuntunut tyhjältä ja turhalta. Töitä olen tehnyt puoliteholla ja tauoilla itkenyt yksin kotona. Viikonloppuja olen pelännyt etukäteen ja yksinäisyyttä paetakseni tyhjät hetket olen täyttänyt kaikella mahdollisella, mitä vielä toi tehdä. Olen tuntenut työni olevan merkityksetöntä, enkä ole välillä jaksanut nousta edes sängystä. Olen pelännyt katoavani maailmasta johonkin tyhjiöön ja ollut huolissaan siitä, miten kaikki muut jaksavat. Olen tuntenut eläväni vain puoliksi ja kokenut, että maailma on minua vastaan. Olen valittanut asioista ja ollut haluton kokeilemaan mitään uutta. Olen ollut kateellinen niille, jotka tuntuvat löytävän hyviä puolia kaikesta ja tuntenut epäreiluutta päättäjien suunnasta tulevien kommenttien takia. Olen ollut vihainen toisille, itselleni ja maailmalle. Olen luovuttanut monia kertoja.  

Voisi sanoa, että elämä ei ole ollut kummoista. Aivan perseestä suoraan sanottuna.

Olen kuitenkin kaiken kärsimyksen, ahdistuksen ja pelon kautta oppinut jotain todella tärkeää. Olen oppinut, ettei mikään elämässäni ja maailmassani muutu, ellen itse muutu. Olen oppinut, mitä vastuullisuus sanan aidoimmassa merkityksessä tarkoittaa. Se on ollut melkoista vuoristorataa ja täynnä ei-niin-kauniita, helvetin epämukavia tunteita. Vaikeinta onkin myöntää ja antautua sille tosiasialle, että vain minä olen vastuussa itsestäni ja elämästäni. Minä luon oman todellisuuteni joka ikinen päivä. 

Kun kohtaa jotakin epämukavaa, yllättävää tai vierasta, vastustaminen ja ulkoistaminen ovat luonnollisia reaktioita. Vastustamme, koska olemme juurtuneet tapoihimme, tunteisiimme ja ajatuksiimme, joita yhtäkkiä uhataan. Olemme rakentaneet todellisuutemme jonkin varaan, joka voikin romahtaa. Syytämme olosuhteita, koska kuvittelemme, ettei meillä ole valinnan varaa. Ulkoistamme, koska tiedämme, että meidän täytyisi oikeasti tehdä itse jotakin, jos lopettaisimme ulospäin tuijottamisen ja kääntyisimme itseemme. 

Korona-aika on mielestäni hyvä herätys meille jokaiselle. Vastuun välttelyn voi aistia ja huomata hyvinkin konkreettisesti joka puolella. On monia asioita tarjottimella, joita voi syyttää omasta kärsimyksestä ja toimimattomuudesta. On valmiiksi ojennettuja vastakkain-asetteluita, joihin on helppo tarttua omasta kärsimyksestä käsin. On ihmisiä, joita tuomita ja ihmisiä, joille olla kateellisia. Näihin kaikkiin olen ainakin itse useaan otteeseen sortunut. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö pandemian kaltainen kriisitilanne saisi vaikuttaa ihmiseen. Kaikki tunteet ovat todellakin täysin sallittuja ja ymmärrettäviä. Kuuleminen ja nähdyksi tuleminen ovatkin tärkeimpiä asioita juuri nyt. Ei ole kyse kieltämisestä tai valehtelusta, vaan ennemmin omasta vastuusta muuttaa omaa suhtautumista tunteisiin ja tilanteisiin. On valitettavasti jokaisen itse opittava kuuntelemaan omia tunteitaan ja hyväksyttävä se tosiasia, että omat tunteensa voi lopulta aina valita. Vaikka olosuhteet olisivat kuinka ikävät tahansa, ihminen itse pienentää itsensä ja rajaa helposti mahdollisuutensa vallitsevien olosuhteiden tasolle. Ja kaiken kukkuraksi luo päässään illuusion, jonka mukaan toisilla on pienemmät ja toisilla suuremmat mahdollisuudet olosuhteiden vuoksi menestyä tai selviytyä. Tämä on kuitenkin vain uskomus, josta tulee vapautua.

Meistä ulkopuolisilla asioilla, ihmisillä, ympäristöillä, vuorovaikutustilanteilla ja vaikka millä, on meihin valtavan suuri, kiistämätön vaikutus. On olemassa miljoonia syitä sille, miksi vaikkapa motivoidumme työstämme tai miksi ylipäätään nousemme sängystä aamulla. Tulemme onnelliseksi monista meistä ulkopuolisista syistä ja se on täysin luonnollista. Siksi pandemian kaltainen tilanne vaikuttaa meihin niin suunnattomasti. Se muuttaa näitä meille onnellisuutta ja merkitystä tuovia ankkureita elämässämme. On ymmärrettävää, että maailmamme järkkyy suurista muutoksista. 

