Johdanto

Tiimeissä minulle on tärkeintä se tunne, että täällä on hyvä olla. Kun sen tunteen saavuttaa, motivoi se minua tekemään kaikkeni tiimini menestyksen eteen. Se ei vielä riitä, että itselläni on hyvä olla, vaan sen tunteen tulee huokua koko tiimistä. Jotta sellaiseen hyvän olon ilmapiiriin päästään, täytyy tiimin saavuttaa psykologista turvallisuutta. Silloin jokainen voi olla omana itsenään ja olla avoimina omine mielipiteineen, niin hyvinä kuin vaikeinakin aikoina. Ja se on ennen kaikkea rohkeutta monessa eri muodossa.  Rohkeutta omien kokemuksien kertomiseen ja tunteiden näyttämiseen. Rohkeutta sanoa oma mielipiteensä ja luottaa siihen että se hyväksytään juuri sellaisena kuin se on. Rohkeutta kokeilla asioita pelkäämättä virheitä ja rohkeutta olla haavoittuneessa tilassa ryhmän edessä. Turvalliseksi ilmapiiriksi sen tekee se kuinka tiimi reagoi näihin.

Ainoastaan välittävä reaktio rakentaa suhdetta. On olennaista saada tuntea että toinen ymmärtää ja välittää siitä mikä on itselle tärkeää, huolimatta siitä miten merkittäväksi vastapuoli itse asian kokee. On tärkeää oivaltaa ettei kiinnostusta ja välittämistä osoiteta asian vaan ihmisen vuoksi. Lyttääminen, näennäinen tuki ja ohittaminen eivät välitä ymmärrystä eivätkä siksi vahvista suhdetta vaan heikentävät luottamusta ja suhteen laatua. (Paakkanen, 2022, 313)

Tässä seuraavaksi käyn läpi psykologista turvallisuutta ja missä turvallisuuden tasossa Roimassa ollaan minun tuntemukseni mukaan sekä oma kokemukseni psykologisesta turvallisuudesta.

Mitä on psykologinen turvallisuus?

Psykologinen turvallisuus tarkoittaa sellaista ilmapiiriä, jossa ihmiset voivat olla omia aitoja itsejään, ilman pelkoa negatiivisista seurauksista. Psykologinen turvallisuus on kokemus siitä, että on turvallista puhua ajatuksiaan ilman pelkoa, että miten niihin reagoidaan. Se on myös kokemus siitä, että on hyväksytty ja tulee kuulluksi ryhmässä. (Rinne 2021, 31)

Tällainen turvallisuus mahdollistaa sen, että voi paljastaa oman haavoittuvuutensa ja keskeneräisyytensä. Se lisää uskallusta olla rohkea ja laittaa itsensä peliin. (Aro, 2018, 107).

Psykologisella turvallisuudella tarkoitetaan sellaista uskomusta, että yhteisössä voi ottaa henkilökohtaisia riskejä ilman pelkoa ja häpeää. Tässä on neljä tekijää, joista psykologinen turvallisuus koostuu:

1. Yhteenkuuluvuus. Koen olevani osa joukkoa, hyväksytty sellaisena kuin olen.
2. Oppiminen. Uskallan kysyä, antaa ja saada palautetta, kokeilla ja epäonnistua.
3. Osallistuminen. Uskallan käyttää kaikkea osaamistani ja kyvykkyyttäni, laittaa itseni täysillä likoon.
4. Haastaminen. Uskallan olla eri mieltä, kyseenalaistan nykyiset käytännöt, ajatukset ja toimintatavat. (Rantanen, Leppänen & Kankaanpää 2020, 274)

Psykologinen turvallisuus ja luottamus syntyy vuorovaikutuksesta

”Leikitkö koskaan lapsena sellaista leikkiä, jossa toiset pitivät lakanoiden päistä kiinni ja itse sait kiivetä lakanan sisään kuin toukka koteloon. Tunne leijumisesta, heilumisesta ja ehkä vähän tavan­omaisesta poikkeavasta kehokokemuksesta sai riemun syttymään. Tunne olisi ollut aivan toinen, jos olisit pelännyt, että joku lakanan pitäjistä pudottaa sinut.” (Rinne 2021, 27)

Tämä leikki kuvaa hyvin yhteisön turvallisuutta. Kun voimme luottaa siihen, että kaikki pysyvät reunoissa kiinni, koemme olevamme turvassa. Voimme heittäytyä omana itsenämme ja kertoa mitä ajattelemme. Kun kaikki ymmärtävät, kuinka tällainen turvallinen tila luodaan ja mitä se vaatii, se on mahdollista. (Rinne 2021, 27)

