Toivo arjen tukipilarina

Maaret Kallio heti kirjansa alussa kertoo esimerkin siitä, kuinka hän puhekeikallaan ollessaan oli nähnyt ensimmäisen päivän puhujan. Päivän ensimmäinen puhuja oli korostanut ja alleviivannut sitä, kuinka itse päättämällä voit tehdä ihan mitä haluat. Sinun päättää vain päättä ja mennä sitä kohti. Olihan hänelläkin elämässä ja yrittäjyydessä käynyt sitä ja tätä ja aina oli selvitty. Tätä kuunnellessaan Maaret oli miettinyt, kuinka erimaailmoissa heidän puheensa liikkuivat. Kuinka ikään kuin kaiken negatiivisen painotakan saattoi vain unohtaa, kuin sitä ei olisikaan.

Nykypäivänä monesti liian monella laaja-alainen ja kohtuuttoman suuri tavoite nakertaa tehokkaasti kokemusta siitä, että on riittävä, hyvä ja kykeneväinen. Esimerkiksi tämmöisiä asioita voivat olla yhtä aikaan kodin pyörittäminen, opintojen edistäminen, vanhempana lasten kasvattaminen, tyylistä huolehtiminen ja työstä suoriutumine sekä pyrkiä samalla huippusuorituksiin harrastuksessa, ruuan laitossa sekä laaja-alaisessa itsensä kehittämisessä. Maaret kirjassaan sanookin, että: On tehnyt valitettavan jykeviä tilauksia epäonnistumisista.

Ajatusten ajatteleminen onkin tärkeä taito, sillä se kertoo, että emme usko automaattisesti ajatuksia totuuksina, mutta toisaalta taas sitä, että osaamme erotella meitä auttavat ja toivoa herättävät ajatukset. Onkin mielenkiintoista miettiä, että mihin kohtaan toivo sijoittuu ajatuksissa. Tulevaisuutta miettiessä saattaa ajatus laukata fantasioista ja haaveista aina kauhukuviin.

”Toivo ilman voimaa on vain toivottomuutta.”

Toivo on yleensä realiteetit ymmärtävää nykyhetkessä läsnä olevaa ja armollista kun taas epätoivo on monesti seurausta liiallisesta ihanne minän tavoittelusta. On siis Maaretin mukaan olemassa ihanneminä sekä reaaliminä. Toivo on Maaretin sanoin valo, johon luotamme pimeässä. Toivo on myötätuntoa, jolla kestämme katsoa kohti hankalaa. Se on elävää ja tuntevaa ihmisyyttä ja ihmistunteita. Ja on myös voima, jolla ryhdymme sanoista tekoihin Olin tammikuussa tilanteessa, jossa stressasin paljon aikaa valmistumisen jälkeen. Mietin eri ura vaihtoehtoja. Jatkaako koulun jälkeen yrittäjänä vai onko minulla edes mitään tiimiä tai ideaa millä jatkaa jotakin vai lähdenkö johonkin ulkopuoliselle töihin. Jos lähdenkin niin mitä sitten? Totunko liian hyvälle ja ikään kuin jämähdän tuohon elämän tyyliin enkä tavoittele enää omia unelmia. Näin Voimana toivo kirjaa lukiessani osaan nyt sanottaa, että tuossa hetkessä luottamus tulevaisuuteen oli hetkittäin täysin poissa. Koen kuitenkin, että noissakin hetkissä olin toiveikas, mutta toiveissa ei ollut voimaa takana, jolloin se kääntyi toivottomuuteen. En osaa oikeastaan edes sanoittaa mitä tuo toivo voiman kanssa minulle tarkoittaa, mutta jotain asian konkretisoivaa, jotain merkkejä siitä, että voin luottaa tulevaan se tarkoittaa.

”Liiallinen tavoite ei ole toivoa”

Kuten aiemmin puhuin Maaretin esittelemästä liiallisesta tavoitteellisuudesta ja sen mahdollisista vaikutuksista meihin ihmisinä. Haluankin opetella elämään hieman enemmän toivosta käsin en niinkään tavoitteista käsin. Ja nyt haluan itsellenikin sanoa, että en ota tätä liian kantilleen niin tämä ei tarkoita sitä, että tavoitteellisuuden unohdan kokonaan. Ei, sillä tavoitetta tarvitsee aina päästäkseen johonkin, tai kyllähän sitä ilman tavoitettakin johonkin laiva aina päätyy, mutta hallitusti johonkin suuntaan halutessaan tavoite on hyvästä. Vaan enemmänkin siten, että muistaisi aina luottaa siihen, että asioilla on tapana myös järjestyä. Vaikka en aina joka hetkessä tietäisikään miten tähän tavoitteeseen päästään tai milloin sen saavutan.