Minä en tee uuden vuoden lupauksia. En näe niissä mitään järkeä, sillä voihan sitä aivan hyvin tehdä lupauksia itselleen vaikka vuoden jokaisena päivänä.

Nyt on vasta marraskuu, mutta olen silti vastoin tapojani päättänyt tehdä uuden vuoden lupauksen ja aloittaa paremman elämän heti ensi vuonna. Syy on yksinkertaisesti se, että tänä syksynä minulla ei ole ollut mitään muuta elämää, kuin koulu, ja se on aivan helvetin hirveää. Se syy, miksi en voi toteuttaa tuota lupausta jo heti huomenna, on se, että koko loppuvuosi on aivan tukossa kalenterin jokaista päivää myöten, vaikka niin ei pitänyt todellakaan käydä. En tiedä, mitä hittoa alkusyksyn jälkeen oikein tapahtui, mutta kesällä tekemäni hyvä suunnitelma ajankäytön priorisoinnista on haihtunut savuna ilmaan. Toisaalta taas omasta kiireestä valittaminen tuntuu naurettavalta, sillä tiedän, että myös omassa tiimissäni on paljon minua väsyneempiä ihmisiä.

Ymmärrän todella hyvin, miksi akatemialla on niin helppo uuvuttaa itsensä. Innostun todella helposti mm. kaikesta, ja uteliaana ihmisenä haluan oppia kaiken opittavissa olevan. Tilaisuuksia lähteä mukaan uusiin projekteihin tipahtelee jatkuvasti, ja niistä kieltäytyminen tuntuu kamalalta – ei niinkään sen takia, että tuotan projektin tarjoajalle pettymyksen, vaan siksi, että haluaisin niin kovasti olla mukana, mutta en vain ehdi.

Kuinka sitten olen päätynyt tähän jamaan? Tiesin jo viime kesänä, että syksyllä aikaani tulevat viemään tuutorointi sekä kaksi tämän vuoden loppuun mennessä päättyvää projektia. Ajattelin silti aikani riittävän myös Proakatemian mavi-tiimiin ja luultavasti se olisikin riittänyt, ellei minusta olisi tullut Revenan BL:ää. Näiden lisäksi sain vihdoin koottua ympärilleni tiimin, jonka kanssa lähteä viemään erästä projektia eteenpäin – ja projektipäällikkönä toimin tietenkin minä. Ta-daa, kiireen kierre oli valmis.

Minulla on siitä hyvä tilanne, että minulla ei ole poikaystävää, lemmikkiä tai aikaa vieviä harrastuksia, jotka kärsisivät siitä, että teen kouluhommia yötä päivää. Toisaalta on myös erittäin huono asia, ettei minulla ole poikaystävää, lemmikkiä tai aikaa vieviä harrastuksia, joiden takia minun olisi pakko pitää joskus myös vapaata. On oikeastaan aika pelottavaa, miten Proakatemialla opiskelu imaisee mukaansa niin, että muu elämä unohtuu. Toki koronalla on myös osuutensa siihen, miksi elämäni on nykyään niin helvetin tylsää, mutta olen valittanut siitä jo niin paljon (mm. yhden esseen verran), että jätän sen nyt välistä. Toinen osasyy siihen, miksi pyörin iltaisin sängyssä kolme tuntia ennen kuin nukahdan, on varmasti BL-pestiin liittyvä stressi, mutta siitäkin aion suoltaa kokonaan aivan oman esseen, kunhan olen selvinnyt hengissä vielä BL-kauteni loppuun.

Valmentajamme Elina sanoi kerran viisaasti, että sellaisista asioista, jotka eivät vie sinua eteenpäin, tulisi jättäytyä pois. Totta kai kaikki projektit ja vastuutehtävät ärsyttävät välillä, mutta sen huomaa kyllä, jos joku projekti alkaa ottaa enemmän kuin antaa. Tämä mielessäni olen yrittänyt jälleen kerran järjestää kalenteriani ensi vuodelle ja uskon onnistuvani siinä paremmin kuin tänä syksynä. Kouluhommien lisäksi aion varata jokaiselle päivälle myös edes muutaman tunnin, jolloin en oikeasti saa tehdä mitään muuta, kuin ottaa rennosti. Koska poikaystävän etsiminen on työlästä ja lemmikkiä en saa asuntooni ottaa, aion hankkia jonkin harrastuksen, jotta minulla olisi sunnuntai-iltaisin jotain parempaa tekemistä, kuin kirjoitella tätäkin pirun esseetä.