Sellainen kollektiivinen käytös, joka turvaa yksilön ja yhteisön kokeilut, on psykologinen turva. Se syntyy siitä pitkälti, miten vastaamme vuorovaikutustilanteissa toisillemme. On rohkeaa avata suu ja ehdottaa uusia asioita. On myös rohkeaa kokeilla uutta ja haastaa tapaa toimia. Jotta avoimuuden kulttuuri mahdollistuu, tulee näitä vastaanottaa uteliaana ja lämmöllä. Turvan antaminen edellyttää, että kunnioitetaan yhdessä sovittuja tapoja ja tunnetaan oma vuorovaikutustyyli. Luottamus on siis yksilön tapa suhtautua ja psykologinen turvallisuus on yhteisön yhdessä päättämä, sopima ja vaalima yhteinen kokemus, joka tarjoaa suojan keskittyä yhteisen tavoitteen tekemiseen täydellä sydämellä. (Rinne 2021, 290)

Haavoittuvuus

Brenè Brown kuvaa haavoittuvuutta tunteena, jota koemme epävarmuuden, riskin ja emotionaalisen suojattomuuden aikoina. Se on valmiutta ilmaantua paikalle ja tulla nähdyksi ilman takeita lopputuloksesta. Hän kuvaa haavoittuvuutta kaikkien tunteiden syntysijaksi ja että se on ainoa tie kohti suurempaa määrää rakkautta, yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja iloa – ja näin myös rohkeutta. (Rinne 2021, 223)

Oman haavoittuvuutensa kohdannut ja esiintuonut ihminen todella tuo vahvan elementin omalla käytöksellään psykologiseen turvallisuuteen.

Roiman luottamuksen rakentaminen etenee

Oman tuntemukseni ja näkemykseni mukaan, tällä hetkellä Roimassa rakennamme luottamusta tiimimme sisällä. Selkeästi alkaa jo näkymään omaan silmääni erilaisia luottamusasteita eri yksilöiden välillä. Vielä ei kuitenkaan voida puhua täysin kollektiivisesta luottamuksen tilasta. Meillä on vasta nuori tiimi, joka luo toiminnalleen raameja ja toimintakulttuuria. Vaikka pystymme kertomaan jo kipeitäkin asioita menneisyydestä ja jakamaan tunteita, en silti koe, että meillä olisi vielä yhteinen turvallisuuden ilmapiiri. Oman tuntemukseni mukaan, kaikki eivät pitäisi alussa kuvaillun lasten leikin lakanan reunoista kiinni. Osa ehkä vain katselisi kädet taskussa eivätkä edes ymmärtäisi mitä tässä tapahtuu. Ei kukaan tekisi niin tahallisesti, vaan koska meillä ei ole vielä sellaista keskinäistä ymmärrystä toisistamme.

Tunnen kuitenkin että tiimissämme on tahtotila rakentaa yhteistä, avointa ja turvallista ilmapiiriä. Sen kuulee sanoissa ja se näkyy välillä teoissa ja siinä, miten me toistemme sanoihin reagoidaan. Se reagointi on kehittynyt kevään aikana paljon. Opettelemme tuntemaan toisiamme, jotta havaitsemme paremmin toistemme tunteet ja tarpeet. Ja tämän edellytyksenä on kuunteleminen. Huomaan edelleen että tarvitsemme vielä rohkeutta, jotta jokainen rohkenee sanoa näkemyksensä. Itse koen että rohkeutta saadaan lisää, kun ollaan avoimia vastaanottamaan kaikki näkemykset ja huomioimme ne tasavertaisina riippumatta sen esittäjästä. Mielestäni on myös tärkeää, että emme pyri pitämään dialogia liian kapeana vaan annamme sen rönsyillä vapaasti jotta kynnys osallistumiseen on mahdollisimman matala. Ja jos puheenvuoro menee ohi aiheesta niin otetaan se siitä huolimatta hyvin ja lämmöllä vastaan. Uskon Roiman olevan matkalla kohti aina vain turvallisempaa ilmapiiriä. Jokainen meistä voi omalla tekemisellä ja käyttäytymisellään sekä omalla esimerkillään vaikuttaa siihen.

