Brené Brown kertoo kirjassaan Rohkaiseva johtaja (2028) kuinka johtajuudessa ei ole kyse nimikkeistä, asemasta ja vallasta ihmisiin. Johtajat ovat ihmisiä, jotka pitävät itseään vastuullisena ihmisten ja ideoiden potentiaalin tunnistamisesta ja sen potentiaalin kehittämisestä. Kun uskallat johtaa, et teeskentele tietäväsi oikeita vastauksia, uskallat pysyä uteliaana ja kysyä oikeita kysymyksiä. Hyvä johtaja ei välttele vaikeita keskusteluja ja tilanteita, he nojautuvat haavoittuvuuteen, joka on välttämätön hyvän työn tekemiseksi.

Brown on viettänyt kaksi vuosikymmentä tutkiessaan tunteita, jotka antavat merkityksen elämällemme. Viimeisten seitsemän vuoden aikana hän havaitsi, että organisaatioiden johtajat, jotka vaihtelevat pienyrittäjistä ja perheyrityksistä voittoa tavoittelemattomiin järjestöihin, kansalaisjärjestöihin, kysyvät samoja kysymyksiä. Kuinka kasvaa ja kehittyä rohkeammaksi johtajaksi, kuinka olla rohkea ja haavoittuvainen johtaja?

Brown kertoo, että haavoittuvuus on avain hyvään johtamiseen ja että organisaatioilla on vastuu luoda kulttuuri, jossa on psykologinen turvallisuus työntekijöiden haavoittuvuuden tukemiseksi.

Brown puhuu “panssaroidusta johtajuudesta”, joka toimii haavoittuvan itsensä suojelemiseksi, kuitenkin haavoittuvuus on rohkeuden edellytys. Haavoittuvuus on suojapanssarimme hylkäämistä ja oman inhimillisyyden näyttämistä muille. Jokaisella meillä on suojapanssari, joka on valmiustilassa koko ajan ja sen hylkääminen vaatii merkittävän määrän rohkeutta ja luottamuksellisen ympäristön. Egomme on valmis tekemään mitä vaan suojellaksemme meitä epävarmuudelta ja sen tavoite on ylläpitää illuusio täydellisyydestä ja virheettömyydestä. Kun sydämen sijaan egomme ottaa vallan, ei rohkeudelle jää sijaa, sillä rohkeus vaatii riskinottoa ja epävarmuuden sietämistä sekä usein myös epäonnistumisia. Suojapanssarimme esiintyy muun muassa perfektionismina, kiittämättömyytenä muita kohtaan, kaikkitietävyytenä ja liiallisena kriittisyytenä. Oma suojapanssarini esiintyy kriittisyytenä itsenäni kohtaan ja perfektionismina. Saatan ajatella suoriutuneeni huonosti, jos alitan oman rimani (joka on toisinaan aika korkealla) ja oletan että näin muutkin suorituksestani ajattelevat. Nämä asiat olen saanut kuulla palautteena Proakatemian aikana ja olenkin yrittänyt perehtyä siihen mistä nämä toimintamallit juontavat juurensa ja mitä se vaatii minulta, että uskaltaisin päästää niistä irti. Suurin tekijä minulle suojapanssarin laskemiseksi on psykologinen turvallisuuden tunne.