Mielestäni tilanne ja sen haasteet kuitenkin paljastavat meille jotakin hyvin olennaista itsestämme ja ihmisyydestä; rakennamme helposti onnemme itsemme sijaan ulkopuolelle. Emme voi kuitenkaan koskaan olla varmoja, milloin elämäämme ilmestyy jotakin uutta tai jokin muuttuu radikaalisti. Kukaan ei ole vastuussa onnestamme, eikä mikään ulkopuolinen asia, joka tuo meille onnea, ole koskaan varmaa. Korona-aika on osoittanut ainakin itselleni sen, että olen ulkoistanut elämäni ja onneni tiettyihin asioihin, jopa tiettyihin ihmisiin ja kun tilanteeseen on tullut muutos, elämäni on romahtanut. Elämäni on romahtanut ymmärrettävästi, mutta vähän liian totaalisesti. Aluksi se on tuntunut kaoottiselta ja pelottavalta, siltä kuin aikaisemmin kuvailinkin. Mutta sitten olen tajunnut, että en ole ottanut vastuuta oman onneni rakentamisesta. Vastuuta siitä, että minulla on valta ja kaikki mahdollisuudet muuttaa tunteeni asioita kohtaan. Voin rakentaa onnellisuutta enemmän itseni varaan, jolloin mikään ei enää ”saa tilaisuutta” romahduttaa elämääni täysin. Ehkä hieman, muttei yhtä kokonaisvaltaisesti. Voi, pitää ja saakin sattua, mutta on hyvä pystyä edelleen olemaan kiinni elämässä ja tuntemaan onnellisuutta. Ja ennenkaikkea on tärkeää pystyä tarttumaan ratkaisuihin, ilman että uhriutuminen ja olosuhteiden syyttely hidastaa matkaa. Ideaali tilanne mielestäni onkin tuntea ja hakea turvaa itsestään kaiken muutoksen ja ikävän keskellä. Se ei voi nimittäin koskaan muuttua. Mikään ulkopuolinen ei pääse käsiksi siihen. 

Rakkauden ja turvan tunteen voi AINA valita. Siitä käsin muut asiat eivät saa meistä niin suurta valtaa. Tämä on ainoa keino ”hallita” sitä, mikä voi meitä satuttaa ja elämäämme muuttaa. Se, ettei nimenomaan yritä hallita mitään. Tiedostaa, että mikään ei ole varmaa, paitsi rakkaus ja turva meissä itsessämme. Kaikki muu on ulkopuolella ja epävarmaa. On illuusio, että maailmassa mikään olisi varmaa tai muuttumatonta. Kun irrottaa tarpeesta hallita kaikkea ympärillään, joka tuo onnea, turvaa tai mitä tahansa, voi tuudittautua siihen, että minkään näiden asioiden menettämisestä oma elämä ei lopulta romahda. Menetys tai muutos voi sattua, mutta itsensä kanssa on lopulta aina turvassa. Se on erittäin tärkeää etenkin kriisien keskellä. Se on meidän muuttumaton varmuuden lähde kaiken epävarmuuden keskellä. Se on tunnetta siitä, että meillä on edelleen voimaa kaiken kärsimyksen ja menetyksen edessä. Oma voima säilyy vaikka kaikki ympärillä muuttuisi. 

Epävarma maailman tila ei ainoastaan saa meitä pelkäämään sairautta vaan sairastuttaa meidät muutenkin. Epävarmuuden kokeminen luo nimittäin todella paljon stressiä. Haalimme tätä stressiä itsellemme kaikin keinoin vielä aivan turhaan. Meillä ihmisillä on tapana pelätä hallinnan menettämistä. Olemme tälläkin hetkellä enemmän peloissamme kuin koskaan, sillä korona on osoittanut selkeästi, ettei meillä todellakaan ole hallintaa tilanteesta. Koitamme kontrolloida jotakin, jota emme voi kontrolloida. Sitä ihmiset tekevät omassa arjessaankin jatkuvasti. Pelkäämme niin paljon epäonnistumisia ja yllätyksiä, että pyrimme kaikin tavoin estämään ne. Pelkäämme uusia tilanteita ja koitamme saada asiat takaisin ennalleen. Haluamme säilyttää varmuutemme siitä, ettei mitään pahaa voi koskaan tapahtua tai sattua. Ja mitä tästä kontrolloinnin pyrkimyksestä seuraa niin tavallisille tallaajille arjessa, kuin vallitsevan pandemiankin pelottelemille ihmisille? Se, että sysäämme itsemme yhä syvemmälle luuloomme, että varmuutta on olemassa ja samalla kaiken lisäksi kärsimme valtavan stressin aiheuttamista oireista. Emme kestä stressiä ja sitten koittaa päivä, kun kontrollimme pettää ja seuraukset ovat kamalia. Putoamme karuun, todelliseen maailmaan, jossa mitä tahansa voi koska tahansa sattua.