Oma kokemus psykologisesta turvallisuudesta ja haavoittuvuudesta

Joukkueeni, Noutajat, eli Nokian ringeten SM-joukkueessa on vahva psykologinen turvallisuus. Joukkue on toiminut jo kymmenen vuoden ajan, jossa minä valmentajana ja osa pelaajista olemme olleet matkassa koko tämän ajan. Aina on kausien välillä osa porukasta vaihtunut, mutta Noutajien ydin on pysynyt samana. Tässä ytimessä on myös psykologinen turvallisuus ja toimintakulttuuri, joka on joukkueemme kivijalka. Joukkueelta kysyttäessä, kuvailtiin psykologista turvallisuutta näin: ”Ei tarvitse pelätä, miten sanomisiini tai tekemisiini reagoidaan. Tiedän olevani arvostettu ja tärkeä omana itsenäni, kaikkine tunteineni ja epätäydellisyyksineni.”

Meillä oli tänä keväänä 2022 välieräsarja Laitilaa vastaan. Olimme aivan kiistaton ennakkosuosikki. Voitimme kaksi ensimmäistä peliä ja enää kolmas voitto tarvittiin finaaliin.

Kolmas välierä alkoi katastrofilla. Neljän pelatun minuutin jälkeen Laitila johti 0-4. Tilanne oli täysin epäuskottava. Yritimme aloittaa kirin, mutta Laitila oli tehnyt huolellisesti läksynsä ja maalinteko oli vaikeaa. Yritin saada ajatuksiani ja näkemyksiäni pelaajille, mutta peli oli lamaantunutta. Ehkä myös itsestäni huokui epäuskottava lamaannus enkä onnistunut sytyttämään joukkuetta. Me hävisimme ottelun 2-5.

Olin täysin lamaantunut pelin jälkeen. Pettynyt itseeni ja pettynyt joukkueeseeni sekä turhautunut. Pelko mahdollisesta sarjan häviämisestä hiipi mieleen ja siitä tuleva häpeä ja epäonnistumisen tunne valtasi mieleni. Huomenna pitää lähteä vielä Laitilaan pelaamaan, vaikka jollain lailla kai olimme kuvitelleet, että saisimme sunnuntaille ylimääräisen lepopäivän. Illalla kokoonnuimme lähes koko joukkue yhteen ja katsoimme pelin. Heitimme huumoria heikosta pelistämme. Osaamme nauraa itsellemme ja normaalisti pääsemme nopeasti yli tilanteesta kuin tilanteesta. Se ei kuitenkaan vienyt omaa henkilökohtaista sisälläni ollutta oloa pois.

Seuraavana päivänä lähdimme bussilla kohti Laitilaa. Pyysin joukkueen bussin takaosaan, koska halusin keskustella siitä miltä tuntuu. Joukkueessamme vallitsee avoin keskustelukulttuuri ja asioista puhutaan avoimesti ääneen. Kerroin kuinka turhautunut olin siihen, että emme pysty muuttamaan peliämme kuten vastustaja. Kerroin kuinka tunnen, että näkemykseni ei näy kentällä pelissämme. En tiedä mitä keskustelulta odotin, mutta se ei edennyt, kuten olin toivonut. Tuijotin ulos loppumatkan ja purin huulta. Saavuimme Laitilaan ja pelaajat lähtivät koppiin valmistautumaan pelipalaveriin. Me johtoryhmä jäämme aina bussiin pitämään esipelipalaverin. Ja sitten romahdin. Jostain itselleni edelleen tuntemattomasta syystä aloin itkemään ja sanoin että en pysty tähän tänään. En pysty, koska en tunne, että mulla on merkitystä ja oon turhautunut. Johtoryhmä otti ensimmäisen kopin. Jokainen piti tiukasti kiinni lakanan kulmista ja antoi minun turvallisesti leijua siinä kuin aiemmin kuvatussa lakanaleikissä.  He latelivat tietoja muistutukseksi, millainen valmentaja olen ja mitä olen saavuttanut ja mitä joukkueessa minusta ajatellaan. Kuinka tärkeä palanen olen joukkueessa ja miten joukkue tarvitsee minua juuri nyt.

Seuraavaksi olin ongelman edessä tärkeän ottelun kynnyksellä: Jos jätän menemättä pelipalaveriin, se vaikuttaa joukkueeseen, negatiivisesti. Jos menen romahtaneena pelipalaveriin, se vaikuttaa joukkueeseen, mutta en tiedä miten. Valmentajakollegani Kosti sanoi: ” Meillä kaikki voivat olla juuri niillä tunteilla kuin on, myös päävalmentaja.” Puin takin päälle ja lähdimme koppiin.