Camilla Tuominen kehottaa kirjassaan ”Johda tunteita, menesty työelämässä” (2018) opettelemaan olemaan oikeasti läsnä. Hänen mainitsemansa FOMO, eli fear of missing out -tunne on itselleni hyvin tuttu. Koko ajan on oltava menossa, kaikessa on oltava mukana, enkä halua pysähtyä hetkeksikään, sillä saatan jäädä jostain paitsi. Tämä on toki saanut minut myös hyppäämään mukaan aivan käsittämättömän hienoihin juttuihin ja kokemaan vaikka mitä, mutta tiedostan myös, että en voi elää koko akatemia-uraani ajattelemalla näin. Välillä on pakko hidastaa ja keskittyä vain niihin kaikista tärkeimpiin asioihin – joita ei ole kahtasataa.

Vasta loppusyksystä olen alkanut huomaamaan, kuinka jatkuva stressi on alkanut vaikuttaa minuun. Sillä ei ole väliä, että stressi on ollut pääosin mukavaa kiirettä kivoista jutuista, sillä se on joka tapauksessa stressiä. Yksi iso muutos on ollut se, että minun on ollut vaikea saada iltaisin unta, sillä samalla sekunnilla, kun painan pääni tyynyyn, mielessä alkaa pyöriä viisisataa asiaa, jotka liittyvät kouluun. Tämä on normaalia minulle ja varmaan aika monelle muullekin, mutta sen sijaan se, että tätä jatkuu seuraavat neljä tuntia, ei ole.

Toinen, oikeastaan vielä hälyttävämpi asia on ollut se, että en koe enää osaavani kirjoittaa esseitä tai muutakaan tekstiä. On vaikea ammentaa itsestään luovuutta, kun päässä pyörii miljoona muuta asiaa, jotka pitäisi vielä ehtiä tekemään. Huvittavaa on se, ettei niitä asioita loppujen lopuksi edes ole miljoonaa, mutta onnistun jotenkin kasvattamaan tekemättömien töiden listan päässäni aivan käsittämättömiin mittoihin. Jos taas saan kaikki asiat hoidettua ajallaan, alan epäilemään, että olen kuitenkin unohtanut jotain – eihän ole mitenkään mahdollista, että jonain päivänä minulla olisi kalenterissa ylimääräistä aikaa. Siispä alan tekemään jotain hommaa, joka olisi aivan hyvin voinut odottaa. Kuten tätä esseetä. Sunnuntai-iltana. Vaikka minulla on jo heittämällä kaikki tämän vuoden esseepisteet kasassa ja vähän ylikin. Voisin ottaa tämän yhden illan rennosti, mutta en ota.

Haluan itselleni elämän, joten ensi vuonna parannan tapani. Ensi vuonna tuutorointi ei vie enää niin paljon aikaa, BL-pesti on minun osaltani taputeltu ja kaksi ikuisuusprojektia on vihdoin saatu päätökseen. Opin toivottavasti ainakin jotain tästä syksystä enkä sano joka asiaan ”kyllä”. Aion uskaltaa hylätä ne asiat, jotka eivät vie minua eteenpäin siinä, mitä haluan tämän koulun aikana saavuttaa. Aion kirjoittaa jotain muutakin, kuin esseitä, aion kirjoittaa jotain ihan vain huvikseni.  Aion lukea jotain muutakin, kuin koulukirjoja, sillä viime keväänä kirjalistallani ei ollut yhtäkään kirjaa, josta ei olisi pitänyt tehdä esseetä. Tänä syksynä olen lukenut muutakin, ja täytyy sanoa, että se on tehnyt aivan helvetin hyvää.

Yritän pitää mielessäni ajatuksen, että kun elämässä on jotain muutakin, kuin vain koulu – olkoon miten ihana koulu tahansa – iltaisin on huomattavasti helpompi käydä nukkumaan. Ja kun on mukana vain itselle oikeasti tärkeissä projekteissa, voi antaa niille kaikkensa sen sijaan, että yrittää hoitaa samaan aikaan kahtakymmentä muutakin hommaa.

Tuomisen sanoin: ”Oma sisin on hyvä perustaa aidolle pohjalle ja mahdollisimman viisaille reaktioille, jotka kestävät milloin tahansa lähempää tarkastelua eivätkä vaivaa ja herätä yön pimeinä tunteina”. (Tuominen, 2018, 13)