Olen tullut siihen tulokseen, että olen aikaoptimisti. Koen jatkuvasti tilanteita, joissa arvioin käytettävissä olevan ajan totaalisen pieleen. Tietyllä tavalla se on auttanut sietämään isojakin työmääriä, koska mielestäni aikaa on ilmeisesti käytettävissä loputtomasti, kunnes ei ole.

Kirjassa Aina ei tarvitse jaksaa: Kirja väsyneelle Anni Turpeinen kertoo, että aikaoptimistit ovat niitä, jolla on aikaa aina siihen yhteen pikkujuttuun ja joiden mielestä paikasta toiseen siirrytään aikakoneella. (Turpeinen 2022, s12)

Pystyn samaistumaan Turpeisen kokemuksiin, joissa itsellään on täysin epärealistinen käsitys siitä, mitä vuorokaudessa tai viikossa voi saada aikaan. Tuntuu, että pystyy osallistumaan kaikkeen, mihin vain pyydetään, vaikka päivässä ei saa todellisuudessa tehtyä lähellekään sitä määrää mitä alun perin oli suunnitellut. (Turpeinen 2022, s12)

Jos laittaisin kaikki deadlinet ja kaikki tehtävät, vastuut ja velvollisuudet ylös ja pyrkisin suorittamaan ne myös perfektionistimaisesti, todennäköisesti uuvahtaisin heti alkuun. Tämä tietynlainen suurpiirteisyys sekä ajan ajattelemattomuus suojaa jollakin tavalla itseäni. En tunne useinkaan kiirettä siinä hetkessä, missä milloinkin olen. Kun olen akatemialla, keskityn siihen, enkä usein stressaa muusta. Kun olen töissä niin sitten siihen kyseiseen työtehtävään mitä teen, enkä stressaa kaikista työtehtävistä mitä on rästissä. Kun menen illalla vetämään harjoituksia, silloin keskityn vain siihen, enkä muista lainkaan mitään muuta. Joskus olen suunnitellut, että menen harjoitusten jälkeen vielä hetkeksi töihin, mutta suunnitelmiin tulee helposti muutos, jos joku pelaaja haluaa jäädä keskustelemaan kanssani jäätreenin jälkeen. Unohdan työt välittömästi enkä tunne minkäänlaista kiirettä. Jos aikaoptimistina olen kuitenkin luvannut asiakkaalle tilauksensa jälleen kerran järjettömällä aikataululla, pitää minun silti vielä mennä töihinkin ylimääräisestä viivytyksestä huolimatta.

Jossain kohtaa kuitenkin aina tulee hetki, kun jonkun asian deadline lähestyy vääjäämättä ja mieleni tajuaa, että tässähän muuten loppuu aika kesken.  Niissä hetkissä tulee kiireen ahdistava tuntu, eikä tehtävän loppumisessa näy lainkaan valoa tunnelin päässä. Tällöin keskitän kaiken energian vain kyseiseen asiaan ja lisään kierroksia. Tämä on se hetki, joka saa minut toimimaan tehokkaasti. Sanoisin että tällaisessa paineessa, minulla on suhteellisen kova suorituskyky.

Kirjassa Tehokkuuden taika: Näin voit elää enemmän Stranius kertoo, että tällainen on tyypillistä aikaoptimistille. Kun jonkun määräaika lähenee, kaikki muu saa väistyä ja intensiteetti tekemiseen nostetaan huippuunsa. (Stranius 2022, s34)

Näissä hetkissä mieleni työstää tehtävää yötä päivää, jolloin yölläkin heräilen ja saatan muutaman tunnin nukkumisen jälkeen jo nousta ylös, jotta saan runtattua kyseistä tehtävää eteenpäin. Tällöin mieleni on niin keskittynyt tehtävään, että suoritan sen väkisin. Pakko on paras motivaattori, kuten tapaan sanoa. Tavallaan se on niin. Se on ainoa, joka saa minut määrätietoisesti viemään kyseinen tehtävä loppuun. Muuten poukkoilen asiasta toiseen unohtaen, että oikeasti monen asian kanssa on jo suhteellisen kova kiire.

Olen vasta viime aikoina alkanut käyttämään kalenteria ja kirjaamaan asioita ylös. Sitä ennen kaikki oli vain mielessäni, joista muistin mitä muistin. En oikein ole vielä päässyt perille, mikä asioiden ylös kirjaamisessa tuntui niin haastavalta. Ehkä se tuntui siltä, että se todensi itselleni konkreettisesti sitä työmäärää ja aikataulun ahtautta, mitä mieluummin blokkailin mieleni sisällä tarvittaessa pois.

