Kuuntelin Katleena Kortesuon Karisman käsikirjan. En voi olla väittämättä, etteikö karismalla olisi jotain tekemistä menestyksen kanssa. Olen aina jollain tavalla pitänyt Katleenan asenteesta ja nimenomaan hänen karismastaan, mutta kirja herätti minussa välillä todella ristiriitaisia tunteita. Mutta ehkä se olikin kirjan tarkoitus saada aikaan voimakkaita tunteita, jotta löytää sen oman juttunsa? Ja sainpa ainakin kirjoitettavaa!

Ajattelen, että karisma on iän mukanaan tuomaa cooliutta. Jokainen ihminen on karismaattinen omalla persoonallaan. Missään nimessä se ei tarkoita röyhkeyttä, vaikka se jossain asiayhteyksissä saatetaankin sekoittaa karismaan. Pientä röyhkeyttä toki ihmisessä saa ja pitääkin olla, jotta elämässä pääsee haluamiinsa tavoitteisiin. Tärkeintä on vain se, ettei ole röyhkeä toisten ihmisten (tai luonnon) kustannuksella. Jokainen saa toki määritellä karisman määritelmän itse, mutta esittelen Katleenan määritelmän karismalle:

1. itsetuntemus
2. intensiivinen läsnäolo
3. vuorovaikutus
4. persoonallisuus ja omintakeisuus
5. itseluottamus
6. ilmaisutaito

Jakaisin itse nämä kuusi kohtaa kahdeksi erilliseksi, joista ensimmäinen on itsetuntemus, itseluottamus, persoonallisuus ja omintakeisuus. Toiseksi kohdaksi nimittäisin läsnäolo, vuorovaikutus ja ilmaisutaito. Mielestäni voi olla karismaattinen, jos täyttää kohdan yksi tai vain kohdan kaksi. Jos molemmat kohdat täyttyvät, niin siitä syntyy megakarisma!

Itsetuntemus kehittyy iän myötä, tai ainakin voin sanoa niin omasta puolestani. Jos ajattelen itseäni esimerkiksi 22 vuotiaana, ja nyt 28 vuotiaana, on itsetuntemukseni aivan eri tasolla. 22 vuotias minä meni kyllä tavoitteita ja kiinnostuksiaan kohti, mutta en olisi todellakaan osannut vastata silloin miksi. 22 vuotias minä teki paljon virheitä, koska hän meni usein sen hetkisen fiiliksen mukaan. Nykyisin osaan perustella omat valintani ja puntaroida valintojen oikeutta oman itseni kautta. En kuitenkaan olisi itsetuntemukseni kanssa tässä pisteessä ilman tätä kaikkea päätöntä sekoilua ja hyppimistä paikasta toiseen. Koska nyt ainakin osaan sanoa mitä haluan, ja miksi.

Itsetuntemus lisää itseluottamusta, sillä omat valinnat ja teot ovat perusteltavissa, jos joku ne kyseenalaistaa. Itseluottamus on ainakin omalla kohdallani kasvanut jokaisen elämässä koetun henkilökohtaisen onnistumisen jälkeen. Kun ajattelen jo elettyä elämääni, en muista, että olisin koskaan asettanut rimaa liian korkealle tavoitteissani. Uskon, että sillä on suuri merkitys itseluottamuksen kasvattamisessa. Kuitenkaan liian matalallakaan rimaa ei saa pitää, että onnistumisen tunne ei synny liian helposti. Myös se lisää itseluottamusta, kun ympärilläni on kannustavia ja positiivisia ihmisiä.