Pyysin musiikin pois kuten aina. En aloittanut palaveria vaan Kosti aloitti sen sanomalla: ”Meistä aina vuorollaan joku täytyy nostaa kuopasta ja tällä kertaa se on meidän päävalmentaja.” Ja sitten romahdin ja itkin. Sanoin että oon turhautunut, enkä tiedä merkitystäni enkä ehkä pysty tähän tänään. Ja joukkue otti kopin. Jokainen piti tiukasti kiinni lakanasta. Tunsin lämpöä ja rakkautta. Joukkue ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt minua tällaisena ennen peliä. Ennen peliä pyrin aina luomaan omalla puheellani rennon energisen ilmapiirin ja pitämään pilkettä silmäkulmassa.  Pyrin saamaan rohkeuden jokaisessa esiin. Virheitä sattuu kaikille koko ajan, merkittävämpää on se, kuinka nopeasti pääsemme niistä yli. Tavallisesti itsevarmuus, innostus ja luottamus huokuu koko läsnäolostani. Nyt olin täydellinen vastakohta.  ja ihme kyllä, he eivät hämmentyneet eivätkä hiljentyneet vaan reagoivat suurella lämmöllä ja osoittivat välittämistä sekä kertoivat mitä merkitsen joukkueelle.

Sitten yksi pelaajista kysyi, pitäiskö meidän kaikkien halata yhdessä Jonnaa? Kaikki tietävät, että en ole halailija, joka on vähän juttu joukkueessa, mutta siihen vastasin, että ”tän halauksen mä otan”.

Sen jälkeen koko joukkue tuli yhteen suureen halaukseen. Ja he lauloivat yhteisen laulumme kertosäkeistön siinä yhdessä kasassa, jonka keskellä minä olin. “I love ringette, on meidän motto ja me ollaan Noutajat. On meidän joukkueessa pelaajat loistavat. Ei meitä kiinni saa vaikka monet koittavat. I love ringette. Hepo siellä huutaa ja me peliin sytymme. Mennään kentälle näyttämään kykymme. Tiedetään kyllä me siihen PYSTYMME!”

Keräsin itseni seuraavan puolentoista tunnin aikana. Puin pelitakin ylleni ja menimme yhdessä joukkueen kanssa peliin. Ja joukkue taisteli voitosta kuin viimeistä päivää. Kaikesta tekemisestä näki, että jokainen pelaaja halusi voittaa. Joukkue oli täynnä energiaa ja yhteinen tekeminen huokui kaiken aikaa ja voitimme. Peli oli rohkeaa, eikä edes vastustajan kavennusmaali vaikuttanut tunnelmaan.  Maalivahtimme pelasi aivan ilmiömäisesti. Kun peli päättyi, itkin taas. Nyt onnesta. Maalivahtimmekin itki ja tuli halaamaan. Kiitin häntä ottelusta ja hienosta pelistä ja hän sanoi ”pelasin tän sulle. Halusin voittaa tän sulle.” Unohtumaton hetki.

Seuraavana aamuna heräsin ja aloin välittömästi valmistautua tuleviin finaaleihin.  Olin valmis. Vahvempana ja varmempana kuin koskaan. Tätä joukkuetta ei tule pysäyttämään mikään. Voitimme finaaleissa jokaisen pelimme. Ja kausi päättyi Suomen Mestaruuteen. Olen niin ylpeä joukkueestani. 

Pohdinta

Ringette joukkueeni ja Roiman kontrasti on melko suuri. Ymmärrän kyllä että tiimiyritys ja joukkue eroavat paljon toisistaan. Sitä eroa ja tiimiyrityksen lainalaisuuksia tässä vasta opettelen. Psykologisen turvallisuuden taso on myös aivan eri asteilla, mutta en pidä niidenkään vertailua näiden kahden tiimin kesken kovin järkevänä. Se oma kokemukseni turvallisesta ilmapiiristä joukkueessani  ja niistä keinoista ja toimintatavoista millä se on vuosien mittaan rakentunut, voidaan kuitenkin hyödyntää myös Roiman arjessa. Tiedän, että olen itse sitä aktiivisesti rakentanut ja pitänyt yllä joukkueessa ja omalla toiminnallani ja esimerkilläni voin edesauttaa sitä parhaani mukaan myös rakentumasta Roimaan.

Lähteet:

Aro, A. 2018. Työilmapiiri kuntoon. Alma Talent. Helsinki.

Rantanen, J., Leppänen, I., Kankaanpää, H., 2020. Johda tunneilmastoa. Alma Talent. Helsinki.

Rinne, N. 2021. Rohkea organisaatio. Alma Talent. Helsinki.

Paakkanen, M. 2022. Empatian voima työssä. WSOY. Helsinki.