Olen siis alkanut kirjaamaan asioita ylös ja tekemään viikko- sekä päiväohjelmaa työtehtävistä. Tämä on hyvä alku, mutta vaatii vielä harjoittelua, jotta se olisi toimiva ja oikeasti mahdollinen. Nyt isken viikko-ohjelmaan työtehtäviä täysin epärealistisen määrän. Välillä jokin yksi työtehtävä on kirjattu yhdellä sanalla. Näyttää pieneltä asialta, mutta jos sen purkaisi täysin osiin, niin se ajan tarve tulisi vasta konkreettisesti ilmi. Se yksi työtehtävä voi nimittäin sisältää vaikka 6 erilaista työvaihetta, jotka ajallisesti veisivät monta tuntia. Miksi en sitten pilko jokaista tehtävää pieniksi osiksi? Se todennäköisesti konkretisoisi sen mahdottomuuden työmäärässä, jota nyt en halua nähdä.

Ennen olin jatkuvasti myöhässä kaikkialta. Myöhästyin, koska yksinkertaisesti lähdin liian myöhään joka paikkaan. Saatoin vielä ilmoittaa että, olen ihan juuri siellä, vaikka vasta olin lähdössä kotoa. Minulle, se oli ihan juuri, koska eihän aikaa matkoihin mene? Ja jos tulin viisi minuuttia myöhässä, niin mielestäni olin ihan lähes tulkoon ajallaan paikalla, joten en varsinaisesti myöhästynyt.

Ajoissa olemisessa olen kehittynyt Roimassa. Tiimissämme ollaan ajoissa paikalla. Tästä käytiin alussa tiukat keskustelut, joista asia kirjattiin sääntöihin. Tätä alkuun vastustin tietysti, koska mielestäni se tuntui turhalta nipottamiselta ja epäolennaisuuksiin keskittymiseltä. Olen muuttanut ajatteluani ja sääntö on ollut hyvä. Nyt ajoissa oleminen on osa Roiman kulttuuria, jota kaikki pyrkivät noudattamaan.

Olen ymmärtänyt, että kaikille aika ei ole niin suurpiirteistä ja myöhästely voi tuntua todella epäkunnioittavalta. Se on avannut itselleni ymmärrystä ja nykyään olen poikkeuksetta ajallaan ja jos joskus myöhästyn jostain, koen siitä häpeää ja pahoittelen että takiani on jouduttu odottelemaan.

Nyt kun olen viimeisen vuoden aikana alkanut ymmärtämään omaa ajatteluani aikaan ja stressiin, olen myös pyrkinyt kehittämään työkaluja sen hallitsemiseksi. Tästä esimerkkejä ovat kalenteri, kellojen pitäminen edellä, jotta lähden ajoissa ja työtehtävien ylös kirjaaminen. Seuraavaksi kun to do-listoista tulee luonnollinen osa päivieni ja viikkojen hallintaa, lisään siihen priorisoinnin.

Stranius opastaa kirjassaan, että asiat voi luokitella esimerkiksi neljään osaan:

1. kiireellisemmät ja tärkeät asiat, jotka vaativat välitöntä reagointia ja aiheuttavat paljon stressiä ja kuormitusta.
2. tärkeät mutta ei niin kiireelliset asiat. Sellaisia asioita, joita siirrämme helposti myöhemmäksi, kunnes ennen pitkää siirtyvät ykkös kategoriaan.
3. kiireelliset mutta ei niin tärkeät
4. ei-kiireelliset ja ei-tärkeät asiat.

(Stranius  2022 s40)

Priorisoinnin lisäksi voisin asettaa välietappeja päivämäärien kera, jotta työtaakka ennen lähestyvää määräaikaa ei kasvaisi niin valtavan suureksi.

Itseni ymmärtämisen lisäksi olen alkanut ymmärtämään paremmin muiden kiirettä ja stressiä siitä. Roimassakin välillä on ollut tilanteita, joissa olen hämmentyneenä kuunnellut kiireestä ahdistusta. Itse kun en läheskään aina koe sellaista, vaikka paljon on menossa yhtä aikaa ja päivät ovat aamusta iltaan täysiä. Mutta nyt ymmärrän heitä, koska moni pystyy ajattelemaan ajan realistisemmin ja ymmärtämään että aikaa on päivässä rajallisesti ja ymmärtämään mitä jokainen tehtävä todellisuudessa vie aikaa.

Paljon on vielä itselläni opittavaa, mutta ehkä jo itseni ymmärtäminen on askel kohti realistisempaa aikakäsitystä. Ehkä siinä vaiheessa, kun opin realistisemmaksi ajan kanssa, opin järkevämmäksi tehtävien määrässä. Vähempikin riittäisi.

LÄHTEET:

Stranius, L. 2022. Tehokkuuden taika: Näin voit elää enemmän, Into kustantamo, Helsinki

Turpeinen, A. 2022. Aina ei tarvitse jaksaa: Kirja väsyneelle, Otava