Itseluottamus taas vahvistaa omaa persoonallisuutta ja omintakeisuutta, kun luottaa siihen, että voi olla juuri sellainen kuin on. On kyllä vapauttavaa, kun ei tarvitse peitellä omaa sisintään, sillä se jos mikä on kuluttavaa. Olen ollut muutamissa työpaikoissa, joihin minun persoonani ei vain yksinkertaisesti sopinut. Siksi olen kokenut ne ajat erityisen uuvuttavina, kun on pitänyt mahduttaa itsensä johonkin tietynlaiseen muottiin, johon ei selkeästi mahdu. Onnekseni nykyisin saan rönsyillä itseni kanssa juuri niin paljon kuin haluan. Väitän kyllä, että ympärillä olevilla ihmisillä ja luottamuksella on suuri vaikutus siihen, että näkyykö niitä muotin rajoja vai ei. Katleena puhui kirjassaan siitä, että joihinkin tilanteisiin vain täytyy asettaa itsensä tietynlaiseen muottiin, jotta sinut otetaan tosissaan. Vertauskuvana hän käytti sitä, että jos menet puhumaan bisnesmiehille, on syytä laittaa itsekin liituraitaa päälle. Toivon todella, että hän yritti tarkoittaa sitä, että pukeutumista kannattaa miettiä aina tilaisuuden mukaan. Eikä sitä, että jakkupuku on laitettava päälle bisnestapaamisiin, jotta sinut voidaan ottaa tosissaan. Sain kirjasta kuitenkin tuon jälkimmäisen käsityksen, ja se jos mikä on kammottavaa ja muottiin tunkemista. Jos laitat päälle vaatteet, joista et pidä, samalla syöt itse omaa itseluottamustasi ja persoonaasi. Ja se näkyy aivan varmasti myös ulkopuolisille. Tietysti tilaisuutta pitää kunnioittaa tilanteen vaatimalla tavalla, mutta se ei tarkoita liituraitaa tai jakkupukua. Apua, tämä aihe saa kyllä pääni sisällä todellisen myrskyn aikaiseksi.

Läsnäololla, vuorovaikutuksella ja ilmaisutaidolla on iso vaikutus karismaan. Jos on erittäin hyvä olemaan vuorolaikutustilanteissa läsnä ja ilmaisemaan itseään hyvin, on karisman ainekset jo olemassa, vaikka itseluottamusta ja -tuntemusta vähän puuttuisikin. Itselläni läsnäolo on välillä hukassa, mutta luulen sen johtuvan suurimmaksi osaksi tarkkaavaisuushäiriöstäni. Se on kuitenkin asia, josta olen tietoinen ja yritän sitä kehittää koko ajan ja löytää keinoja, joilla pystyisin keskittymään läsnäoloon entistä paremmin. Keskittymishäiriöni vaikuttaa oleellisesti myös ilmaisutaitooni, sillä pääni etenee nopeampaa tahtia, kuin mitä ehdin puhetta tuottaa. Tämänkin olen ymmärtänyt vasta muutaman vuoden sisällä, että selkeästi minulla on tässä osa-alueessa kehitettävää. En missään tapauksessa halua piiloutua diagnoosini taakse, mutta sen myötä olen oppinut olemaan itselleni armollisempi, että jotkin asiat vain ovat minulle vaikeampia kuin toisille. Tämänkin ymmärtämisessä ja hyväksymisessä on mennyt oma aikansa. Yritän siis omaan tahtiini edetä ja oppia näissä tilanteissa, enkä verrata itseäni muihin. Onneksi olen kuitenkin kehittynyt valtavasti läsnäolossa ja olen kyllä ollut aina suhteellisen hyvä vuorovaikuttamaan, vaikka välillä kuuntelun aikana ajatus pääseekin harhailemaan. Kirjasta nappasin hyvän vinkin, jonka yritän muistaa ottaa käyttöön. Jos ajatus tuntuu harhailevan ja on vaikeaa olla läsnä, kokeile ajatella varpaita ja jalkapohjia, ja tunne kuinka ne ovat kiinni maassa.

Karisma ei todellakaan ole vain sosiaalisten ekstroverttien etuoikeus. Mielestäni jokainen ihminen voi olla omana itsenään karismaattinen, kunhan vain muistaa olla juuri sellainen kuin on ja ylpeästi!