Tässä kauheudessa kuitenkin piilee mielestäni elämän kauneus. Se tosiasia, että kukaan ei oikeastaan pysty kontrolloimaan mitään. Tuhoisat seuraukset voivat olla parasta, mitä elämässä on koskaan tapahtunut. Ehkä, jos koronankin osalta luopuisimme jäätävästä tarpeesta kontrolloida seurauksia tai yksilöinä löysäisimme vihaamme tätä tilannetta kohtaan, saisimme muuta tilalle. Voisimme katsoa uusin silmin asioita ja nähdä hyvää ympärillämme taas. Ymmärtää, että mitä tahansa voi tapahtua ihan milloin tahansa ja että se on ennenkaikkea mahdollisuus. Mikään ei ole koskaan ennenkään ollut varmaa ja nyt meillä on mahdollisuus luoda jotain uutta. 

En aio tässä esseessä kommentoida erityisesti päättäjien valintoja tai tällä hetkellä vallitsevien rajoitusten ja sääntöjen tarpeellisuutta, koska sekin on asia, jota en voi kontrolloida. Mutta voin sanoa, että olipa tilanne mikä hyvänsä, on aina tilaisuus valita itse suhtautumisensa. Asioista ei tarvitse olla samaa mieltä tai niitä ei tarvitse täysin ymmärtää, valitakseen omat reaktionsa itselle suotuisalla tavalla. Saa sattua. Mutta kapinointi ei tee hallaa, muuta kuin yksilölle itselleen. Eläminen pandemian keskellä valiten rakkauden ja turvan itsessä, on ennenkaikkea teko itsensä hyväksi. En voi saada muita valitsemaan samaa ja täten muuttamaan esimerkiksi rajoituksia. Niin kauan maailmassa laitetaan rajoituksia ja kontrolloidaan pelosta käsin, kunnes nämä yksilöt itse ymmärtävät, mitä valitsevat. Minä en voi kontrolloida sitä. Voin valita vain oman tunteeni asioita kohtaan. Voin valita, etten aio lähteä mukaan uskomukseen, että voimme kontrolloida tilannetta. Ja voin ottaa vastuun siitä, etten anna toisten kontrolloinnin pilata omaa elämääni. Toisin sanoen otan vastuun kiukuttelustani asioita vastaan. En voi vaikuttaa siihen, tekeekö joku päätöksiä koskien elämääni minulle ehkä epämieluisella tavalla. En voi tällä hetkellä vaikuttaa siihen, saako koululle mennä tai saako syödä ravintoloissa. Voin kuitenkin valita tunteeni rajoituksia kohtaan, sillä tiedän, että kyseessä on vain yksi ulkoinen tekijä elämässäni. Voin valita, ettei se romauta elämääni. Otan vastuun omasta onnestani, vaikka ikäviltä tuntuvia asioita tapahtuu ympärillä. Ja vastustuksesta luopuminen voi avata minulle uusia ovia, koska en pyri enää kontrolloimaan tätä ulkoista tekijää. 

Ehkä epävarmuus onkin siis elämämme paras opettaja? Mitä, jos rajattomat mahdollisuudet ja tietämättömyys ovatkin elämän ydin? Jos suostuu hölläämään pelon ohjaamasta kontrollistaan ja löytää itsestään sen turvan, että on itsensä rinnalla joka tapauksessa, voi löytää jotain ihan uutta. Usein luopuminen on parasta, mitä voi tehdä. Jos ei pidäkään kiinni lujaa ja antautuu sille mahdollisuudelle, että jokin asia voidaan viedä pois, antaa huomaamattaan tilaa aidosti arvostaa tätä asiaa. Ja kun luopuu, antaa tilaa myös uudelle. Mitä voimme tässä pandemian tilanteessa tehdä, on hyväksyä, että se mistä joudumme nyt luopumaan, ei ollut koskaan varmaa. On siis aika oppia löytämään varmuus itsestä, jotta voimme antautua epävarmuudelle ja sitä kautta uudelle. Voimme nähdä tilanteen uudesta näkökulmasta. Se, miten asiat suostuu näkemään, on nimittäin ainut keino kontrolloida ulkopuolellamme tapahtuvia asioita. 

Otetaanko siis jokainen vastuu omasta itsestämme ja elämästämme? Koska meillä on aina voima itsessämme. Vaikka tilanteet olisivat kuinka epäreiluja tahansa, voimme valita ottaa vastuun omasta onnestamme. Vaikeaahan se on, mutta mikään, mikä ei tunnu epämukavalta, ei lopulta muuta mitään. Ylioptimistisuuttakin vihataan vain sen takia, että se tuntuu niin vieraalta ja epämukavalta. Kannattais kokeilla silti, koska sille on ehkä syynsä, miksi se tuntuu niin ällöttävältä pakkopullalta. ? 

Kiitos ja anteeksi.