Tämä blogiessee on julkaistu: https://www.vaellusjourney.com/single-post/2019/04/10/Valo-valon-soturi

Valoa näkyy tunnelin päässä. Se voimistuu jokaisella askeleella eteenpäin mennessä. Askeleiden vauhti vaihtelee hitaasta ja vaivalloisesta reippaaseen ja kepeään. Pimeys on jäänyt taakse, jospa sitä ei ollut ollenkaan. Tie on selkeä, sitä vain seuraa valoa. Kesken matkan nousee tietoisuus siitä, että elämä on tässä ja nyt. Se on kaunista ja valo ohjaa kasvamaan ja kulkemaan eteenpäin.

Haluaisin niin kovasti elää valossa, pimeydestä kaukana. Mutta minulla ja sinulla on aivan eri käsitykset valosta ja pimeästä. Emme voi vertailla niitä keskenämme. Mutta voimme tiedostaa joidenkin asioiden olevan sellaista, mitä emme halua tehdä tai meille tapahtuvan. Olisiko se sitten pimeyttä? Ja toisaalta taas olisiko valoa se, mitä haluamme tehdä ja meille tapahtuvan?

Kun vajosin alas, niin alas, etten saanut itseäni ylös, nousi vahva mielikuva tunnelista. Astuin sisään tunneliin, joka oli vanha ja hylätty junatunneli. Oli yö ja pimeä, mutta tunneli oli ainut reitti päästä eteenpäin. Astuin sisään pimeästä pimeään. Tiesin, että päästessäni eteenpäin, tunnelin toisesta päästä näkyisi valo. Alkuun askeleeni olivat hyvin hitaita ja pelokkaita. Pikkuhiljaa aloin tottumaan pimeään, enkä enää pelännyt. Kun matkani jatkui aloin nähdä pikkuhiljaa pienen valon pilkahduksen edessäni. Innostuin ja askeleeni kävivät keveämmiksi. Otin muutaman juoksuaskeleen ja valo vain kasvoi edessäni. Pitkän matkan jälkeen pääsin tunnelin päähän ja valo oli niin kirkas, että silmiä häikäisi. Astuin viimeisiä askeleita, kunnes törmäsin. Hämmästyneenä kokeilin edessäni olevaa estettä. Este osoittautui tutuksi pinnaksi, se oli peili. Hetken epäröin, kunnes oivalsin. Valon lähde olin minä.

Toisinaan Valon Soturista tuntuu, että hän elää kahta elämää yhtä aikaa. Toisessa niistä hän joutuu tekemään kaikkea sellaista mitä ei halua ja taistelemaan ihanteiden puolesta joihin ei usko. Mutta on toinenkin elämä, ja sen hän löytää unelmistaan, kirjoista, tapaamistaan ihmisistä, jotka ajattelevat hänen laillaan. Soturi antaa kahden elämänsä lähentyä toisiaan. ’’Silta yhdistää sen mitä teen siihen mitä haluaisin tehdä’’, hän ajattelee. Vähitellen hänen unelmansa alkavat hallita hänen päivittäistä elämäänsä, kunnes hän huomaa olevansa valmis siihen mitä on aina halunnut. Tarvitaan siis vain hieman uskallusta- ja kahdesta elämästä tulee yksi (Coelho, 2010,106). Valo ohjaa pimeässä.

Oman paikkansa löytäminen on pitkän ja kivisen tien viitoittama. Kenelläkään meistä ei tule olemaan helppoa löytää omaa paikkaansa. Joillekin se tapahtuu pian ja toisilla saattaa viedä hyvinkin pitkään. Mutta helppoa se ei ole. Vaikka sosiaalinen media on pullollaan täydellistä elämää tiedämme niiden taustalla olevan myös täysin epätäydellistä sekä inhimillistä elämää.

Vaikeaksi elämän tekee se, että meillä on niin paljon mistä valita. Lisäksi saatamme elää sellaista elämää, mitä emme välttämättä tunnista omaksi. Haluaisimme elää unelmiemme elämää. Unelmien elämän eläminen vaatii kuitenkin erilaisia kohtaamisia, sekä itsensä hyväksymistä. Valon löytämistä omasta itsestään. Sen jälkeen voimme löytää valon ympäriltämme. Ja kun alamme pikkuhiljaa näkemään pientä valoa, tulemme siitä janoiseksi. Jano muuttaa pian muotoaan omaksi itseksemme. Meistä tulee sitä, joka meidän kuuluu olla. Valo pimeydessä, jossa peilit heijastavat totuuden.

Rakkaudella:

Maria

Lähteet:Paulo Coelho, Valon Soturin käsikirja