Jäävuoremme sulaa oli ehkä hieman liian valmiiksipureskeltua. Eli tässä on nyt tämä tarina, huomasitko nyt miten nokkelasti kerroimme miten voit parantaa organisaatiosi toimintaa? Lopussa vielä siisti ja sievä tiivistys niin, että kaikki varmasti ymmärtävät.

Ei siinä, asia on ihan oikea. Itse vain en ole kovinkaan vastaanottavainen kun asia esitetään tässä muodossa. Tuntuu, että kirja aliarvioi lukijansa älykkyyttä ja taitoa yhdistellä asioita itse. Asioiden vääntäminen rautalangasta tarinan kautta tuo minulle ainakin hieman hölmön olon.

Tiivistettynä: pidä kaikki langat käsissäsi ja prosessin tavoite selkeänä. Saa ihmisille oikea mielentila siitä, että nyt täytyy muuttua ja se muutos on tehtävä heti. Hoida oikeat ihmiset hommaan. Kirjoita huolellinen tavoite, välitavoitteet ja strategia ja pidä huoli että kaikki ymmärtävät ne. Jatka periksiantamattomasti kohti tavoitetta ja juurruta uusi idea tai kulttuuri niin hyvin, ettei organisaatio ajatudu takaisin vanhoille urille. Ihmisten ajattelutapojen ja tunteiden on muututtava.

Joku fiksu on sanonut, että viestisi sisältöä tärkeämpää on se, että asia sanotaan oikealla tavalla. Itseäni liian abstraktiseksi vedetty satu ei oikein sytyttänyt. Olisin kaivannut konkreettisia indikaattoreita siitä, mistä tiedän, että asun jäävuorella.

Kirjan lopputeksteissä sanotaan: “Sulavalla jäävuorella on kymmenet eri kasvot: on vanhentuneita tuotelinjoja, tarpeettomia kouluja, palveluja, joiden laatu kärsii, liikeideoita, joiden mielekkyys on vaakalaudalla, uusia strategoiota, joiden toteutus valuu hiekkaan.” Mielestäni tämä lause paneutuu paljon mielenkiintoisempaan ja huolestuttavampaan kysymykseen eli siihen, miten oman elämän jäävuoret tunnistetaan. Toki on tärkeää osata hoitaa organisaation muutos kunnialla loppuun saakkaa, mutta mielestäni pitäisi alkaa pelaaminen ruudusta yksi eikä ruudusta kaksitoista.

Miten tunnistetaan, että homma on menossa metsään? Mistä tiedämme, että käyttämämme järjestelmät tai prosessit ovat auttamattoman vanhanaikaisia?  Meille usein sanotaan että ‘kill your babies’, mutta mistä tiedämme milloin idea on tuhoon tuomittu ja milloin ottaa muutosprosessin opit käyttöön?

Tähän ajatukseen kitetyy mielestäni monta ongelmaa niin yrityksissä, ihmissuhteissa kuin yhteiskunnassakin. Kirjan esimerkissä jäävuoren sulaminen oli helppo havaita ja se oli totuus. Kun ollaan tekemisessä totuuden kanssa, on paljon helpompaa tehdä muutosjohtamista ja vakuuttaa muut. Tarinan alussa ajattelin, että tarina aikoisi kommentoida totuuden eri tasoja, epävarmuutta ja sitä, kuinka kukaan ei voi ennustaa tulevaisuutta. Sitä, että toisen roska voi olla toisen aarre ja toiselle mahdoton tilanne toiselle markkinarako. Tarinassa jäävuoren sulaminen oli kuitenkin totuus, joita valitettavasti ei löydy usein oikeasta elämästä.

Emme osaa katsoa tulevaan, emmekä ennustaa markkinoita. Emme voi tietää, onko jokin idea hyvä ja toimiva, vai tulisiko se muuttaa. Vaikka tietäisimme että jokin järjestelmä on jo aikansa elänyt, mistä tiedämme, onko uusi toimintatapa yhtään sen parempi? Mitä jos siirrymme vanhoista järjestelmistä esimerkiksi digiaikaan, mutta lopputulos on vieläkin huonompi?

Otetaan esimerkiksi lukioiden sähköisen ylioppilaskirjoitukset. Päättäjät havaitsivat, että jäävuori oli sulamassa, ja vanhoista paperisista yo-kokeista oli päästävä eroon, sillä ne olivat auttamatta vanhentunutta teknologiaa. Kokeiden digitalisointi poistaisi monta haittaa ja toisi kokeet viimeinkin tälle vuosituhannelle. Ongelma oli kuitenkin siinä, että kukaan ei edes tienyt, oliko jäävuori tosiaan sulamassa vai ei. Asiantuntijoilla oli arvio siitä, että digiloikka oli otettava, tai tapahtuisi kauheita.

Kun uuteen järjestelmään sitten siirrytiin, huomattiin, että uusi jäävuori oli entistä huterampi. Digiloikka toi mukanaan valtavan kasan ongelmia, joita kukaan ei ollut edes osata arvata. Diginatiivit opiskelijat olivat ärsyyntyneitä ja pettyneitä ja kokivat, että koko homma oli mennyt huonomattavasti huonompaan ja epäselvempään suuntaan.

Miten tällaisiin epäonnistumisiin voidaan varautua? Miten niistä selvitään? On helppo muutosjohtaa lammaslaumaa oikeaan suuntaan, kun edessä on vihreämpi laidunmaa tai aikaisempi laidunmaa on kuiva kuin kivi. Mutta mitä tehdä siinä tapauksessa, kun varmaa tietoa uuden toimivuudesta ei ole, ja vanhassa toimintatavassa on vielä puhtia jäljellä?

En tiedä onko yksiselitteistä vastausta olemassa, mutta olisin ainakin kiinnostunut pohtimaan tällaista asiaa. Maailma menee eteenpäin sellaisella vauhdilla, että tarvitsemme työkaluja mukana pysymiseen. Muutos on väistämätöntä ja muutosjohtaminen on tärkeä taito. Tänään voimissaan oleva tieteenala voi huomenna olla auttamatta vanhentunut.

Haastan, että muutosjohtamisen rinnalla epävarmuusjohtaminen on toinen yhtä lailla tärkeä taito. Miten luotsata bisnestä kohti voittoa ja miten pitää pää pinnalla. Miten selvitä uusista haasteista voittajana.

Jos tiedät, kirjoita siitä satu. Sen sadun voisin lukea mielelläni.