Kirjoitan nyt ajatuksen virtaa siitä, minulle tulee mieleen ja mitä muistan juuri nyt (lauantai illalla) aiheesta merkityksellisyys. Kirjoitin siitä opparia, joten materiaalia on luettu ja nyt tulee kirjoitettua jotakin siitä mitä on mieleen jäänyt. Pidimme aiheesta myös pajaa tiimillemme. Aihe on hyvin hyvin laaja, ja mielummin yleensä pyrin laajentamaan kuin kaventamaan ajattelua, joten ehkä siksi saattaa jo nyt kirjoittaessa tuntua siltä että en pysty käsittelemään yhdessä esseessä kaikkea. Tai sitten olisi pitänyt ajatella paremmin ja rajata sitä jo ennen kuin lähtee kirjoittamaan. No, nyt se on kuitenkin jo liian myöhäistä, sillä täältä tulee:

Toisen puolesta ei voi sanoa, mikä on merkityksellistä. Sitä ei voi ikään kuin toiselle antaa, se (merkityksellisyys) pitää saada itse kokea. Esimerkiksi nykyään rekrytointi-ilmoituksissa saattaa lukea ”hae merkitykselliseen työhön”, mutta kun toisen puolesta ei voi luvata tai kertoa mikä on merkityksellistä. Voidaan ajatella yleisesti, että esimerkiksi sairaanhoitajat tekevät merkityksellistä työtä, mutta se pitää saada jokaisen kokea itse.

Se, mitä työpaikoilla tai kouluissa voidaan tehdä, on auttaa yksilöitä ja tiimejä löytämään se minkä kukin kokee tärkeäksi ja arvokkaaksi. Voidaan auttaa ajattelemaan ja voidaan luoda turvallinen ympäristö rehellisyydelle. Kaikkien ei tarvitse kurottaa kohti samoja asioita tai kenenkään ei tarvitse toteuttaa jonkun toisen tai yhteiskunnan luomia haaveita.

Käsitys tästä kyseisestä aiheesta on tässä vuoden aikana muuttunut paljonkin. Saatoin ehkä vuosi sitten hieman pintapuolisesti ajatella merkityksellisyydestä, sisäisestä motivaatiosta ja prioriteeteista ikään kuin ne olisivat samaa asiaa. Tai tavallaan ne ehkä ovatkin, mutta niissä on hieman eri kaiku. Merkityksellisyys on myöskin trendinä tällä hetkellä, varsinkin yrityselämässä – enkä kyllä ihmettele miksi. Tottakai tulee hyvä fiilis siitä, että töissäkin voisi kokea, että on tärkeää että kyseisen työn tekee ihminen ja juuri se kyseinen ihminen joka sitä työtä tekee. Tavallaan ihmiset voidaan korvata joo, mutta aina niittä tiettyjä kyseisiä yksilöitä ei voida korvata, sillä usein työn vaikutus on enemmän, kuin se pelkkä suoritettava työ.

Vuoden aikaisessa oppariprosessissa kuitenkin oli vaikeitakin hetkiä. Tällä tarkoitan sitä, että pohdin kaikkea elämän rajallisuutta ja toisaalta voimaa ja toisaalta haurautta. Saatoin purskahtaa itkuun lähikaupassa, jos näin siellä yksinäisiä vanhuksia tai miettiä yksinollessani omaa vaikutustani (no, kaikkeen), ja että onko se positiivinen vai negatiivinen. Koko oppariprosessi tuntui avaavan silmiäni sille, minkä myös itse koen tärkeäksi ja minkä välttämättä en. Onnellisuuden ja merkityksellisyyden välilläkin on eroa. Esimerkiksi mietin opparia tehdessä saattohoitajia. He eivät välttämättä mene töihin joka päivä intoa puhkuen tai innostuen (tai mistä minä tiedän) mutta siitä huolimatta että joutuvat töissä (käsittääkseni) käsittelemään vaikeita asioita kuten luopumista, kuolemaa ja epätoivoa, he todennäköisesti tuntevat työnsä merkitykselliseksi. Tai ainakin toivon niin.

Olen hirmuisen onnellinen siitä, että tein tästä aiheesta opparin ja että olen käyttänyt aikaa ja ajatuksia tämän aiheen tiimoilta. Kirjan Johda merkitystä yksi kirjoittajista kertoo, että merkityksellisyys on aiheena kuin saippuapala, vaikea pitää hyppysissä niin että sitä pääsisi helposti tarkastelemaan. Tästä aiheesta voisin tehdä joskus myös gradun, jos satun joskus pääsemään jatko-opintoihin.